C.O. Rosenius: Uskovien halusta tuomita toisiaan

6 – Armo riittää
Numero 4/2007

C.O. Rosenius
Uskovien halusta tuomita toisiaan

”Älkäämme siis enää tuomitko toisiamme. Katsokaa sen sijaan, ettette saata veljeänne kompastumaan ja kaatumaan” Room. 14:13. Tässä kirjeensä kohdassa apostoli Paavali kirjoittaa hellässä mutta myös totuudellisessa sävyssä ja vielä niin, hän liittää itsensäkin siihen joukkoon, jota hänen sanansa koskevat: ”Älkäämme siis enää tuomitko toisiamme”, hän sanoo. Tämä apostolin neuvo herättää meidät ja näyttää meille, että meissä on piilossa suurempi ja pahempi halu tuomita ja haavoittaa veljiä kuin mitä me tavallisesti uskommekaan. Meidän halumme haavoittaa ja tuomita on suuri. Me huomamme sen, kun vähän tarkkailemme itseämme. Silloin näemme, kuinka nopeasti me tuomitsemme veljiämme kaikenlaisista syistä.

Tämä tuomitsemisen halu on ikään kuin kiinni meissä kaikissa. Mutta erityinen tuomitsemisen halu on sellaisissa ihmisissä, jotka ovat itsevarmoja, joiden sisäistä ihmistä Jumalan tuomio ei vielä ole murskannut. Siksi heidän oma kurjuutensa ei ole heitä vielä kurittanut eikä Jumalan armo ole vielä läpäissyt kokonaan. Mutta tärkeintä on, että meissä kaikissa on tämä halu tuomita. Ehkä joku toinen ihminen ilmaisee itsensä eri tavalla kuin me tai mihin me olemme tottuneet. Silloin me jo pian kyselemme hiljaa mielessämme, onko tuo toinen edes uskossa Jumalaan. Vaikka tämä toinen veli ei ole sanonut mitään, mikä osoittaisi hänen olevan epäuskoinen, me jo epäilemme hänen uskoaan.


Voi myös olla, että jollakin toisella ihmisellä on erilainen käsitys kuin meillä tietyssä asiassa, jolla ei ole mitään tekemistä pelastuksen kanssa. Hän vain on erilainen, hän pukeutuu eri tavalla, hän syö tai juo jotakin muuta kuin me. Tai jos ei mikään tällainen aiheuta meissä epäilyä
toisen uskosta, niin käy vain niin, että me alamme aavistaa tai tuntea, että toinen ei ole rehellinen tai hän ei ota uskoa vakavasti.
Jos sitten havaitsemme toisessa oikean synnin tai heikkouden, niin silloin meillä mielestämme on jo oikeus tuomita hänet. Tämän me olemme valmiit tekemään ennen kuin olemme edes keskustelleet hänen kanssaan asiasta ja ennen kuin olemme selvittäneet, onko kyseessä sellainen synti,
jota hän puolustaa vai synti, jota hän katuu ja jota vastaan hän taistelee.

”Olemme hulluja pyhiä”, sanoi Luther. ”Vaikka itse kannamme syntiä joka päivä itsessämme ja vaikka me tarvitsemme anteeksiantamusta koko elämämme ajan, niin me haluamme, että jokainen veli on aina täysin virheetön.” Tällainen suhtautumistapa toisiin ihmisiin nousee meidän sydämestämme. Kun tuomitsemme toisia, me näytämme muille, mitä meidän omassa pahassa, itsekkäässä ja itserakkaassa sydämessämme on.
Ihmisten sydämessä oleva pahuus saa aikaan sen, että Jumalan lapsetkin usein sokaistuvat ja he voivat luulla olevansa jonkun pyhän kuuliaisuuden vallassa kun he tuomitsevat veljensä ja torjuvat hänet. He luulevat olevansa pyhän kuuliaisuuden vallassa, vaikka he tuomitessaan toimivat juuri päinvastoin kuin Paavali kirjeessään kehottaa ja juuri päinvastoin kuin Jeesuksen rakkauden käsky opetta.

Tämä  meidän  suuri  ja  pakottava  tarpeemme  tuomita  toisia  on  kyllä  ollut  se  perustava syy, miksi Paavali tästä aiheesta niin paljon kirjoitti.
Mutta Paavalilla on voinut olla toinenkin  syy  kirjoittaa  tästä,  nimittäin  se,  että  tuomitseminen   on   paljon   pahempi   asia   kuin   mitä   me tavallisesti   ajattelemme.   Omasta  mielestämme  teemme  aivan  oikein  kun  me  tuomitsemme  toisen.  Meistä  on ihan hyvää ja vanhurskasta, että tuomisemme veljen. Mutta itse asiassa tuomitseminen on erityisen paha synti, joka aiheuttaa paljon vahinkoa. Se,  joka  tuomitsee,  väheksyy  Jumalan  
yksinoikeutta   hallita   palvelijoittensa   sydäntä.  Tuomitsija  tekee  jotakin  sellaista,  johon  vain  Jumalalla  on  oikeus.  Samaan  aikaan  tuomitsija aiheuttaa  paljon  pahaa  lähimmäisilleen.  Nöyrästi  ja  kahden  kesken   luottamuksellisesti   esitetty   kehotus   toiselle  sen  sijaan  laskee hyvän perustan  sille,  että  asia,  joka  on  väärin,  voidaan  korjata.  

Tuomitsemisen  sijasta  Paavali  neuvoo  meitä:  ”Katsokaa  sen  sijaan,  ettette  saata  veljeänne     kompastumaan     ja     kaatumaan.”  (Vuoden  1938 suomennos  kuului:  ”Päättäkää  pikemmin  olla  panematta  veljenne eteen loukkauskiveä tai langetusta.”) Apostoli  haluaa  sanoa  tämän:  Sen  sijaan että  käytätte  ajatuksianne  toisten  rakkaudettomaan  tuomitsemiseen,  niin  käytäkää niitä rakkauden tekoihin. Tuomitkaa pikemminkin  itsenne  ja päättäkää,  ettette  koskaan pane veljille loukkauskiveä. Sanoilla  ”panna    loukkauskivi”  ja ”panna langetus” on kreikan kielessä sama merkitys.  

Sanat  tarkoittavat  ”työntää  pois  luotaan”,  ”toteuttaa  oikeus”,  ”haavoittaa  heikkoa  omaatuntoa”  ja  ”hämmentää  ja  saattaa toisia levottomaksi”.
Tällaisia  asioita  voi  helposti  tapahtua  kun  voimakkaammat  veljet  käyttävät  vapauttaan  väärällä  tavalla.  Heikommat  sielut  voivat  silloin  käydä  levottomiksi.  Ne  voivat   tulla   epävarmoiksi   evankeliumin   suhteen.  Tai  sitten  ne  alkavat  elää  tavalla,  joka vahvojen mielestä on oikea elämäntapa,  mutta  johon  heillä,  aroilla  sieluilla,  ei  vielä ole sisäistä valmiutta. Siitä he ahdistuvat ja saavat elämäänsä lisää ongelmia. Ahdistustahan kristityn ei tulisi toiselle aiheuttaa  vaan  pikemminkin  kunkin  meistä  tulisi  tuomita  itsensä  ja  katsoa,  ettei  aiheuta toisille lisää vaikeuksia elämään.

C.O.  Rosenius  (Ote  tuomitsemista  käsittelevästä kirjoituksesta. Suom. POM)

Carl  Olof  Rosenius  oli ruotsalainen maallikkosaarnaaja,   joka   työskenteli   Tukholmassa   vuodesta   1840   vuoteen   1868, jolloin hän kuoli 52 vuotiaana .  Hän   oli   sielunhoitaja,   jonka   luona      kävi  jatkuvasti      ihmisiä  keskustelemassa  hengellisistä  asioistaan.  Hänellä  oli  myös   laaja   sielunhoidollinen   kirjeenvaihto. Lisäksi hän piti raamattuluentoja Tukholmassa joka viikko ja toimitti Pietisten-nimistä lehteä.  Kerrotaan,  että Roseniuksen  sielunhoitoon  tuli  niin  paljon  ihmisiä,  ettei  hänellä ollut aina aikaa edes syödä. Hän oli kirjoittanut  asuntonsa eteisen   oveen vastaanottoaikansa,  mutta  monet  avun  tarvitsijat  eivät  aikoja  noudattaneet.  Ja  Roseniuksen  oli  vaikea  torjua  ketään.  ”Mitä  Herra  siitä  sanoisi?”  hän  pohti  ja  lisäsi:  ”Mitä  jos  Herra  torjuisi  minut,  kun minä tarvitsen apua?”  Roseniuksen  luentojen  ja  sielunhoidon  sisältö  välittyy  meille  yhä  hänen  lehtensä  artikkelien  kautta.  Roseniuksen  kirja Elämän leipää on internetissä luettavissa  Olavi  Peltolan  kotisivuilta  os.    
www.kolumbus.fi/rov.o.peltola kohdasta ”Päivän sana tänään”.

Nyt moni ihmettelee ja hämmästelee, mitä pitää tehdä kun yksi sanoo yhtä ja toinen toista;
saako tuomita vai eikö saa, kun Raamattu kuitenkin  sanoo:

1.Tessalonikalaiskirje:
5:21 mutta koetelkaa kaikki, pitäkää se, mikä hyvää on;

1.Johanneksen kirje:
4:1 Rakkaani, älkää jokaista henkeä uskoko, vaan koetelkaa henget,
ovatko ne Jumalasta; sillä monta väärää profeettaa on lähtenyt maailmaan.

Tuomitseminen ja koetteleminen on kaksi eri asiaa, moni
ei uskalla edes arvioida tai kyseenalaistaa, koettelemisesta puhumattakaan, '
kun pelkää tuomitsevansa toisia.

Raamatun Sana kehoittaa selvästi meitä koettelemaan kaikki
ihmistä itseään emme tuomitse,  hänen puheensa ja kirjoituksensa meillä on lupa koetella,
ja tuomita ne vääräksi, jos ne poikkeavat Raamatun ilmoituksesta.

Väärät opettajat puhujat ja saarnaajat  tuomitsee  Jumala.


Saamme tuomita ja arvioida ja koetella kaikki opit ja opetukset Raamatun Sanalla Raamatun Sanan mukaisesti.

Kaiken koetteleminen on jokaisen uskovan velvollisuus, ettemme eksy, ettei kanssamatkaajamme eksy!