Vapaasana
Haku
 
 

Näytä tulokset:
 

 


Rechercher Tarkennettu haku

Viimeisimmät aiheet
» Yoga – ei mitään uskontovapaata harjoitusta
Tänään kello 11:16 am kirjoittaja jarrut

» Povaaminen tai ennustaminen
Tänään kello 11:11 am kirjoittaja jarrut

» Pelastuksen perusteista ja kristityn vapaudesta Lain edessä
Tänään kello 11:06 am kirjoittaja jarrut

» En minä sinua hylkää enkä sinua jätä
Tänään kello 10:38 am kirjoittaja jarrut

» OIKEA JUMALAN TUNTEMINEN
Eilen kello 7:01 pm kirjoittaja jarrut

»  Tässä olen – elämän mittainen matka
Eilen kello 10:23 am kirjoittaja jarrut

» Majaniemen ja Kurkivallin tietä
Ma Loka 15, 2018 8:39 am kirjoittaja jarrut

» Luterilaiset ja helluntailaiset tekivät sovinnon – Arkkipiispa: "Haluan pyytää anteeksi kaikkea sitä syntiä"
Su Loka 14, 2018 6:37 am kirjoittaja Stiina

» Ymmärrätkö Lutheria?
Su Loka 14, 2018 6:30 am kirjoittaja Stiina

Lokakuu 2018
MaTiKeToPeLaSu
1234567
891011121314
15161718192021
22232425262728
293031    

Kalenteri Kalenteri

Yhteistyökumppanit

Onko mahdollista: Voiko Jumalalle antaa anteeksi?

Siirry alas

Onko mahdollista: Voiko Jumalalle antaa anteeksi?

Viesti  arkikalusto lähetetty La Helmi 04, 2017 2:07 pm

Leif Andersen:
Voiko Jumalalle antaa anteeksi?



Toimituksen alkukommentti Muuan uskova oli kokenut yllättäen kauhean katastrofi n, jota hän ei itse ollut aiheuttanut. Se tuotti hänelle suurta kärsimystä, josta hän ei pystynyt vapautumaan, ja aiheutti myös syvän hengellisen ongelman: Miten Jumala saattoi sallia sen tapahtumisen? Oppinut ja kokenut sielunhoitaja Per Wallendorff antoi minulle neuvoksi: ”Voisitko pyytää häntä antamaan Jumalalle anteeksi?”

Neuvo oli häkellyttävä. En ollut koskaan ajatellut enkä voinut ajatella mitään sellaista. Päinvastoin mielestäni me ihmiset tarvitsemme perimmältämme aina Jumalan anteeksiantamusta koko olemuksellemme, vaikka viaton kärsimys ja sen myötä teodikea eli kysymys Jumalan oikeudenmukaisuuden ja rakkauden välisestä suhteesta jäävätkin suureksi ongelmaksemme. En siksi myöskään toiminut saamani neuvon mukaisesti.

Se jäi minua kuitenkin askarruttamaan. Tutustuttuani siihen, mitä Leif Andersen on kirjoittanut Jumalan vaitiolosta ja ”nukkumisesta” Psalmien kirjaan liittyen ja näiden kysymysten käsittelemisestä julistuksessa (Perusta 4/2008), ajattelin kysyä häneltä, mitä hän sanoisi siitä, että ihminen antaisi Jumalalle anteeksi.

Vastauksena oli hänen juuri laatimansa artikkeli, joka on nyt  yllättävästi julkaistu uuden nimen saaneen aikakauskirjan ensimmäisessä numerossa Dansk Tidsskrift for Teologi og Kirke. Andersenin esittämiä näkökohtia jokaisen on pakko pohtia. Kirjallisuudessa aihe on erittäin harvinainen, käytännöllisesti katsoen käsittelemätön, mutta tulee käytännön elämässä ja kristillisyydessä, julistuksessa ja sielunhoidossa vastaan yhtä mittaa: Voiko Jumalalle antaa anteeksi?

Pitääkö Jumalalle antaa anteeksi? Onko oikein edes puhua sellaisesta? Julkaisemalla tämän artikkelin haastamme lukijat keskustelemaan aiheesta ja julkaisemme jo aluksi siitä kolme pyydettyä puheenvuoroa. Sellaista pyydettiin muutamilta muiltakin teologian tutkijoilta ja kokeneilta julistus-, opetus- ja sielunhoitotyön tekijöiltä, mutta he kieltäytyivät. Ehkä aihe on liian raju ja vaikea ja altis väärintulkinnoille. Pakoon emme kuitenkaan pääse, sillä siihen tiivistyy painokkain kristillisen uskon ja julistuksen torjuva perustelu.
Raimo Mäkelä


Erään sanankuulijan ongelma'

Pappi on jälleen saarnaamassa.
Pappi saarnaa erinomaisesti.
Pappi saarnaa Jumalan armosta.
Parempaa ei voi olla.
Mikään ei ole suurempaa.
Mikään ei ole iloisempaa.
Miksi kirkon penkissä muuan mies kuitenkin kokee olonsa yhä tukalammaksi? Se johtuu siitä, että hänellä on ongelma, josta pappi tosin ei tiedä tai jota hän varmasti ei ole ajatellut: miehen mielestä tällä hetkellä ei suinkaan hän itse tarvitse anteeksiantamusta.

Nyt anteeksiantamista tarvitsee pikemminkin Jumala. Mies ei suinkaan sano asiaa ääneen eikä myöskään hiljaa itsekseen eikä lainkaan. Ajatushan on mahdoton. Mies on tietysti tottunut ajattelemaan päinvastoin. Koko hänen kristillinen kasvatuksensa on syövyttänyt häneen sen mielteen, että syntinen on aina hän, ei koskaan Jumala. Miehen mielteet ovat kuitenkin murskautuneet. Hänen mielteensä maailmasta on järkkynyt. Hänen mielteensä hänestä itsestään on kääntynyt ylösalaisin.

Vaikka papin kuva Jumalasta ja hänen oma vanha mielteensä Jumalasta vastustavatkin sitä, ajatus ei suostu lähtemään: nyt syntiä on tehnyt Jumala. Jumalahan oli luvannut, että kun rukoilee Jeesuksen nimessä, saa, mitä pyytää. Pappi oli lausunut sen ääneen yhä uudelleen. Kuitenkin se tapahtui, se, mikä ei olisi saanut tapahtua. Jumala teki sellaista, mikä on anteeksiantamatonta. Miten nyt sitten voi antaa Jumalalle anteeksi? Voiko ihminen yleensä sallia itselleen sellaista, että hän antaisi anteeksi Jumalalle?

Tuomio ennen anteeksiantamusta?!


Monille alkaa jo olla vanha uutuus, että on mahdollista vihastua Jumalaan. Joskus se oli ennen kuulumatonta. Siitä alkaa kuitenkin olla jo kauan. Nyt vihastumisen oikeus on joillekuille niin itsestään selvä, etteivät he enää näe siinä mitään ihmettä. Viha Jumalaa kohtaan on tietysti ”oikeus” vain siinä mielessä, että meillä on oikeus käräjöidä Jumalan kanssa ja antaa vihallemme sanat, koska se joka tapauksessa on olemassa.

Se ei ole kiinnostavaa, onko meillä yleensä vihastumisen oikeus. Useimmat meistä vain vihastuvat., sillä koemme tulleemme petetyiksi. Olemme mielestämme kokeneet ”Jumalan julmuuksia”, niin kuin Job sanoo. Viha ei sitten kysy dogmatiikkaa eikä lupaa. Ratkaisevaa sitä vastoin on, mitä sitten teemme vihallemme: pysymmekö siinä, ilmaisemmeko sitä sanoilla. Ihmeellinen lapsenoikeutemme on juuri tässä: lapsina saamme puhua vapaasti.

Isä ei vihastu meidän vihaamme. Poikahan on sovittanut kaiken hänen vihansa. Joillekuille tämä on edelleen ennen kuulematon ajatus. He ovat ymmärtäneet asian niin, että Jumala on vain kiitollisuudessa ja kiitoksissa. Kun sitten kaikki muu kiehuu ihmisessä, on vain purtava hampaat yhteen, niin ettei hän huomaa sitä…' Monet, erityisesti nuoret tunnistavat vihan eivätkä erityisesti pelkää suorasukaisuutta eivätkä rohkeutta rukouksessa.

He pelkäävät enemmän teeskentelyä ja epärehellisyyttä. Siinähän he ovat aivan oikeassa. Mutta entä sitten askel tästä siihen, että antaisi anteeksi Jumalalle… Tämä ei ehkä kuitenkaan ole kovin kaukana siitä, mitä teemme selvitellessämme välejämme meitä riittävän lähellä olevien kanssa: anteeksiantaminen edellyttää välien selvittämistä. Siihen puolestaan sisältyy vihaa. Tukahdutettu ja kielletty viha tekee anteeksiantamisen mahdottomaksi.

Tämä ei tavallaan ole myöskään kovin kaukana siitä, mitä Jumala tekee välienselvittelyssä kanssamme: viha edeltää armoa. Tuomio tulee ensin, sitten armo. Sen jälkeen mennään eteenpäin. Tästä on kuitenkin hyppäys siihen mahdottomaan ajatukseen, että voisimme kääntää kaiken ylösalaisin: Ensin vihastutaan Jumalaan! Sitten kuluu jonkin aikaa. Lopuksi hänelle annetaan anteeksi – tai ehkä oikeammin: häälytään vihan ja anteeksiantamisen välillä… Vaikkei nykyään vaikuta aivan mahdottomalta, että Jumalaan voidaan vihastua, voi silti vaikuttaa edelleen täysin irvokkaalta, että me sitten antaisimme hänelle anteeksi.
Onko Jumala ehkä armahdettava? Julistettava syyttömäksi? Onko meidän ehkä annettava Jumalalle anteeksi hänen syntinsä – niin, kenen nimessä? Onko meidän ripitettävä Jumala? Julistettava hänelle syntien anteeksiantamus panemalla kätemme hänen päälleen?! Kyllä tämä on todella irvokasta.

Dogmaattiselta kannalta se on myös mieletöntä – melkein joka suhteessa. Jumala ei ole tehnyt syntiä, ei koskaan ketään ihmistä vastaan eikä myöskään minua vastaan eikä silloinkaan, kun sattui pahimmin. Jumala ei ole tehnyt väärin eikä virhettä eikä pettänyt, eikä hänen tarvitse pyytää anteeksi mitään.

Jos kuitenkin on oikein, ettei viha kysy dogmatiikkaa eikä oikeaa käytöstä vaan ainoastaan vyöryy esiin, koska ihminen kokee itsensä petetyksi, ja jos on oikein, että saamme myöntyä siihen ja ilmaista sen sanoilla, vaikkei meillä dogmaattisesti ole mitään perustetta vihalle, onko sitten hyvin paljon tärkeämpää, että haluamme antaa Jumalalle anteeksi, kuin että vihastumme häneen?''

Sovinnolla on kaksi osapuolta


Paavalilla on Toisen korinttilaiskirjeen luvussa 5 hämmästyttävä näkökulma kääntymiseen. Siksi edellä kirjoitin, että anteeksiantaminen Jumalalle on dogmaattisesti irvokasta melkein joka mielessä: ”Kaiken on saanut aikaan Jumala, joka Kristuksen välityksellä on tehnyt meidän kanssamme sovinnon ja uskonut meille tämän sovituksen viran.

Jumala itse teki Kristuksessa sovinnon maailman kanssa eikä lukenut ihmisille viaksi heidän rikkomuksiaan; meille hän uskoi sovituksen sanan. Me olemme siis Kristuksen lähettiläitä, ja Jumala puhuu teille meidän kauttamme. Pyydämme Kristuksen puolesta: suostukaa sovintoon Jumalan kanssa.” (J. 18–20.) Sovinto merkitsee vihollisuudesta luopumista.

Paavalin käyttämä katallassoo/katallagee on ennen kaikkea yksipuolinen ilmaus: Jumala tekee maailman kanssa sovinnon, ennen kuin se on lainkaan ajatellut luopua vihollisuudestaan: ”Jos kerran Jumalan Pojan kuolema sovitti meidät Jumalan kanssa, kun olimme hänen vihollisiaan, paljon varmemmin on Jumalan Pojan elämä pelastava meidät nyt, kun sovinto on tehty.
Eikä siinä vielä kaikki. Me saamme myös riemuita Jumalastamme, kun nyt olemme vastaanottaneet Herramme Jeesuksen Kristuksen valmistaman sovituksen.” (Room. 5:10–11.) Tästä näkökulmasta katsoen sovinto on melkein sovituksen (hilaskomai/hilasmos) synonyymi: Jumalan vihan tyynnyttää sovitusuhrin veri (Room. 3; Hebr. 9). '

Uskon rohkeamielisyydelle on aivan ratkaisevaa, että tämä on suoritettu yksipuolisesti. Se tapahtui sovituksessa, ennen kuin meitä lainkaan oli olemassakaan. Meidän perusongelmamme on nimenomaan kuitenkin molemminpuolinen vihollisuus Jumalan ja meidän välillä: meistä on tullut Jumalan vihollisia (Room. 8:7). Sen seurauksena rakkauden Jumalasta on tullut meidän vihollisemme (Jes. 63:10).

Välillämme on viha, kunnes sovitus poistaa vihollisuuden. Siksi katallassoo/ katallagee on perustavasti vastavuoroinen termi: kaksi vihollista solmii sovinnon keskenään, sanoutuu vihollisuudesta irti kumpikin puoleltaan, luopuu kostamasta. Nähdäkseni tämän vastavuoroisuuden kaikua Paavali käyttää Toisen korinttilaiskirjeen luvussa 5: ensin Jumala on yksipuolisesti tehnyt sovinnon maailman kanssa Kristuksessa tapahtuneessa sovituksessa ja on siten irtisanoutunut vihastaan maailmaa kohtaan.
Sitten meidät haastetaan omalta puoleltamme tekemään sovinto Jumalan kanssa eli aloittamaan irtisanoutuminen vihastamme Jumalaa kohtaan. Jollakulla on ehkä ollut surussaan ja epätoivossaan vihan aika.

Hän ei tukahduttanut sitä eikä kieltänyt sitä. Hän ei kiiruhtanut ennen aikojaan lohdutukseen eikä luottamukseen vaan salli vihan kiehua ja antoi itselleen luvan olla epäjohdonmukainen ja loukkaantua. Viha sai tilaa ja aikaa. Onko nyt aika etsiytyä sovintoon Jumalan kanssa?

Johdannon tilannekuva miehestä, jonka olo käy yhä tukalammaksi, mitä iloisemmin pappi kuvaa Jumalan anteeksiantamusta, ei muuten ole keksitty. Se on vuosia sitten käydystä keskustelusta, josta olen saanut luvan kertoa tällä tavoin. Mies oli todellakin tullut jumalanpalveluksen aikana niin huonovointiseksi, että hänen oli ollut lähdettävä pois ymmärtämättä, mitä oli tapahtunut. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin reagoinut sillä tavoin; hän oli hyvin kasvatettu kirkossakävijä.

Hän oli kuitenkin myös lyhyen ajan sisällä kokenut kaksi suurta surua. Vasta keskustelussa kauan jälkeenpäin hänelle selvisi, ettei hän aivan yksinkertaisesti kestänyt kuulla vielä kerran, kuinka suurta oli, että Jumala tahtoi antaa meille anteeksi syntimme, koska tällä kertaa Jumala oli tehnyt syntiä eikä mies tiennyt, miten hän antaisi Jumalalle anteeksi.

Kun ajattelee ”anteeksiantamista”, siinä on ehkä hyvää, ettei terve anteeksiantaminen pidä varsinaisesti vihaa vikana. Ihminen tunnustaa vihan oikeuden mutta valitsee kostosta luopumisen. On selvää, että ydin sovinnossa Jumalan kanssa on hänen anteeksiantamisensa etsiminen, ei se, että me antaisimme anteeksi Jumalalle.

Objektiivinen todellisuus on aina, että syyllisyys on meidän puolellamme eikä hänen. Tämä ei kuitenkaan muuta mitenkään sitä, että subjektiivinen todellisuus voi olla aivan toinen: Olen ehkä palvellut Jumalaa uskollisesti ja todistanut hänestä ja yrittänyt saada muita luottamaan häneen – ja sitten hän palkitsee minut antamalla elämäni mennä pirstaleiksi, olemalla välittämättä hätähuudoistani ja kaikkiaan käyttäytymällä kuin julma tyranni…

… silloin voi Jumalan kanssa saatavan sovinnon välttämättömänä puolena aivan hyvin olla, että minä nyt sovitan itseni hänen antamiensa elämänehtojen ja elämänhistorian kanssa.

Sovinto oman elämän kanssa


Norjalainen sairaalapappi Berrit Okkenhaug käsittelee sielunhoidon oppikirjassaan (Når jeg ser dit ansigt ’Kun näen kasvosi’) muun muassa narratiivista sielunhoitoa. Kun ihminen kertoo elämänhistoriansa ja suruhistoriansa, ”hän voi päästä sovintoon elämänhistoriansa sellaisten puolien kanssa, joiden kanssa on ollut tuskallista elää”.

Tämä muotoilu on vaikuttanut minuun syvästi. Siinä ei kielletä pettymystä. Siihen mahtuu suru. Siihen mahtuu kuitenkin myös lääkitys. Siinä tiedostetaan, ettei elämästä kaikin kohdin tullut sitä, mitä oli toivottu. Sitten asennoidutaan toisenlaisiin olosuhteisiin. Minua koskettaa, että tämä sovinto oman elämänhistorian raskaimpien puolien kanssa kenties juuri ilmaisee sitä, että on tehnyt sovinnon Jumalan kanssa ja tiedostanut, ettei koskaan voi ymmärtää häntä ja tietyt oman elämän asiat tuskin koskaan paljon muuttuvat.

Voisiko sielunhoidon ”virkaa” pitää ennen kaikkea suorastaan ”sovituksen virkana”? ”Jumala on Kristuksen välityksellä tehnyt meidän kanssamme sovinnon ja uskonut meille tämän sovituksen viran.” Onhan sana sovituksesta juuri tässä yhteydessä kaksitahoinen: se on evankeliumi siitä, että Jumala on yksinään omalta puoleltaan sovittanut maailman itsensä kanssa, ja se on kehotus meille, että me sen jälkeen suostumme sovintoon Jumalan kanssa.

Sovituksen perusta


En suinkaan usko, että tällaiseen sovintoon Jumalan kanssa voidaan päästä vain päättelemällä. Niille, joiden loukkaamaksi on joutunut, voi monesta eri syystä olla kostamatta muttei silti saa koskaan heihin luottamusta. Luottamuksesta pidättyminen voi olla jopa välttämätöntä, sillä kaikkiin ei pidä lapsellisesti luottaa.

Anteeksiantaminen ei ilman muuta tuo luottamusta. Jumalan kanssa on kuitenkin toisin.
Jotta voisi rehellisesti päästä sovintoon Jumalan kanssa, se kai päinvastoin edellyttää perustavasti, että löytää uudelleen luottamuksen häneen. Jobin tavoin pääsee lopulta tajuamaan, ettei Jumala sittenkään ollut sellainen julma tyranni, jollaiseksi häntä oli vihaisena syyttänyt.

Luottamuksen palautumiseen ei päästä vain päättelemällä. Jumalaankin luottamisella täytyy olla hyvä perusta. Niinpä klassinen lausuma: ”Mutta sinun pitää vain uskoa” ei pidä paikkaansa senttiäkään, vaikka nuoruudessani käytin sitä esimerkiksi katulähetyksessä. Kuinka ihmeessä pitäisi tänään yhtäkkiä luottaa johonkin, mihin eilen ei luottanut? Luottamistahan usko on: ”Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan” (Hepr.11:1 KR 1938.

Millä perusteella siis luotan Jumalaan? Perusteeni on – niin tässä kuin kaikessa muussakin – Nasaretin Jeesus.
Hän on sovittanut syntimme ja hankkinut meille sovinnon Jumalan kanssa. Hän on myös antanut perustan luottamuksellemme Jumalaan. Hänestä on tullut meille ne Jumalan kasvot, joissa kuva julmasta tyrannista on vaihtunut kuvaan huolta pitävästä isästä.

Jeesus Kristus on näkymättömän Jumalan kuva (eikoon, Kol. 1:15; Hepr. 1:13). Joissakin tilanteissa todennäköisesti vain hänen rakkautensa ja huolenpitonsa voivat saada meidät uudelleen luottamaan näkymättömän Jumalan rakkauteen ja huolenpitoon.
Kristus on siis raivannut anteeksiantamuksen tien kummaltakin puolelta: ensin Jumalan anteeksiantamuksen minulle ja sitten minun anteeksiantamukseni Jumalalle.




http://www.perustalehti.fi/wp-content/uploads/2015/04/Perusta_4_2009.pdf











arkikalusto

Viestien lukumäärä : 718
Join date : 21.11.2013

Takaisin alkuun Siirry alas

Kommentteja Andersenin artikkeliin

Viesti  arkikalusto lähetetty La Helmi 04, 2017 2:21 pm


Kommentteja Andersenin artikkeliin
Sinikka Kuorikoski:


Luin aluksi epäillen, sitten hämmästellen, kiinnostuneena ja lopulta riemuiten Leif Andersenin kirjoituksen Voiko Jumalalle antaa anteeksi? Otsikko toi mieleeni brittiläisen fi lologin ja apologeetin C. S. Lewisin tuotannosta kokoelman, joka on julkaistu nimellä God in the Dock (’Jumala syytetyn penkillä’). Kristinuskon totuuksia tai Jumalan tekoja ja ominaisuuksia eivät kuitenkaan arvostele vain epäuskoiset.

Se on tavallista myös uskoville kristityille. Meistä jokainen lienee jossain elämänsä vaiheessa ollut vihainen Jumalalle. Tunne voi hautautua jonnekin elämän vastoinkäymisten ja pettymysten alle, naamioitua masentumiseksi tai uskon puutteeksi tai kaunaksi jotakuta ihmistä tai jotakin tapahtumaa kohtaan. Haluaisimme sanoa, että Jumala on käyttäytynyt julmasti, pettänyt lupauksensa, kieltäytynyt auttamasta. Haluaisimme syyttää häntä: Miksi olit vaiti, jätit minut yksin, et päästänyt pahasta, et tehnyt, mitä lupasit?

Tämä on kokemuksemme – myös meidän, jotka uskomme Jumalaan ja tiedostamme, miten mahdotonta, julkeaa ja röyhkeääkin on yrittää vetää hänet tuomittavaksemme tai kuvitella, että hän olisi meille tilivelvollinen tekemisistään tai meillä olisi mahdollisuus arvioida hänen tekojensa hyvyyttä tai oikeudenmukaisuutta. Lewis tuo kirjoituksissaan (esimerkiksi kirjassaan Mere Christianity. suom. Tätä on kristinusko) esiin kysymyksen Jumalan kanssa oikeutta käyvästä ihmisestä tähän tapaan: Kun kaksi ihmistä riitelee mistä tahansa asiasta, he riidan jossain vaiheessa yleensä syyttelevät toisiaan: ”Tuo ei ole reilua!” ”Sinähän lupasit!” ”Minäkin autoin silloin sinua, saat nyt luvan vuorostasi olla avuksi.”

Riitelijät väittelevät tilanteista puolesta ja vastaan, mutta yleensä kumpikaan ei aseta kyseenalaiseksi vastapuolen moraaliväittämiä sinänsä: kumpikaan ei kiistä, ettei pitäisi käyttäytyä reilusti ja pitää lupauksensa ja auttaa vastavuoroisesti toista. Väittely perustuu sen sijaan yrityksiin todistaa, että he tosiasiassa käyttäytyivät niin reilusti, kuin siinä tilanteessa saattoi, että heidän ei ollut mahdollista pitää lupaustaan juuri siinä tilanteessa ja tilanne, jolloin itse sai apua, oli aivan toinen, nyt ei ollut mahdollisuutta auttaa.

Molemmat siis tunnustavat jonkin itsensä ulkopuolella ja yläpuolella olevan moraalilain, johon he ovat keskenään samanlaisessa suhteessa: he näkevät, että moraalilain vaatimus on hyvä ja oikea, mutta he eivät itse pysty sitä noudattamaan. Ihmisen ja Jumalan välisessä riitakysymyksessä tilanne on toinen: ei ole olemassa mitään Jumalan ja ihmisen yläpuolella olevaa moraalia, johon vetoamalla ihminen voisi sanoa Jumalalle: ”Tuo ei ollut oikeudenmukaista” tai: ”Tuo on julmaa”. Jumalahan määrittelee sen, mikä on oikeudenmukaista, oikein ja rakkaudellista.

Hän on se perimmäinen, absoluuttinen Mitta, joka antaa sisällön käsitteille oikeus ja rakkaus. Ei ole olemassa mitään eikä ketään oikeudenmukaisempaa kuin Jumala, ei mitään eikä ketään rakastavampaa kuin Jumala. Tästä asetelmasta jää ristiriitainen lopputulos: Jumala on itse Hyvyys, Oikeudenmukaisuus ja Rakkaus eikä tarvitse missään asiassa meidän anteeksiantamustamme. Kokemuksemme sitä vastoin voi olla jotain aivan muuta: me itse tarvitsemme kipeästi sitä, että annamme hänelle anteeksi. Meidän on purettava hänelle pettymyksemme, vihamme ja syytöksemme ja luovuttava niistä. Näiden kahden asian välillä on tässä tehtävä ero.

Minulle antoisa osa Andersenin kirjoituksessa oli sen lopussa: Nasaretin Jeesus on paitsi sovittanut syntimme ja hankkinut sovituksen Jumalan kanssa myös ”antanut perustan luottamuksellemme Jumalaan. Hänestä on tullut meille ne Jumalan kasvot, joissa kuva julmasta tyrannista on vaihtunut kuvaan huolta pitävästä isästä. Kristus on näkymättömän Jumalan kuva. Kristus on siis raivannut anteeksiantamuksen tien kummaltakin puolelta: ensin Jumalan anteeksiantamuksen minulle ja sitten minun
anteeksiantamukseni Jumalalle.”

Kirjoittaja on FM, Kylväjä-lehden toimitussihteeri

arkikalusto

Viestien lukumäärä : 718
Join date : 21.11.2013

Takaisin alkuun Siirry alas

Kommentteja Andersenin artikkeliin

Viesti  arkikalusto lähetetty La Helmi 04, 2017 2:24 pm


Arne Helge Teigen:


Artikkeliin sisältyy mielestäni jännitteitä. Se vaikuttaa hiukan hapuilevalta. Se johtunee siitä, että sen problematiikka on varsin vaikeaa. Andersen tekee eron objektiivisten tosiasioiden ja subjektiivisten kokemusten välillä. Jos olen ymmärtänyt Andersenia oikein, hänen mielestään objektiivisesti ottaen me tarvitsemme aina Jumalan anteeksiantamusta. Samalla hän on sitä mieltä, että joillakuilla voi olla sellaisia elämäntilanteestaan ja siten myös Jumalasta johtuvia subjektiivisia kokemuksia, jotka pakottavat heitä sellaiseen tilanteeseen, että heidän on ajateltava, että heidän tulee antaa anteeksi Jumalalle. Ymmärtääkseni Andersenin mielestä sellaisissa tilanteissa sen ajatuksen tulee saada tilaa, että ihmisten täytyy antaa anteeksi Jumalalle. '

Näin hän astuu sellaiseen jännitteiden kenttään, josta hän ei mielestäni selviydy kirjoittaessaan:
Dogmaattiselta kannalta se on myös mieletöntä – melkein joka suhteessa. Jumala ei ole tehnyt syntiä, ei koskaan ketään ihmistä vastaan eikä myöskään minua vastaan eikä silloinkaan, kun sattui pahimmin. Jumala ei ole tehnyt väärin eikä virhettä eikä pettänyt, eikä hänen tarvitse pyytää anteeksi mitään. Jos kuitenkin on oikein, ettei viha kysy dogmatiikkaa eikä oikeaa käytöstä vaan ainoastaan vyöryy esiin, koska ihminen kokee itsensä petetyksi, ja jos on oikein, että saamme myöntyä siihen ja ilmaista sen sanoilla, vaikkei meillä dogmaattisesti ole mitään perustetta vihalle, onko sitten hyvin paljon tärkeämpää, että haluamme antaa Jumalalle anteeksi, kuin että vihastumme häneen?

Andersen haluaa ottaa ihmisen irrationaalisen puolen vakavasti. Se on mielestäni hyvä asia. Tiedän, että irrationaalisuus ja absurdius voivat tuottaa kaiken maailman katkeria ajatuksia. Voiko teologia kuitenkaan työskennellä tällä tavoin irrationaalisuuden ehdoilla? Kun joku ajattelee: ”Minun on annettava anteeksi Jumalalle”, voiko siitä päätellä, että teologian tai kristillisen uskon tulee silloin antaa sijaa sellaiselle ajatukselle?

Minun mielestäni ei voi.
Pelkään, että näin tehtäessä annetaan periksi subjektiiviselle periaatteelle, joka johtaa siihen, että se, mitä uskomme ja opetamme Jumalasta, joutuu liikkeeseen. Silloin voi ajautua lopulta eräänlaiseen korrelaatioajatteluun, joka perimmältään asettaa Raamatun Jumalan ilmoituksena uhanalaiseksi.

Kuitenkin on otettava vakavasti se ongelma, johon Andersen painaa sormensa. Itse en näe tässä muuta mahdollisuutta kuin niiden Raamatun henkilöiden esiin etsimisen, joiden voi sanoa pettyneen elämään. Paras esimerkki on tietysti Job. Kysymys on silloin siitä, miten Jumala kohtasi Jobin. Käsittääkseni Jumala sallii ihmisen ilmaista pettymystään, suruaan ja katkeruuttaan. Jumala ei kuitenkaan suo tilaa sille ajatukselle, että meidän on annettava anteeksi hänelle.

Miten voi luottaa Jumalaan kaiken ahdingon keskellä, jos Jumala on sellainen, että meidän on annettava anteeksi hänelle? Mielestäni sovituksen sanomakaan ei suo tilaa sellaiselle ajatukselle. Kokoavasti totean, että Andersen on hyvin rohkea ja jäntevä teologi. On hyvin arvostettavaa, että hän uskaltautuu sellaisiin ongelmanasetteluihin, joihin monet muut eivät rohkene heittäytyä. Tässä artikkelissa hän ei mielestäni kuitenkaan löydä oikeaa vastausta esiin nostamaansa ongelmaan. Hän ehkä tavoittelee sitä, mutta koska hän mielestäni on myös epäselvä ja joutuu jopa ristiriidan rajalle, en suosittele hänen artikkeliaan.


Kirjoittaja on TT, Norsk Luthersk Misjonssambandin ylläpitämän Fjellhaugin lähetyskorkeakoulun opettaja, Oslo, ollut lähetystyössä raamattukoulussa Perussa.


Viimeinen muokkaaja, arkikalusto pvm La Helmi 04, 2017 2:52 pm, muokattu 1 kertaa

arkikalusto

Viestien lukumäärä : 718
Join date : 21.11.2013

Takaisin alkuun Siirry alas

Kommentteja Andersenin artikkeliin

Viesti  arkikalusto lähetetty La Helmi 04, 2017 2:31 pm

Olavi Peltola:


Tartun Andersenin kirjoituksessa vain muutamaan kohtaan ja sanon niiden pohjalta jotakin henkilökohtaista. Kirjoituksen taustallahan on sielunhoitokeskustelu.

Andersen kuvaa sanankuulijan ajatuksia: ”Miehen mielteet ovat kuitenkin murskautuneet. Hänen mielteensä maailmasta on järkkynyt… Jumalahan oli luvannut, että kun rukoilee Jeesuksen nimessä, saa, mitä pyytää. Pappi oli lausunut sen ääneen yhä uudelleen. Kuitenkin se tapahtui, se, mikä ei olisi saanut tapahtua.”

Näistä sanoista löydän omia kokemuksiani niin kuin toisestakin kohdasta:
Olen ehkä palvellut Jumalaa uskollisesti ja todistanut hänestä ja yrittänyt saada muita luottamaan häneen – ja sitten hän palkitsee minut antamalla elämäni mennä pirstaleiksi, olla välittämättä hätähuudoistani ja kaikkiaan käyttäytyä kuin julma tyranni.

Sen sijaan sivuutan sanat siitä, että ”nyt syntiä on tehnyt Jumala” ja että ”Jumala teki sellaista, mikä on anteeksiantamatonta”, ”miten nyt sitten voi antaa Jumalalle anteeksi?” Jostakin syystä en voi enkä halua lähestyä elämäni syviä pettymyksiä ja vastoinkäymisiä näiden sanojen läpi, vaikka saatan hetken aikaa olla täynnä vihaa ja katkeruutta Jumalaa kohtaan tai ainakin sitä elämänosaa kohtaan, jonka hän on minulle antanut. Olenhan kyltymättömässä tyytymättömyydessäni jatkuvasti tyytymätön kaikkeen! En ole suinkaan jaksanut ottaa hänen kädestään sitä pahaa, mitä minulle itselleni, läheisilleni, ystävilleni tai jopa koko maailmassa on tapahtunut.

Mutta sittenkin Jumala on liian suuri ja pyhä ja ehdoton, että voisin oman inhottavuuteni, typeryyteni ja tyhjänpäiväisyyteni tähden mennä sanomaan Jumalalle, että annan hänelle anteeksi. Mitäpä minun tomuhiukkasen anteeksiannolla on merkitystä? Itseäni minä vain kovuudellani telon! Toki yhdyn siihen, mitä Andersen kirjoittaa:
Jumala ei ole tehnyt väärin eikä virhettä eikä pettänyt, eikä hänen tarvitse pyytää anteeksi mitään. Jos kuitenkin on oikein, ettei viha kysy dogmatiikkaa eikä oikeaa käytöstä vaan ainoastaan vyöryy esiin, koska ihminen kokee itsensä petetyksi, ja jos on oikein, että saamme myöntyä siihen ja ilmaista sen sanoilla, vaikkei meillä dogmaattisesti ole mitään perustetta vihalle, onko sitten hyvin paljon tärkeämpää, että haluamme antaa Jumalalle anteeksi, kuin että vihastumme häneen?


Näinkin voi sanoa, jos anteeksiantaminen Jumalalle tarkoittaa, että lakkaan kiroilemasta Jumalaa vastaan ja taivun ja suostun ja lopulta hiljenen hänen edessään. Oli miten oli, minulle ongelmien ongelmana on Jumalan suurenmoisten lupausten ja oman käytännön elämän mitättömyyden ja raadollisuuden välinen jatkuva ja syvä ristiriita. Ne ovat kuin kaksi täysin toisistaan irrallaan olevaa maailmaa, jotka eivät näytä kohtaavan toisiaan. Jos ne kohtaavatkin, se tapahtuu vain uskon mielikuvituksessa, unelmissa, toiveissa, odotuksessa.

Tartun Jeremian kirjaan ja sen äärellä jatkan pohdiskeluani. On jotenkin helpompaa kohdata elämän vaikeat ja ratkaisemattomat asiat Raamattu kädessä. Ehkä on liioittelevaa sanoa Jeremian tavoin: ”Miksi minun pitikään tulla äidinkohdusta näkemään pelkkää vaivaa ja tuskaa! Koko elämäni kuluu häpeässä.” (Jer. 20:18.) Eihän tuo ei ole täysin totta kenenkään elämässä. Kuinka monia hyviä ja kauniita ja tuskattomia hetkiä elämä onkaan saattanut sisältää!

Miksi ne hyvät unohdan helposti? Miksi kärsimäni vaiva ja paha valtaavat joka soluni? Kuinka usein onkaan pahan vyöryessä ylitseni tuntunut siltä kuin Herra sanoisi: ”Älä astu eteeni anoen ja rukoillen, älä vaivaa minua enää…sillä minä en kuuntele sinua” (Jer. 7:16)! Vielä selvemmin tämän tuskan tuo esiin Habakuk (1:2 KR 1938): ”Kuinka kauan, Herra, minun täytyy apua huutaa, ja sinä et kuule, parkua sinulle… ja sinä et auta.” Kun on vaikea olla, tuntuu siltä, että ”isku on murtanut minutkin” ja ”toivottomuus on vallannut mieleni”, ja kysyn, miksi ”haavat eivät vieläkään arpeudu” (Jer. 8:21–22).

Herra näyttää nyt olevan kuin muukalainen maassa, kuin matkamies, joka poikkeaa majaan vain yöpyäksensä, kuin tyrmistynyt mies, kuin sankari, joka ei voi auttaa? Kuitenkin Kaikkivaltias ja armollinen Herra luvannut olla minunkin kanssani. Olen uskaltanut luottaa siihen, että minutkin on otettu häneen nimeensä jo pienestä pitäen (Jer. 14:8–9 KR 1938. Haluan kyllä pitää kiinni Jeremian (12:1) tavoin siitä, että Herra on oikeudenmukainen enkä voi häntä mistään syyttää. Mutta usein sydämeni kyllyydestä yhdyn myös Jeremian terävään jatkokysymykseen: ”Silti kysyn: Onko oikein…” Juuri niin, siinähän se ongelma onkin.

Miksi asiat eivät kuitenkaan mene niin kuin niiden pitäisi mennä oikeudenmukaisen ja kaikkivaltiaan Jumalan johtaessa asioiden kulkua? En kerta kaikkiaan ymmärrä, miten tässä näin käy ja on käynyt! Onko minun ainoa mahdollisuuteni vain toistaa vanhaa fraasia: ”Kestä, kestä, kirkkaamman kruunun saat!” Jääkö minulle vain sen myöntäminen, etten ymmärrä, koska olen rajoittunut ja tyhmä? Ehkä ei sittenkään ongelmani ole Jumala eikä hänen kaikkivaltiutensa ja oikeudenmukaisuutensa. Hän on jotain ehdotonta ja suurta.

Ongelmana ja jatkuvan kipuilun aiheena onkin oma valheellisuuteni ja täydellinen kyvyttömyyteni kohdata Jumalan todellisuus ja sen puhtaus ja kirkkaus. En ole koskaan kyennyt olemaan täysin rehellinen hänen kasvojansa etsiessäni. Kuinka totta ovatkaan ainakin omalla kohdallani Jeremian sanat: ”Petollinen on ihmissydän, paha ja parantumaton vailla vertaa! Kuka sen tuntee?” (17:9.) Minäkin taidan kuulua niiden veljien joukkoon, joista Jeremiaa varoitettiin: ”Varokaa ystäviänne, älkää luottako veljiinnekään! Veli pettää veljeään viekkaasti, ystävä parjaa ystäväänsä takanapäin. Kaikki pettävät toisiaan, kukaan ei puhu totta, heidän kielensä on tottunut valheeseen.

Vääryyttä he tekevät, eivät kykene kääntymään.” (Jer. 9:3–4.) Perussyy onkin oma itseni ja se, millainen ihminen olen. Jumala ja hänen kaitsentansa elämässäni on tuskaista ja kauhistuttavaa, koska olen pohjiani myöten valheellinen ja nurja ihminen. Elämäni on sellaisen petollisuuden ja valheellisuuden ja teeskentelyn vääristämää, etten yksinkertaisesti kestä hänen aitoa kohtaamistaan. Hänen läheisyytensä on minulle täysin ylivoimaista.


Eläessäni tämän ristiriidan keskellä Raamattu antaa avuksi kuvauksen Abrahamin elämästä (Room. 4:16–19). Hän oli saanut Jumalalta suurenmoisen lupauksen. Mutta vuodet ja vuosikymmenet kuluivat, eikä Jumala näyttänyt toimivan hänen elämässään lupaamallaan tavalla. Kun kuvataan hänen elämäntilannettaan, käytetään niinkin voimakkaita ilmauksia kuin ”sammuminen”, ”kuihtuminen”, ”ei ole toivoa”, jopa ”kuolema” ja ”olemattomuus”. Se näytti olevan hänen elämänsä lopputulos. Mutta sitten tulee käsittämättömältä tuntuva väite. Vaikka Abrahamin elämä näytti valuvan tyhjiin, siitä huolimatta hän uskoi. Hän uskoi sellaiseen Jumalaan, joka tekee kuolleet eläviksi ja kutsuu olemattomat olemaan. Hän uskoi Jumalan antaman lupauksen toteutuvan, hän uskoi vastoin sitä, mitä näki ja koki, hän toivoi, vaikkei toivolla näyttänyt olevan perusteita hänen arkitodellisuudessaan.

Mielelläni lisään: ”Hän uskoi vastoin omaa jumalattomuuttaan” (Room. 4:5). Raamattu sanoo: ”Abraham ei ollut epäuskoinen eikä epäillyt Jumalan lupausta, vaan sai voimaa uskostaan. Hän antoi Jumalalle kunnian varmana siitä, että Jumala pystyy tekemään sen mitä on luvannut.” (Room. 4:20–21.) Miten saisi tuollaisen mielenlaadun ja löytäisi tuollaisen asenteen oman arkielämän keskellä? Onko niin, että kaikki riippuukin omasta asenteestani ja siitä, miten suhtaudun Jumalan lupauksiin ja omaan todellisuuteeni ja kestän niiden jatkuvan ja pysyvältä näyttävän ristiriidan?

Lopulta ei liene muuta mahdollisuutta kuin Andersenin tavoin tarttua sovituksen todellisuuteen, jonka merkkinä keskellämme on nyt risti. En ymmärrä sovituksen salaisuutta, mutta pidän kiinni siitä, että sen edessä ja siihen tapahtumaan luottaessani lopulta kaikki ongelmani ratkeavat ja saan täydellisen ja tyydyttävän vastauksen kaikkeen. Sovituksen sanaan uskoessani kerran kaikki epäuskoni ja epätoivoni kyynelet pyyhitään pois!


Kirjoittaja on rovasti ja opetusneuvos, Lähetysyhdistys Kylväjän eläkkeellä oleva koulutussihteeri.

arkikalusto

Viestien lukumäärä : 718
Join date : 21.11.2013

Takaisin alkuun Siirry alas

Lisää kommentteja

Viesti  arkikalusto lähetetty Su Helmi 05, 2017 11:16 am

Jumalaa vastapäätä

Kiitän Leif Andersenia avauspuheenvuorosta Voiko Jumalalle antaa anteeksi? (Perusta 4/2009.) Kysymys tulee ajankohtaiseksi kristitylle, joka on joutunut toistuvien kärsimysten keskelle. Yhden suuren kärsimyksen jälkeen kristitty saattaa vielä todeta: ”Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi.” Mutta Jobin tavoin asenne muuttuu, kun kärsimykset toistuvat. Kutsun tätä tilannetta piinaksi.

Piinassa kristitty kokee Jumalan olevan häntä vastapäätä. Jumalan pyhyys musertaa. Jobin sanoin (30:20): ”Minä huudan, mutta sinä et vastaa, minä seison sinun edessäsi, mutta sinä vain tuijotat minua.” Kristittyinä perusturvallisuudentunteemme nojautuu vahvasti Jumalaan, joka on ”Isä meidän”. Uskomme, että hänellä on hyvä suunnitelma elämämme varalle. Rukoilemme johdatusta ja varjelusta, hankkeillemme siunausta ja menestystä.

Etsimme hänen tahtoaan valinnoissamme, olivatpa ne sitten eettisiä tai käytännöllisiä. Jumalan pyhyyden aavistamme, mutta Jeesuksen sovitustyön turvin saamme lähestyä rohkein mielin Jumalaa. Otamme kaiken Jumalan kädestä. Lutherin mukaan ensimmäinen käsky kehottaa meitä odottamaan Jumalalta kaikkea hyvää. Ei siis ole väärin odottaa Jumalalta varjelusta ja johdatusta myös tässä elämässä. Jeesus itse opettaa rukoilemaan jokapäiväistä leipää ja luottamaan Jumalan huolenpitoon arkisissa asioissa.

Tämä on Raamatun yhdenmukainen opetus. Miten sitten suhtautua, kun kokemus kärsimyksestä ylittää sen rajan, jonka miellämme kohtuulliseksi? ”Hyvää minä odotin, mutta paha tuli.” Kristittyinä olemme valmistautuneet kohtaamaan ”maailman vihan”, mutta entä sitten, kun ahdinko tulee suoraan Jumalan kädestä? Kristityn on helppo löytää itsestään moniakin syitä Jumalan vihaan, mutta usko syntien sovitukseen estää häntä uskomasta, että Jumala löisi häntä syntien vuoksi. Eikö riitä se, että Kristus joutui hylätyksi ja Jumalan vihaamaksi?

Miksi, Jumala, käännät selkäsi minullekin? Jobin ystävät koettivat parhaansa mukaan puolustella Jumalaa. Kuitenkin Jumala tuomitsi heidän puheensa valheellisiksi. Jobia hän sen sijaan ei tuominnut, vaikka Job huusi näinkin rajusti (7:20): ”Jos olenkin tehnyt syntiä, en kai minä sinulle ole vahinkoa tehnyt, sinä ihmisten vaanija?” Jumalan sana ei kammoksu Jobin tuskaa, vaan tuo sen varsin monisanaisesti julki. Me kristityt kammoksumme. Meillä on aina vaarana yrittää olla hurskaampia kuin Jumalan sana. Tuskan keskellä kristitty ymmärtää kyllä sen mahdottomuuden, että Jumala vietäisiin teoistaan tuomiolle. Kuten Sinikka Kuorikoski kirjoittaa, Jumala on itse Hyvyys ja Oikeudenmukaisuus, hän on kaiken mitta, jonka pohjalta kaikki muu arvotetaan. Mutta tämä ei suinkaan ratkaise piinatun ongelmaa, vaan tekee siitä entistä kipeämmän.

”Kuinka minä voisin käydä kiistaan Jumalan kanssa, kuinka voisin löytää sanat häntä vastaan? Vaikka olisin kuinka oikeassa, en pystyisi hänelle vastaamaan. Voin vain rukoilla armoa häneltä, joka minut tuomitsee?” (Job 9:14–15). Ihmisen on mahdotonta puolustautua Jumalaa vastaan. Kysymys anteeksiantamisesta Jumalalle onkin puhtaasti sielunhoidollinen. Miksi piinattu sitten hakee Jumalalta hyvitystä tai katumusta, vaikka tietää sen olevan turhaa? Hänen täytyy. On kysymys siitä, miltä pohjalta hän voi jatkaa arkista elämäänsä eteenpäin. Jumala on saattanut piinatun elämän kaaokseen ja katastrofi in. Piinattu kaipaa varmuutta, ettei samaa kauheutta tapahdu heti huomenna uudestaan – tai vielä jotakin pahempaa.

On psyykkinen mahdottomuus elää jatkuvassa pelossa. Siksi kristitty hakee katastrofi n jälkeen merkkejä siitä, että Jumala ei toista tapahtunutta. Maanjäristyksen kokeneet pelkäävät uutta järistystä, kunnes traumaattinen kokemus vuosien mittaa lientyy. ”Jumala-järistyksen” kokeneen perusturvallisuus on vakavasti horjunut. Menee aikaa saada luottamus siihen, että Jumalan tahto piinattua kohtaan on hyvä.

Tämä luottamus on yhtä kuin sovinnon tekeminen Jumalan kanssa. Andersen kuvaa sitä anteeksiantamisena Jumalalle. Muut kristityt odottavat piinatulta pian kärsimysten jälkeen – tai jopa niiden aikana – todistusta, kuinka kärsimys oli kasvattava kokemus. He odottavat, että piinattu armahtaa Jumalan tapahtuneesta. Heidänkin perusturvallisuutensa on järkkynyt. Ellei tätä todistusta tule, piinattu voi muodostua uhaksi, jota vastaan on tavalla tai toisella puolustauduttava. Jobin kolme ystävää tarjoavat tästä erinomaisen esimerkin.

Kysymys anteeksiantamisesta Jumalalle ei siten ole vain kärsineen ongelma; se koskettaa koko seurakuntaa. Voisimmeko Jumalan puolustelemisen sijaan auttaa kärsivää sisartamme tai veljeämme esirukouksin ja arkisella huolenpidolla – ja pysyä vaiti? Voisimmeko hyväksyä joukkoomme myös parantumattomasti sairaat? Voisimmeko rauhassa ja luottavai
sina odottaa Jumalan vastausta piinatulle?

Riittäisikö meille Kristus todistuksena siitä, että emme voi ymmärtää pyhää Jumalaa ja että kuitenkin hän lähestyy meitä armahtavana ja rakastavana Isänä? Myös kristitty kokee elämässään mieletöntä kärsimystä, joka ei hyödytä mitään tai ketään. Elämme samassa kuolemanlaaksossa kuin ne, jotka eivät Kristusta vielä tunne. Kristus kärsii piinatun vierellä samaa mieletöntä tuskaa ja huutaa: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?”

Hetken näyttää siltä, että Kristus on joutunut samalla tavoin Jumalan mielivallan uhriksi. Piinattu katsoo uudelleen ja näkee, että Jumala itse kärsii hänen vierellään. Tämä kokemus ei selitä piinatulle hänen kärsimystään. Teologien pettymykseksi se ei anna hänelle loogista selitystä, miksi tämän piti tapahtua juuri hänen kohdallaan. Mutta piinattu ymmärtää rakastavansa Kristusta enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Sonja Falk TM, kustannuspäällikkö

arkikalusto

Viestien lukumäärä : 718
Join date : 21.11.2013

Takaisin alkuun Siirry alas

Lisää kommentteja

Viesti  arkikalusto lähetetty Su Helmi 05, 2017 11:17 am

Kysymyksiä Sinikka Kuorikoskelle


Olet riemastunut Leif Andersenin kirjoituksen johdosta Voiko Jumalalle antaa anteeksi? Minä puolestani olen jollakin tavalla säikähtänyt riemusi johdosta. Onko todella niin, että ”uskoville kristityille” on tavallista arvostella kristinuskon totuuksia, Jumalan tekoja ja ominaisuuksia? Oletko aivan tosissasi kirjoittaessasi Anderseniin nojautuen, että meidän tarpeemme (oikein kipeä tarve) on antaa Jumalalle anteeksi? Ymmärrän sielunhoitotilanteessa tapahtuvan ”pettymyksen purkamisen”.

Kun lukee esimerkiksi äärikarismaatikkojen tekstejä tai kuulee heidän puheitaan, tulee väkisinkin mieleen alkulankeemuksen ydin: meistä tulee Jumalan kaltaisia. Ymmärtääkseni siinä on astuttu tietyn rajan yli, jolta paluu ei näytä olevan helppoa. Kysynkin: Onko ”ideologiassa” (Sanan ilmoituksesta se ei selvästi ilmene) ”Jumalalle anteeksiantamisessa” astuttu sellaisen rajan yli, että se lähestyy äärikarismaatikkojen ja liberaaliteologien ”ristiriidan rajaa” (Arne Helge Teigenin ilmaisu)? Jos näin on käymässä, paluu Golgataan (Jobin kirjaan) on välttämätön!

Sakari Pöyhönen Rovasti, Pomarkun seurakunnan eläkkeellä oleva kirkkoherra, Espoo




Vastaus Sakari Pöyhöselle Riemuni Andersenin artikkelia lukiessa pohjautui tietoisuuteen siitä, että Jumala on paitsi itse Hyvyys ja Oikeus myös riittävän suuri kestämään kaikkinaiset tunteenpurkauksemme, myös käsillä olevan pohdinnan. Andersenin artikkelin tapainen teksti ei ole lainkaan tavanomaista kristillisten lehtien sisältöä. Siksikin se ilahdutti. Hän avasi väylän käsitellä asioita, joista monesti ollaan vaiti.

Jumala ei tarvitse anteeksiantoamme, sillä luodulla ei voi olla mitään mittaria mitata Luojansa hyvyyttä tai oikeudenmukaisuutta. Kysymys anteeksiantamisesta Jumalalle onkin puhtaasti sielunhoidollinen, kuten myös Sonja Falk totesi. Jumala ei tarvitse ihmisen anteeksiantamusta sen enempää kuin Shakespeare Macbethin anteeksiantoa. Mutta myös Macbethille voisi olla tarpeen antaa näytelmässään esiintyviä asioita anteeksi tekijälleen.

. Sinikka Kuorikoski

arkikalusto

Viestien lukumäärä : 718
Join date : 21.11.2013

Takaisin alkuun Siirry alas

Lisää kommentteja

Viesti  arkikalusto lähetetty Su Helmi 05, 2017 11:19 am


Anteeksi Jumalalle?

Paljon olen elämän aikana ehtinyt kuulla ja lukea hengellisistä asioista, mutta tuskin koskaan olen ollut niin hämmästynyt kuin Perustan kahdesta artikkelista, joissa on ensimmäisen kerran käsitelty aihetta Jumalalle anteeksi antamisesta. Miksi niin? Siksi, että olen saanut elää sen todeksi – ja enemmänkin. Viimeksi kuluneet kahdeksan vuotta ovat olleet elämässäni täysin poikkeuksellista aikaa, joka vielä jatkuu. Kaksi vaikeaa ja raskasta, toisiinsa jollakin tavalla liittyvää asiaa on koetellut inhimillisen elämän perustuksia, mutta samalla on Raamatun kolmiyhteisen Jumalan todellisuus tullut uudella tavalla eläväksi.

Kesällä 2006 oli tilanne, jossa Jumala näytti toimivan samassa asiassa kahdella vastakkaisella tavalla. Tunteeni ja ajatukseni olivat sen mukaisia, mutta Jumalalle selänkääntämisen mahdollisuus oli jo vuosi, pari aiemmin tullut ohitetuksi. Jumalalle anteeksi antamisen ajatus ei tietenkään tullut mieleeni, kunnes eräänä arkiaamuna, keskellä työpaikan askareita Pyhä Henki sanoi selkeästi sydämessäni: ”Anna Jumalalle anteeksi.”

Joitakin päiviä myöhemmin yöllä nukkuessani näin, että oikealle puolelleni yläviistoon tuli ylhäältä noin 40 x 50 x 5 cm:n kokoinen harmaanruskea ”vaahtomuovin” tapainen, mutta ei niin tiivis ilmestys, joka tuli sydämeeni ja sanoi: ”Anteeksi, anteeksi, anteeksi.” Ennen kuin ehdin sanoa tai kysyä mitään, Hän oli poissa. Leif Andersen kirjoittaa Perustassa 4/2009, ”ettei Jumalan tarvitse pyytää anteeksi”.

Oma selitysyritykseni on nyt sama kuin Andersenin numerossa 4/2008 kertoma kokemus Jeesuksen puoleen kääntymisestä. Olihan Hän kärsivä Herran palvelija, joka nyt Isän oikealla puolella rukoilee puolestamme.
. Leena Juvonen VTM, vanhuuseläkeläinen Vantaa

arkikalusto

Viestien lukumäärä : 718
Join date : 21.11.2013

Takaisin alkuun Siirry alas

Mitä Te täällä Vapaasanalla.....?

Viesti  arkikalusto lähetetty Ma Helmi 06, 2017 1:56 pm

Mitä Te  Vapaasanan lukijat ajattelette, pitääkö Jumalalle antaa anteeksi?
Olisi mielenkiintoista tietää!



arkikalusto

Viestien lukumäärä : 718
Join date : 21.11.2013

Takaisin alkuun Siirry alas

Ajatuksiani

Viesti  Hellevi Raitosalo lähetetty Su Helmi 12, 2017 7:09 am

Paljon elämäämme mahtuu tilanteita ja asioita joista monet suuttuvat Jumalalle. On heitä, jotka uhkailevat  luopua uskosta ellei Jumala muuta mieltänsä. Olen omin korvin kuullut silmin nähnyt kuinka pastori kertoo kuulijakunnan edessä laittaneensa Jumalan seinää vasten, kun sairastui parantumattomaan sairauteen.  Sanojensa mukaan hän oli uhannut jättää uskon, ellei Jumala paranna. Jokin hahmo ilmestyi, mukamas Jeesus, joka sitten paransi. Sen jälkeen tämä "jeesus" antoi käskyn komentajallen, mennä kertomaan muillekin mitä on tapahtunut. Tätä tapahtuu epäraamatullisissa UskonSanan -Livets Ordin järjestöjen piirieissä, joissa vaikuttaa joku muu jeesus, kuin Ristiinnaulittu Golgatan Jeesus Kristus.

Olen aina oudoksunut ihmisiä jotka raivoavat Luojallensa, siinä on jotakin mitä en ymmärrä, millä oikedella maasta otettu tomu komentaa Kaikkivaltiasta Jumalaa! Kyllä Hän sen raivoamisen kestää, mutta ei hän ole ihmisten komennettavissa.


Uudessa Testamentissa
Luukkaan evankeliumin luku 7, kerrotaan Johannes kastajasta,
kun hän oli Herodeksen käskystä vankilassa.

7:19 Niin Johannes kutsui luoksensa opetuslapsistaan kaksi ja lähetti heidät
Herran tykö kysymään: "Oletko sinä se tuleva, vai pitääkö meidän toista odottaman?"
7:20 Miehet saapuivat hänen tykönsä ja sanoivat: "Johannes Kastaja on lähettänyt
meidät sinun tykösi ja kysyy: 'Oletko sinä se tuleva, vai pitääkö meidän toista odottaman?'"
7:21 Sillä hetkellä hän juuri paransi useita taudeista ja vitsauksista ja pahoista hengistä,
ja monelle sokealle hän antoi näön.

7:22 Niin hän vastasi ja sanoi heille: "Menkää ja kertokaa Johannekselle,
mitä olette nähneet ja kuulleet: sokeat saavat näkönsä, rammat kävelevät,
pitaliset puhdistuvat, kuurot kuulevat, kuolleet herätetään,
köyhille julistetaan evankeliumia.
7:23 Ja autuas on se, joka ei loukkaannu minuun."

Kyllä Johannes varmasti toivoi, että Jeesus olisi auttanut häntä, jos oli oikea Jeesus. Niinkuin Evankeliumista käy ilmi. Jeesus vastasi;  "Menkää ja kertokaa Johannekselle, mitä olette nähneet ja kuulleet: sokeat saavat näkönsä, rammat kävelevät, pitaliset puhdistuvat, kuurot kuulevat, kuolleet herätetään, köyhille julistetaan evankeliumia.
7:23 Ja autuas on se, joka ei loukkaannu minuun."
Johannes kuoli marttyyri kuoleman.

Ei tomu ole mitää Jumalan rinnalla. Mitä anteeksiannettavaa tomulla on? Tomu on tomua. Kaikissa elämämme vaikeuksissa ja vastoinkäymissä ja kaaoksissa saamme kääntyä Jumalan puoleen ja huutaa häntä avuksemme, Jeesus Kristus sanoo:"Ja autuas on se, joka ei loukkaannu minuun."




Vanhassa Testamentissa kerrotaan Jobista. Hänkin oli Jumalan mies,
silti hän menetti kaiken mitä hänellä oli ollut, myös terveytensä.'

Job. 2:3 Niin Herra sanoi saatanalle: "Oletko pannut merkille palvelijaani Jobia?
Sillä ei ole maan päällä hänen vertaistansa; hän on nuhteeton ja rehellinen mies,
pelkää Jumalaa ja karttaa pahaa. Vielä hän pysyy hurskaudessansa,
ja sinä olet yllyttänyt minut häntä vastaan, tuhoamaan hänet syyttömästi."

2:4 Saatana vastasi Herralle ja sanoi: "Nahka nahasta; ja kaikki,
mitä ihmisellä on, hän antaa hengestänsä.
2:5 Mutta ojennapa kätesi ja koske hänen luihinsa ja lihaansa:
varmaan hän kiroaa sinua vasten kasvojasi."
2:6 Herra sanoi saatanalle: "Katso, hän olkoon sinun käsissäsi;
säästä kuitenkin hänen henkensä."

2:7 Niin saatana meni pois Herran edestä ja löi Jobiin pahoja paiseita,
kantapäästä kiireeseen asti.
2:8 Ja tämä otti saviastian sirun, sillä kaapiakseen itseänsä,
ja istui tuhkaläjään.

2:9 Niin hänen vaimonsa sanoi hänelle: "Vieläkö pysyt hurskaudessasi?
Kiroa Jumala ja kuole."

2:10 Mutta hän vastasi hänelle: "Sinä puhut niinkuin mikäkin houkka nainen.
Otammehan vastaan Jumalalta hyvää, emmekö ottaisi vastaan pahaakin?"
Kaikessa tässä Job ei tehnyt syntiä huulillansa.

Niin, vaimo käski luopua uskosta ja kuolla.
Missä se uskovan usko nyt on, kun on noin kauhea tilanne, on kuultu usein.
Eikö Jumala nyt autakaan. Kyllä Job niin ajatteli, mutta ei luopunut uskosta.
Lohduttajatkin ovat huonoja lohduttajia -uskostaan huolimatta.
Harvassa ovat he jotka jaksavat seista rinnalla kun kaikki on menetetty.
Täällä on moni jäänyt yksin kurjuutensa keskelle.

Jumala näkee. Jokaisen omansa.
Vaikka ei se juuri silloin siltä tunnu tai näytä.
Jumala näki Jobinkin tuskan ja puuttui hänen ahdinkoonsa.

Kaiken sen kauhean katastrooffin jälkeen mitä Job oli saanut kokea
42:1  Job vastasi Herralle ja sanoi:
42:2 "Minä tiedän, että sinä voit kaikki ja ettei mikään päätöksesi
ole sinulle mahdoton toteuttaa.

42:3 'Kuka peittää minun aivoitukseni taitamattomasti?'
Siis on niin: minä puhuin ymmärtämättömästi, asioista,
jotka ovat ylen ihmeelliset minun käsittää.

42:4 Kuule siis, niin minä puhun; minä kysyn, opeta sinä minua.
42:5 Korvakuulolta vain olin sinusta kuullut, mutta nyt on silmäni sinut nähnyt.
42:6 Sentähden minä peruutan puheeni ja kadun tomussa ja tuhassa."

Job katui että oli ei ollut ymmärtänyt Jumalan tarkoituksia
ja sanoo, Korvakuulolta vain olin sinusta kuullut,
mutta nyt on silmäni sinut nähnyt.

Emme me ymmärrä Jumalan aivoituksia, ei Jobkaan ymmärtänyt.
Ehkä juuri siinä ymmärtämättömyydessä joku voi luulla, että
Jumalallekin pitää antaa anteeksi. Job ymmärsi ettei hän ymmärrä.


Jumala sallii meille hyvää ja pahaa. Meitä koetellaan täällä tavalla ja toisella.
Kärsimyksiä ja koettelemuksia ei voi mitata, eikä edes vertailla toisten kokemuksiin.
Vaikka näyttää että joillakin on vaan pelkkää myötäkäymistä, emme näe mitä
sisällä on. Yksi on kuitenkin varmaa, että kärsimyksissämme opimme
tuntemaan itseämme ja Suurta Jumalaa.

Armollista on se kun saamme Jobin tavoin sanoa,
Korvakuulolta vain olin Sinusta kuullut, mutta nyt on silmäni sinut nähnyt.
avatar
Hellevi Raitosalo

Viestien lukumäärä : 403
Join date : 23.10.2013

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Onko mahdollista: Voiko Jumalalle antaa anteeksi?

Viesti  Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun

- Similar topics

 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa