Vapaasana
Haku
 
 

Näytä tulokset:
 

 


Rechercher Tarkennettu haku

Viimeisimmät aiheet
» Kehoon koteloitunut trauma on mahdollista purkaa
Tänään kello 7:57 am kirjoittaja arkikalusto

» Sinun murheelliset kasvosi, oi Kristus
Tänään kello 7:27 am kirjoittaja jarrut

» Olavi Peltola / FESOLAISKIRJEEN ENSIMMÄINEN PÄÄOSA KRISTILLISEN USKON SISÄLTÖ (Ef 1:1-3:21)
Tänään kello 7:14 am kirjoittaja jarrut

» Veikko Wright / Kun menneisyys ahdistaa
La Elo 18, 2018 12:11 pm kirjoittaja jarrut

» Petri Malk/ Kiusattu Kristus
La Elo 18, 2018 11:59 am kirjoittaja jarrut

» Synneistä suurin?
La Elo 18, 2018 11:36 am kirjoittaja jarrut

» Per-Olof Malk / Hävettävä ja halveksittava Paavali
La Elo 18, 2018 10:02 am kirjoittaja jarrut

» Ystävä tunnetaan hädässä
Pe Elo 17, 2018 5:31 am kirjoittaja jarrut

» Jeesus on ylösnousseenakin ristiinnaulittu
Pe Elo 17, 2018 4:43 am kirjoittaja jarrut

Elokuu 2018
MaTiKeToPeLaSu
  12345
6789101112
13141516171819
20212223242526
2728293031  

Kalenteri Kalenteri

Yhteistyökumppanit

Sururyhmä itsemurhan tehneen läheisille Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa

Siirry alas

Sururyhmä itsemurhan tehneen läheisille Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa

Viesti  arkikalusto lähetetty Pe Heinä 15, 2016 12:45 pm

Sururyhmä itsemurhan tehneen läheisille Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa

   Pia Ala-Soini
Pro gradu -artikkelit

Suomessa noin tuhat ihmistä päättää vuosittain elämänsä itsemurhaan. Jokainen itsemurhakuolema jättää jälkeensä keskimäärin kymmenen surevaa läheistä. Läheisen itsemurha aiheuttaa koko elämän arvoja ja perustuksia järkyttävän kriisin. Yksi keino tukea läheisensä menettäneitä on seurakuntien sielunhoidollinen pienryhmätoiminta, sururyhmät.

Varhaisin evankelis-luterilaisen kirkon sururyhmätoiminta alkoi 1974–75 Mikkelin, Tampereen ja Turun hiippakunnissa. Jo 80–90-lukujen vaihteessa sururyhmiä järjestettiin kaikissa hiippakunnissa. Sururyhmätoiminta itsemurhan tehneen läheisille käynnistyi Tampereen perheasiain neuvottelukeskuksessa 1991. Sururyhmä, jossa kaikkien surevien menetys oli samankaltainen, palveli itsemurhan tehneen läheistä usein tavallista sururyhmää paremmin.
Tutkimukseni puitteet

Tutkimuksessani tarkastelin sururyhmiä itsemurhan tehneen läheisille Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa ohjaajan näkökulmasta. Tutkin ohjaajien näkemyksiä ryhmäytymisestä, suruprosessista ja hengellisyydestä sururyhmissä. Toteutin tutkimukseni haastattelemalla 15 sururyhmäohjaajaa eri puolilta Suomea.

Tutkimuksessani erityissururyhmien tärkein perustamismotiivi oli itsemurhan tehneen läheisten saamat huonot kokemukset tavallisista sururyhmistä. Kaikki haastattelemani sururyhmäohjaajat olivat ohjanneet sururyhmiä ohjaajaparin kanssa. Sururyhmät olivat joko rovastikunnallisia tai seurakuntayhtymän sisäisiä sururyhmiä.

Naisia hakeutui ryhmiin miehiä enemmän. Useimmin osallistuja oli keski-ikäinen. Tyypillisin menetys sururyhmässä oli perheenjäsenen itsemurha. Tärkeimmät ryhmässä tehtävät sopimukset olivat luottamuksellisuus, oikeus puhua tai vaieta ja rohkaiseminen tunneilmaisuun. Suurin osa ohjaajista käytti ryhmäkokoontumisissa jonkinlaista ohjelmarunkoa. Yleisimpiä keskusteluteemoja sururyhmässä olivat itsemurhan yllättävyys, miksi-kysymykset, syyllisyys, häpeä ja viha. Sururyhmissä tärkein surun käsittelyn keino oli puhuminen. Itsemurhan tehneen läheistä eniten auttava tekijä sururyhmässä oli toisilta ryhmäläisiltä saatu vertaistuki. Hengellisyys liittyi sururyhmään ryhmän seurakunnallisen kontekstin, hartaushetkien ja uskonnollisten kysymysten käsittelyn kautta.
Sururyhmän kokoaminen

Erityissururyhmien tärkein perustamismotiivi oli itsemurhan tehneiden läheisten saamat huonot kokemukset tavallisista sururyhmistä. Toinen pääsyy erityissururyhmien perustamiseen oli vertaistuen tarjoaminen. Kolmas syy erityissururyhmien tarjoamiseen oli seurakunnan vastuu tukea surevia.

Sururyhmät olivat joko rovastikunnallisia tai seurakuntayhtymän sisäisiä sururyhmiä. Yleisin tapa ilmoittaa alkavasta sururyhmästä oli lehti-ilmoitus tai mainosuutinen seurakuntalehdissä, paikallis- ja ilmaisjakelulehdissä sekä seurakunnan omilla internet-sivuilla. Lehti-ilmoitusten lisäksi ryhmistä saatettiin ilmoittaa sururyhmäesitteellä, joka jaettiin siunattavien vainajien omaisille tai koko seurakunnan alueelle. Tieto ryhmistä lähetettiin myös seurakunnan, seurakuntayhtymän tai rovastikunnan seurakuntien työntekijöille. Ilmoitus saatettiin tehdä myös kaupungin mielenterveyspalveluihin. Yksi ohjaajista oli kokeillut paikallisradiota sururyhmän mainostamiseen. Ryhmää edelsi usein alkuhaastattelu, jossa kerrottiin sururyhmän toimintaperiaatteet ja varmistettiin hakijan ryhmään sopivuus.

Suositeltava aika itsemurhan tehneen läheisten sururyhmään hakeutumiseen vaihteli kolmesta kuukaudesta puoleen vuoteen läheisen kuolemasta. Tiheimmin sururyhmiä järjestävät seurakunnat pitivät ryhmiä kaksi kertaa vuodessa, syksyisin ja keväisin. Harvin järjestämisväli oli joka toinen vuosi. Pienin osallistujamäärä, jolla sururyhmä aloitettiin, oli kolme osallistujaa. Ryhmissä sallittu osallistujien enimmäismäärä vaihteli yleisimmin 8–10 osallistujaa. Tyypillisin kokoontumisten määrä oli 6–7 kokoontumiskertaa ja erillinen seurantakerta muutamasta kuukaudesta puoleen vuoteen viimeisen kokoontumiskerran jälkeen. Ryhmäkokoontumiset kestivät tyypillisimmin 1,5 tuntia, myös kahden tunnin mittaisia ryhmiä pidettiin.

Sururyhmien kokoontumistilat olivat vaihtelevia. Tyypillisin tila oli jokin seurakunnan omistama ryhmätila, kokoushuone tai seurakuntasali. Ohjaajien mukaan hyvä kokoontumistila oli riittävän pieni, rauhallinen, kodinomainen, viihtyisä ja kaunis tila hyvien kulkuyhteyksien päässä. Kauneutta ja viihtyisyyttä tilaan luotiin kukilla, koriste-esineillä ja hengellisillä elementeillä kuten kynttilöillä, ikoneilla tai enkeleillä.
Sururyhmän ohjaaminen

Kaikki sururyhmäohjaajat olivat ohjanneet sururyhmiä ohjaajaparin kanssa. Ohjaajapari oli oman seurakunnan, seurakuntayhtymän tai oman rovastikunnan seurakunnan työntekijä, useimmiten pappi tai diakoniatyöntekijä. Yksi ohjaajista ohjasi ryhmiä työparinaan kaupungin kriisikeskuksen työntekijä.

Ohjaajaparin tehtävänä sururyhmää koottaessa oli sururyhmän käytännön toteutuksesta huolehtiminen. Lisäksi ohjaajapari oli vastuussa ryhmässä käydystä keskustelusta, sen käynnistämisestä, ohjaamisesta ja tärkeiden teemojen nostamisesta yhteiseen keskusteluun. Ohjaajan rooli oli tärkeä myös turvallisuudentunteen luojana. Ohjaajaparin työnjaosta ryhmäkokoontumisissa esiintyi kaksi eri mallia: vetovastuun vuorottelu ohjaajalta toiselle vuorokerroin sekä vetovastuun jakaminen tasaisesti ohjaajien kesken kaikilla ryhmän kokoontumiskerroilla.

Tärkeimmän tuen ohjaamistyöhön sururyhmäohjaajat saivat ohjaajaparin kanssa ryhmäkokoontumisten jälkeen käydyistä keskusteluista. Toinen tärkeä tukimuoto ohjaustyössä oli työntekijöiden henkilökohtainen tai ohjaajapareittain saatu työnohjaus. Ohjaajien raskaina kokemat asiat liittyivät ohjaajilla ryhmädynamiikan hallitsemisesta nouseviin haasteisiin, kuten ryhmäprosessin liikkeelle laittoon tai tasapuolisuuden takaamiseen ryhmässä. Kaikkein antoisimmaksi asiaksi ohjaustyössä nousi kokemus merkityksellisestä työstä, josta oikeasti oli apua itsemurhan tehneen läheisille.
Surun käsittely ryhmässä

Useimmat ohjaajat olivat ohjanneet ryhmiä, joissa oli sekä miehiä että naisia, mutta naisia hakeutui ryhmiin yleensä miehiä enemmän. Ryhmään osallistujien ikähaarukka vaihteli 20–80 ikävuoden välillä, mutta useimmin osallistujat olivat keski-ikäisiä, 50–65-vuotiaita tai juuri eläkeiän ohittaneita. Tyypillisin menetys itsemurhan tehneen läheisten sururyhmässä oli perheenjäsenen itsemurha. Tärkeimmät ryhmässä tehtävät sopimukset olivat luottamuksellisuus, oikeus puhua tai vaieta ja rohkaiseminen tunneilmaisuun. Suurin osa ohjaajista käytti ryhmäkokoontumisissa jonkinlaista ohjelmarunkoa suurpiirteisesti ja ryhmän tarpeita kuunnellen.

Kaikki ohjaajat olivat havainnoineet vetämissään sururyhmissä puhumisen lisäksi oheisviestintää. Näkyvimpiä oheisviestinnän keinoja olivat voimakkaat tunteet, itku, nauru ja vihan ilmaukset. Ryhmän ensimmäisiä kokoontumisia hallitsi jännittyneisyys ja pidättyväisyys. Keskeyttämiset ryhmässä ajoittuivat ryhmän alkuun. Yleisimpiä syitä keskeyttämiseen olivat vielä liian akuutti elämäntilanne läheisen itsemurhan jälkeen, surun käsittely liian aikaisin tai kykenemättömyys kuunnella toisten ryhmäläisten kertomuksia.

Ohjaajien kokemukset ryhmän keskinäisen vuorovaikutuksen tasapuolisuudesta vaihtelivat. Osassa ryhmistä tila ja puheenvuorot jakautuivat tasaisesti ryhmän jäsenten kesken. Osassa ryhmistä ohjaajien täytyi rajoittaa ryhmän puheliaimpia jäseniä, jotta muidenkin jäsenten puheelle jäi tilaa. Ohjaajat kuvailivat sururyhmien olevan ilmapiiriltään lämminhenkisiä, luottamuksellisia ja avoimia. Ryhmän keskustelun teki tapaamisten kuluessa usein kaaren jännittyneisyydestä ja pidättyvyydestä kohti avointa, arvostavaa ja toisia kuuntelevaa keskustelua.

Sururyhmissä useimmin esiin nousseita teemoja olivat itsemurhan yllättävyys, miksi-kysymykset, syyllisyys, häpeä ja viha. Lähes kaikki ohjaajat hyödynsivät sururyhmässä teorioita surusta ja kriiseistä. Tärkeimmäksi itsemurhan tehneen läheistä auttavaksi tekijäksi sururyhmässä nousi vertaistuki. Samanlaisessa elämäntilanteessa olevien, samankaltaisen menetyksen kokeneiden ihmisten kanssa keskustelusta ja kokemuksien jakamisesta koettiin olevan suuri apu.

Sururyhmissä tärkein surun käsittelyn keino olikin puhuminen ja tärkein keskustelunaihe oli läheisen itsemurhan herättämien tunteiden käsittely. Lähtökohtana tunteiden käsittelylle oli ryhmän alussa sovittu tunteiden ilmaisemisen vapaus. Jokaisen surijan henkilökohtaisten ja ryhmäläisille yhteisten tunnekokemusten avaaminen, sanoittaminen ja ymmärtäminen olivat avain surun työstämiseen ryhmässä. Surua käsiteltiin ryhmässä myös konkreettisten muistojen, kuten valokuvien tai kuolleelle läheiselle rakkaan esineen kautta. Surun käsittelyssä ohjaajan kannalta vaikeita teemoja olivat vaikeus puhua kuolleeseen liittyvistä negatiivisista muistoista, aiheettomat syyllisyydentunteet ja surun toivottomuus.
Hengellinen sururyhmä

Hengellisyys liittyi sururyhmään ryhmän seurakunnallisen kontekstin, hartaushetkien ja uskonnollisten kysymysten käsittelyn kautta. Ryhmät kokoontuivat yleensä seurakunnan tiloissa, vetäjät olivat useimmiten seurakunnan työntekijöitä ja he saattoivat käyttää ryhmän kokoontumisissa viran ulkoisia tunnuksia, kuten papin pantapaitaa. Ryhmän kokoamisen taustalla oli kristillinen arvopohja ja sielunhoitokäsitys.

Sururyhmän jäsenet pohtivat kysymyksiä kuolemanjälkeisestä elämästä, Jumalan vastuusta, pettymyksen tunteesta suhteessa Jumalaan sekä kirkon suhtautumisesta itsemurhaan. Myös vainajan hautaamisesta ja hautajaisista syntyneistä mielikuvista keskusteltiin. Hengelliset kysymykset käsiteltiin ryhmässä yhdessä keskustelemalla. Hartauksia ryhmissään pitäneet ohjaajat korostivat hartaushetkien olleen lyhyitä, ei opetuksellisia, vaan surua sanoittavia hiljentymishetkiä. Hartauksissa tyypillisimpiä elementtejä olivat musiikki, Raamatun teksti tai runo, rukous ja siunaus. Kristillisen uskon näkökulma oli ryhmissä toivon ja lohdutuksen tuominen sureville.


Kirjoittaja Pia Ala-Soini on teologian maisteri, jonka käytännöllisen teologian alaan kuuluva pro gradu -tutkielma Sururyhmä itsemurhan tehneen läheisille Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Ryhmäytyminen, suruprosessi ja hengellisyys ohjaajan näkökulmasta hyväksyttiin Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa huhtikuussa 2011.

Kirjallisuutta

Erjanti, Helena & Paunonen-Ilmonen Marita: Suru ja surevat. Surevien hoitotyön perusteet. Porvoo, 2004.

Harmanen, Eija: Sielunhoito sururyhmässä. Tutkimus ryhmän ohjaajan näkökulmasta Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Helsinki, 1997.

Harmanen, Eija et al. (toim.): Kuuletko kun kysyn ja huudan? Opas sururyhmän ohjaajalle. Helsinki, 2008.

Heiskanen, Tarja (toim.): Särkynyt sydän. Omainen ja itsemurha. Jyväskylä, 1996.

Pohjolan-Pirhonen, Carita et al. (toim.): Kriisityön käsikirja. Käytännön opastusta traumaattisen kriisin kohdatessa. Helsinki, 2007.

Poijula, Soili: Surutyö. Helsinki, 2002.

Saari, Salli: Kuin salama kirkkaalta taivaalta: kriisi ja niistä selviytyminen. Helsinki, 2003.

Uusitalo, Tuula: Yli mahdottoman. Itsemurha ja läheinen. Helsinki, 2007.


https://www.teologia.fi/54-opinnaytteet/pro-gradut/676-sururyhma-itsemurhan-tehneen-laheisille-suomen-evankelis-luterilaisessa-kirkossa-ryhmaytyminen-suruprosessi-ja-hengellisyys-ohjaajan-nakokulmasta

arkikalusto

Viestien lukumäärä : 705
Join date : 21.11.2013

Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun

- Similar topics

 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa