Vapaasana
Haku
 
 

Näytä tulokset:
 

 


Rechercher Tarkennettu haku

Viimeisimmät aiheet
» LEIPÄSET ROSENIUS
Olavi Peltola /USKON JA EPÄILYN RISTIRIIDASSA EmptyTänään kello 6:57 am kirjoittaja jarrut

» HUOMIO nyt!
Olavi Peltola /USKON JA EPÄILYN RISTIRIIDASSA EmptyTänään kello 6:51 am kirjoittaja jarrut

» HUOMIO nyt! LINKKI hyvää opetusta!
Olavi Peltola /USKON JA EPÄILYN RISTIRIIDASSA EmptyTänään kello 6:47 am kirjoittaja jarrut

» RAAMATUN LUKEMINEN
Olavi Peltola /USKON JA EPÄILYN RISTIRIIDASSA EmptyTänään kello 6:44 am kirjoittaja jarrut

» Jumalan kansan koti-ikävä
Olavi Peltola /USKON JA EPÄILYN RISTIRIIDASSA EmptyTänään kello 6:35 am kirjoittaja jarrut

» Juhani Aitomaa: Terve oppi ja ymmärrys
Olavi Peltola /USKON JA EPÄILYN RISTIRIIDASSA EmptyTänään kello 6:05 am kirjoittaja jarrut

» Sinisellä tuolilla
Olavi Peltola /USKON JA EPÄILYN RISTIRIIDASSA EmptyEilen kello 5:06 am kirjoittaja Hellevi

» Yhteys poisnukkuneisiin
Olavi Peltola /USKON JA EPÄILYN RISTIRIIDASSA EmptyLa Elo 17, 2019 11:47 am kirjoittaja Stiina

» Mikä yhteys, mikä Jeesus?
Olavi Peltola /USKON JA EPÄILYN RISTIRIIDASSA EmptyLa Elo 17, 2019 9:58 am kirjoittaja Stiina

Elokuu 2019
MaTiKeToPeLaSu
   1234
567891011
12131415161718
19202122232425
262728293031 

Kalenteri Kalenteri

Yhteistyökumppanit

Olavi Peltola /USKON JA EPÄILYN RISTIRIIDASSA

Siirry alas

Olavi Peltola /USKON JA EPÄILYN RISTIRIIDASSA Empty Olavi Peltola /USKON JA EPÄILYN RISTIRIIDASSA

Viesti  Hellevi Raitosalo lähetetty Ke Huhti 12, 2017 8:22 am

USKON JA EPÄILYN RISTIRIIDASSA
Raamattuopisto, Radio Dei 20.02. 2001, Olavi Peltola

Käsittämättömän vaikeat elämänkohtalot

Lähestyn uskon ja epäilyksen ongelmaa elämän tuomien ahdistusten ja kärsimysten, vaikeuksien ja käsittämättömien elämänkohtaloitten läpi. Kyselen: Miksi monien omaisten ja ystävieni elämä voi olla niinkin kurjaa kuin se on ja kuitenkin eletään hyvinvointi Suomessa?

Seuraavat ajatukseni eivät ole tarkoitettu sellaisille, joilla mene hyvin ja jotka elävät omassa uskossaan ja elämäntilanteessaan korkeasuhdanteen aikaa. Olenkin valinnut puheeni otsikkoon kaksi kielteistä sanaa kuin epäilys ja ristiriita.

Olen ollut nyt viikon verran kovin vaivattu erään entisen ystäväni ja työtoverini itsemurhasta. Miksi hän tekikään niin? Eikö usko Kristukseen voinutkaan auttaa? Mitä minä aikoinani olen tehnyt väärin tai jättänyt tekemättä, että hän valitsi näin mielettömän ratkaisun oman elämänsä tuskaan?

Teemanani siis voisi olla ahdistunut, hätääntynyt ihminen, jolla on vähäinen usko ja joka epäilee ja Jeesus, joka ei näytä auttavan ja kuitenkin auttaa,

Kyselen, miten osaan omissa ahdistuksissani kohdata ja saada Jeesuksen avun? Auttaako hän minua ollenkaan, kun epäilen jatkuvasti? Miten minun vähäuskoisuuteni ja epäilykseni väistyvät ja Herra rauha tarttuu minuun?

Ei ole helppo uskoa

Ei ole helppo sydämen pohjasta uskoa Jumalan ja hänen Poikansa kaikkivaltiaaseen rakkauteen, kun kohtaa jatkuvasti ihmisen väkivallan toista ihmistä tai itseään kohtaan ja kun näkee miten vaikeitten elämänkohtaloitten läpi monin läheisten on mentävä.

Onneksi jo muinaiset profeetat kipuilivat tämän ongelman kanssa. Jesajan aikana ihmiset tuskaisina totesivat: ”Ei ole Herra nähnyt elämäni taivalta, minun asiastani ei Jumala välitä” (Jes 40:27). Profeetta Habakuk valitti: ”Kuinka kauan, Herra, minun täytyy apua huutaa, ja sinä et kuule, parkua sinulle: ’Väkivaltaa!’ ja sinä et auta? Minkä tähden sinä annat minun nähdä vääryyttä ja itse katselet turmiota?” (Hab 1:2-3, KR38).

Jeremia kysyy: ”Herra, sinä olet oikeudenmukainen, kuinka minä voisin syyttää sinua mistään? Silti kysyn: Onko oikein, että jumalattomat menestyvät, että kaikki luopiot saavat elää rauhassa?” (Jer 12:1). Hän oli vaivattu siitä, etteivät asiat menneet niin kuin hänen mielestä niiden olisi pitänyt mennä. Miten tässä on nyt näin käynyt! Mutta hän jatkaa: ”Kuitenkin, Herra, taivun siihen, että Herra, sinä näet ja tunnet minut, sinä tutkit sydämeni, sinä tiedät, olenko sinulle uskollinen” (Jer 12:3).

Oikeastaan koko Jobin kirja painiskelee tämän ongelman kimpussa: Miksi Jumala antaa lapsensa joutua niin yllättäen sanomattoman raskaitten elämänkohtaloiden musertamaksi? Myös Psalmin 73:n rukoilija tuntee tämän ongelman: ”Minä kadehdin jumalattomia, kun näin heidän menestyvän. Heillä ei ole ikinä vaivoja, he ovat terveitä ja lihavia” (73:3-4) ”Olenko turhaan pitänyt sydämeni puhtaana ja käteni viattomina? Minua kuritetaan kaiken päivää, minä saan kärsiä joka aamu” (Ps 73:13-14).

Eräs esimerkki tästä kamppailusta omalta ajaltamme on kuuluisan englantilaisen hengellisen kirjailijan C. S. Lewisin päiväkirjan katkelma vaimonsa syöpävuoteen ääreltä. Hän kirjoittaa: ”Missä on Jumala? Tämä on yksi huolestuttavimmista oireista. Kun olet onnellinen, niin olet onnellinen, et tunne tarvitsevasi häntä, niin onnellinen, että sinulla on kiusaus kokea hänen lähestymisyrityksensä häiriöinä. Jos silloin muistat kääntyä hänen puoleensa kiitollisena ja ylistäen, sinut otetaan avosylin vastaan. Siltä tuntuu. Mutta jos menet hänen luokseen, kun olet suuressa hädässä ja kun kaikki muu apu tuntuu olevan turhaa, mitä löydät?

Oven, joka paiskataan kiinni nenäsi edessä. Kuulet kuinka ovi teljetään sisäpuolelta kaksoislukkoon. Sitten seuraa hiljaisuus. Voit yhtä hyvin kääntyä takaisin. Mitä kauemmin odotat, sitä painokkaammaksi hiljaisuus muuttuu. Ikkunoissa ei ole valoja. Ehkä talo on tyhjä. Asuiko siellä koskaan ketään? Kerran näytti siltä. Vaikutelma oli yhtä vahva kuin tämä. Mitä tämä voi tarkoittaa? Miksi hän yltäkylläisyytemme aikana on läsnäoleva päällikkö ja vaikeuksien aikana poissaoleva apu?” (C.S. Lewis Muistiinpanoja surun ajalta, Pieksämäki 1984, 8-9).

Jumalan sana rohkaisee

Kysyin joku vuosi sitten eräältä lähetystyöntekijältä, miten Herra on sinua auttanut. Hän oli joutunut erittäin syvän masennuksen valtaan ja koki jotain siitä mistä Dostojevski sanoi: "Minä en tunnusta uskoani Jeesukseen Kristukseen lapsen lailla. Minun 'hoosiannani' on syntynyt epäilyksen tulessa". Se tuli voi olla kauhea.

Tämä ystäväni kertoi: Oli mitä vaikein masennuksen vaihe, ei näkynyt missään valonpilkahdustakaan moneen viikkoon ja tuntui siltä, että kaikki mahdollisuuteeni pelastua olivat menneet. Mistään ei löytynyt apua, ei läheisiltä eikä ystäviltä.

Lopulta se ainoa, mikä auttoi ja nosti masennuksen kuopasta oli pari katkelmaa Raamatusta. Toinen kohti oli katkelma Miika 7:stä: Jos minä olen langennut, niin minä nousen jälleen. Ystäväni kertoi, että hän otti tämän Herran lupauksen aivan kirjaimellisesti ja suorastaan matemaattisesti ilman mitään tunteita: Voin siis Jumalan lapsena langeta, Raamattu ottaa sen huomioon. Siinä ei ole siis mitään täysin yllättävää. Mutta yhtä lailla Raamattu vakuuttaa, että olenpa langennut mihin tahansa ja miten tahansa, minä voi aina myös nousta: ”Jos minä olen langennut, niin minä nousen jälleen.”

Toinen kohta oli Psalmista 42:6: ”Miksi murehdit, minun sieluni, ja olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan häntä kiittää hänen kasvojensa avusta.” Jälleen täysin matemaattista päättelyä. Tulee aika jolloin tämän päivän pimeys on poissa ja sydämestäni kykenen kiittämään häntä häneltä saamastani avusta. Vain sana rohkaisi. Vain sanan tukemana kestin. Hän totesi kuinka tärkeää onkaan, että olemme opetelleet ulkoa Raamattua. Silloin Pyhällä Hengellä on käytettävänä meidän muistissamme Jumalan sanaa.

Meillä ihmisinä ei olekaan mitään suoranaista, välitöntä, Raamatun sanan ohittavaa tai ylittävää yhteyttä Herraan. Jumala pitäessään yhteyttä meihin käyttää aina antamaansa sanaa välikappaleenaan. Olemme Raamatussa olevan ilmoituksen sanan varassa ja kohtaamme Jumalan näissä aistein havaittavassa, ulkoisissa, kuulluissa, puhutuissa, luetuissa tai kirjoitetuissa sanoissa.

"Et saa uskoa ennen kuin sinulla on Jumalan sana etkä sitä enempää. Uskon olemus ja luonne näet on sellainen, että se perustuu ja jää Jumalan sanaan. Siellä missä ei ole Jumalan sanaa ei voi eikä saakaan olla mitään uskoa. Hän ei ole milloinkaan vaatinut uskomaan mitään tekoaan ilman sanaa" (Luther).

"Jumala on jättänyt meille maan päällä kestettäväksi paljon onnettomuutta eikä sen ohessa muuta lohdutusta kuin pyhän sanansa, niin kuin Kristus onkin meille sanonut: Maailmassa teillä on ahdistus, mutta minussa rauha. Se, joka siis tahtoo taipua siihen, että Jumalan valtakunta tulisi häneen ja Jumalan tahto tapahtuisi, älköön juoksennelko sinne tänne älköönkä vain hakeko oikotietä. Ei asia siitä muuksi muutu: Jumalan tahto tapahtuu, kun sinun tahtosi ei tapahdu, toisin sanoen, kuta enemmän sinulla on vastoinkäymisiä, sitä enemmän tapahtuu Jumalan tahto, varsinkin kuolemassa. Se on jo päätetty, eikä sitä voi kukaan muuttaa, että maailmassa on ahdistus, mutta Kristus on meidän rauhamme.

Tässä ahdistuksessa erottuvat toisistaan pahat ja hyvät. Pahat, jotka lankeavat pian armosta ja jo alkaneesta Jumalan valtakunnasta. Eivät ymmärrä Jumalan tahtoa, eivät tiedä, miksi hyväksi tällainen ahdistus on, eivätkä sitäkään, miten menetellä siinä. Siksi he palaavat takaisin omaan tahtoonsa ja heittävät jälleen armon luotaan, aivan kuin huono vatsa, joka ei siedä ruokaa. Toiset lankeavat kärsimättömyyteen, sadattelevat, kiroilevat, herjaavat ja raivostuvat peräti täydellisesti. Toiset juoksevat sinne tänne, etsivät ihmisiltä lohdutusta ja neuvoa, jotta vain pääsisivät onnettomuudestaan ja voittaisivat, ja masentaisivat vastustajansa ja lyhyesti sanoen olisivat omia auttajiaan ja lunastajiaan, eivätkä odota, että Jumala päästäisi heidät heidän rististään" (Luther).

Uskon ja epäilyn kamppailu

Jeesus Kristus ei ole tullut haihduttamaan epäilystämme tieteellisin, järkevin ja vastaansanomattomien perustelujen ja tekojen avulla. Syntisyyteni ja inhottavuuteni peittävällä anteeksiantavalla läsnäolollaan hän poistaa minulta selityksen tarpeen ja saan rauhan hänen tuntemisessaan.

Sittenkin hänen kätensä tarttuu minuun, niin kuin paimen käsi, kunhan vain jaksan huutaa häntä avukseni yötä päivää – jatkuvasti ja piittaamatta siitä, että kaikki elämässäni tuntuu menevän sekaisin ja mitään käsin koskettavaa apua ei näy tulevan.

Miten hyvä olikaan, että virolainen pappi Harri Haamer toisti itselleen Siperian äärilaidalla keskitysleirin hulluuden keskellä: ”Ei sijaa toivottomuudelle”, ”marista ei saa.” Hän kesti!

Epäilyksen hallitessa minua, vaadin saada nähdä asiat aivan kuin kasvoista kasvoihin, edestäpäin ja haluan ymmärtää ne heti. Vaadin Jumalalta selityksen. Uskon hallitessa en tapahtumahetkellä ymmärrä yhtään mitään. Suostun odottamaan ymmärtämistä vasta sen jälkeen kun kaikki on mennyt ohitse. Näin usko tyytyy katselemaan Jumalaa ja hänen toimintaansa selkäpuolelta eikä suoraan edestä. Epäuskolla on vain näkyvyys ja sen hetken kokemukset. Siksi se ”ei voi luopua tuntemisestaan, se ei voi hetkeäkään ajatella toisin, koska sillä ei ole mitään, johon se rohkeana voisi nojata. Usko taas näkee sellaista, mikä ei ole nähtävissä. Usko ei myöskään katsele sitä, mitä kaikki muut näkevät. Epäusko näkee vain sen, minkä tuntee, eikä osaa luotaa siihen, mitä ei tunne” (Luther).

”Usko... (on) luottamus asiaan, jota emme näe, so Kristukseen, joka on täydellisesti ymmärryksen näkökyvyn saavuttamattomissa, mutta joka kuitenkin on läsnä... Mutta tapa, jolla hän on läsnä ei ole ymmärrettävissä, sillä asiassa vallitsee pimeys…Missä vain on sydämen todellinen luottamus, siellä Kristus on läsnä itse tuossa pimeydessä ja uskossa" (Luther).

Usko on ennen kaikkea sydämen ei järjen asia. Sydän kokee Jumalan eikä järki. Uskon olemus on Jumalan kokeminen sydämellä eikä järjellä. Emme tunne totuutta yksin järjellämme, vaan aina myös sydämellämme ja sydämellä on perusteensa, joita järki ei tunne.

Siksi usko malttaa mielensä ja odottaa. Se tietää, että ajalliset ovat katoavia ja vain iäiset ovat pysyviä ja lopulta vain jälkimmäisillä on todellinen merkitys ja arvo. Ilossa ja tuskassa, kunniassa ja häpeässä, onnessa ja vastoinkäymisessä, elämässä ja kuolemassa usko tunnustaa Jumalan olevan oikeassa. Usko on kuin yksinäinen lintu katolla ihmisten nukkuessa. Hän on taivaan ja maan välissä, todella yksin. Hän ei ole inhimillistä turvaa eikä varmistusta. Hänellä on vain Jumalan taivaassa, johon hän on uskossa liittynyt.

Kohtaan tämän Jumalan joka päivä epäilevänä, monin tavoin Jumalan sanan rikkoneena, kapinallisena, katkerana, vihaavana ja täynnä itseäni olevana. Ainoa mihin pystyn keskellä parantumatonta ja muuttumatonta pahuuttani on huutamaan avukseni Herran Jeesuksen Kristuksen nimeä. Minun ainoa toivoni on, että elämäni loppuun asti joka päivä ja jopa joka hetki voin mennä Jeesuksen luo hänen sanansa (Joh 6:37) mielessäni ja luottaa siihen, että hän heitä minua ulos.

Jos meillä on varmuus Herrasta pelastajanamme, silloin meillä on todellinen perusturvallisuus. "Jos luotan sinuun, ei mikään ole pahaa, ei synti eikä kuolema, ei kipu eikä kolari. Jos epäilen sinua, en voi iloita mistään, koska luulen, että hyvänkin takana on paha tarkoitus" – totesi onnettomuudessa pysyvästi loukkaantunut Simo Talvitie.

"Sitten ojennan käsivarteni Vapahtajalleni, joka 4000-vuotisen ennustuksen jälkeen on tullut maan päälle kärsimään ja kuolemaan minun puolestani sinä aikana ja kaikkien niiden olosuhteiden vallitessa, joista on ennustettu. Hänen armonsa avulla odotan kuolemaa rauhallisena, toivossa saada iankaikkisesti elää hänen yhteydessään ja siihen mennessä elän iloisena niinä onnen hetkinä, jotka hän näkee hyväksi minulle antaa että niinä pahoina, jotka hän minun parhaakseni lähettää ja joita hän esimerkillään on opettanut minut kestämään" (Pascal).

Epäilysten kiusaama rukous

Minua on askarruttanut jo vuosia norjalaisen Ole Hallesbyn kirjasta Rukouksen ihmeellinen maailma löytämäni pohdiskelu uskosta ja epäilyksestä. Se kuvaa erinomaisella tavalla nimenomaan uskon ja epäilyksen ristiriitaa. Annan Hallesbyn puhua.

Kun vilpitön rukoilija tutkistelee itseään Raamatun mukaan, huomaa hän pian, että juuri usko puuttuu hänen rukouksestaan. Jaakobin kirje sanoo, että hänen on rukoiltava uskoen ollenkaan epäilemättä. Mutta hänen laitansa on aivan päinvastoin. Hän epäilee ennen rukoustaan, epäilee rukoillessaan ja epäilee rukoiltuaankin. Niinpä niin, minä se vasta olen meren aallon kaltainen, epäilyksen tuulet ajavat ja heittelevät sinne ja tänne. Juuri minuahan Raamattu kuvaa puhuessaan ihmisestä, joka on ”kaksimielinen ja epävakaa kaikilla tiellään”.

Tällainen ihminen on hädässä, on avuton ja rukoilee ja huomaa, ettei saa mitä rukoilee, vaikka kuinka usein rukoilee ja huutaa Jumalan puoleen hädässään sekä itsensä että omiensa edestä. Hän kokee, että hänen rukouksensa ovat tulleet tuomituksi: Jumala ei voi kuulla häntä, sillä hän ei rukoile uskoen. Hän rukoilee epäillen. Oi, miten epäily voikaan tunkeutua ihan joka ainoaan rukoukseen! Siksi alkaa arkailla kaikkea rukousta ja pelätä sitä, että juuri rukoilemalla rikkookin Jumalaa vastaan.

Tähän Hallesby sanoo: Epäilevä ystävä sinun laitasi ei ole niin huonosti kuin luulet. Sinulla on enemmän uskoa kuin aavistatkaan. Sinulla on kyllin uskoa , koska rukoilet ja jopa kyllin tullaksesi kuulluksi.

Uskohan on siitä kummallinen kapine, että se usein piiloutuu, niin ettemme näe emmekä löydä sitä. Ja kuitenkin se on olemassa ja osoittaa aivan määrättyjä ja selviä elonmerkkejä.

Uskon luontoon kuuluu, että se tulee Kristuksen luokse. Tämä on uskon ensimmäinen ja varmin tuntomerkki. Syntisellä on ainoastaan syntinsä ja hätänsä eikä muuta. Sen on Jumalan Henki paljastanut hänelle. Ja usko ilmenee nyt aivan yksinkertaisesti ja nimenomaan juuri siinä, että syntinen juoksematta pois Jumalan luota, sen sijaan tuo valoon Kristuksen eteen kaikki syntinsä ja hätänsä. Syntinen, joka tekee näin jo uskoo.

Onhan kirjoitettu: ”Joka minun tyköni tulee, sitä minä en heitä ulos” (Joh 6:37).

Näin tekivät ne, jotka aikoinaan tulivat Jeesuksen luo ja saivat kuulla Jeesuksen itsensä sanovan: ”Uskosi on sinut pelastanut”. Eivät he tehneet mitään muuta, he vain tulivat Jeesuksen luo puhumaan hädästään, ruumiillisesta tai hengellisestä tai ehkä molemmista.

Kas tässä uskon yksinkertainen, mutta selvä elonmerkki. Se näkee hätänsä, tunnustaa avuttomuutensa ja menee Jeesuksen luo ja sanoo suoraan kuinka huonosti on hänen laitansa ja antaa asiansa Jeesuksen huomaan.

Mutta kuinka paljon meillä pitää olla uskoa voidaksemme rukoilla? Meillä on kyllin uskoa, kun avuttomina käännymme Jeesuksen puoleen. Oikea usko kasvaa esiin avuttomuudesta. Avuttomuus muuttuu rukoukseksi samassa kun menet Jeesuksen luo ja kerrot hänelle hätäsi.

Meidän uskomme asia ei ole auttaa Jeesusta täyttämään pyyntöjämme. Ei hän tarvitse meidän apuamme. Hän tarvitsee vain sen, että päästämme hänet sydämeemme sisälle, kun hän kolkuttaa.

Epäilyn ja epäuskon ero


Sitä epäilyksen ja sisäisen epävarmuuden tilaa, jossa olet usein alkanut ja lopettanut rukouksesi, olet sanonut epäuskoksi. Mutta se johtuu käsitteiden sekaannuksesta, joka paha kyllä on varsin yleinen, mutta silti vaarallinen rukouselämällemme.

Epäusko on aivan toista kuin epäilys. Epäusko on tahdon ominaisuus, ja siihen sisältyy, että ihminen ei tahdo uskoa, ts. ei tahdo nähdä hätäänsä eikä mennä Jeesuksen luo, ei tunnustaa avuttomuuttaan, ei puhua vilpittömästi ja luottavasti hänelle synnistään ja hädästään.

Epäilys sitä vastoin on kärsimys, kipu, heikkous, joka aika ajoin valtaa uskon. Sitä voisi sen vuoksi sanoa uskonhädäksi, uskon kärsimykseksi, uskon kivuksi, uskonahdistukseksi.

Tämä uskonsairaus voi olla milloin tuskallinen, milloin tuskattomampi, milloin pitkä, milloin lyhempi, aivan niin kuin muutkin sairaudet. Mutta jos suostumme näkemään sen kärsimykseksi, joka pannaan kannettavaksemme, silloin siltä katkeaa sen ahdistusta ja hämmennystä aiheuttava kärki.

Kaikkinainen kärsimys, joka tulee kannettavaksemme, tulee palvella meidän hyväämme. Niinpä uskonkärsimyskin. Se ei ole siis vaarallinen, niin kuin se meistä monesti tuntuu olevan. Se ei vaaranna uskoamme eikä rukoustamme. Sehän vain tekee meidät avuttomiksi. Ja kuten jo äsken huomasimme avuttomuus on rukousta kannattava sieluntila ja sen käyttövoima. Siksi ei mikään niin edistä rukouselämäämme kuin tämä avuttomuuden kokeminen.

Minä uskon, auta epäuskoani

Ahdistunut isä kertoo Markuksen 9:ssä luvussa (Mark 9:14-30), ”kuinka kauan poika on ollut sairaana ja kuinka hirveästi hän on kärsinyt.” Ja hän lisää hädässään: ”Jos sinä jotakin voit, niin armahda meitä ja auta meitä”. Tähän Jeesus vastaa: ”Jos voit sanot; kaikki on mahdollista sille, joka uskoo”. Mies käsitti Jeesuksen sanojen vakavuuden ja huudahti hädässään: ”Minä uskon, auta epäuskoani!”

Tämä on tyypillinen esimerkki epäilevästä uskosta. Niin kuin tavallisesti käy epäilys kahteen suuntaan: osittain se kohdistuu Jumalan, osittain uskoon. Mies sanoo aivan tunteensa mukaisesti Jeesukselle: ”Jos sinä jotakin voit”. Hän ei ole siis aivan varma siitä, että Jeesus voi auttaa.

Jeesus asettaa tätä epäilystä vastaan kärkevät sanansa uskosta: ”Jos voit – kaikki on mahdollista sille, joka uskoo.” Silloin mies lysähtää kokoon. Hän tuntee Jeesuksen sanat tosiksi, mutta tuntee myös horjuvan uskonsa. Sinä hetkenä hänellä on kysymys elämästä ja kuolemasta. Niinpä hänellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin sanoa suoraan, että hänen sydämensä taistelee uskon ja epäilyksen vaiheilla: ”Minä uskon, auta epäuskoani!”

Hän käyttää sanontaa epäusko. Itse hän pitää epäilystään epäuskona. Juuri sellainen on kuitenkin aina vilpitön usko, se arvostelee itseään kovasti ja armottomasti.

Mutta huomatkaamme myös kuinka Jeesus arvostelee hänen epäilevää, horjuvaa ja vapisevaa tilaansa. Jeesuksen silmissä se oli uskoa. Jos isän epäilys olisi ollut todellista epäuskoa, tuskin Jeesus olisi tehnyt parannusihmeen.

Kuinka heikko, horjuva ja epäilevä usko saattaakaan olla! Kuinka pian sitä tuomitseekaan itsensä epäuskon ihmiseksi ja kuitenkin usko on olemassa.

Mistä johtuu, että näin heikko, horjuva ja epäilevä usko voi tulla kuulluksi ja saada avun? Juuri siinä kuitenkin ilmeni uskon elävä laatu: Se meni Jeesuksen luo ja valitti siellä hätäänsä, valitti myös uskonhätäänsä kertomalla Jeesukselle, kuinka täynnä epäilystä usko oli.

Rukousten kuuleminen ei ole meidän tunteittemme tai ajatustemme varassa. Sitä se ei ole ennen rukousta, ei rukoillessamme eikä sen jälkeenkään. Tuon onnettoman isän tunteet olivat varmasti jäätymispisteessä koko ajan. Koko asiahan näytti perin epätoivoiselta. Opetuslapset eivät kyenneet auttamaan. Jeesus kyllä tuli paikalle, mutta puhui kovia sanoja uskosta. Varmaankin mies koki purettuaan hätänsä Jeesukselle, että kaikki ovet sulkeutuivat häneltä.

Eivätkä hänen ajatuksensa liene olleet paljoakaan mieltä ylentävämpiä kuin hänen tunteensakaan. Hän tunsi sisimmässään häälyvänsä uskon ja epäuskon vaiheilla.

Mekin häilymme usein uskon ja epäilyksen vaiheilla. Emme ole varmoja siitä rukoilemmeko oikein, pyydämmekö Jumalan tahdon mukaisesti. Ja vaikka olisimmekin varmat siitä, että anomme Jumalan tahdon mukaisesti, on kuitenkin rukouksessamme niin kovin vähän oikeaa sydämen laatua ja vakavuutta, että siitä syystä epäilemme rukoustemme kuulemista, niin meistä jopa tuntuu siltä kuin pilkkaisimme Jumalaa, kun rukoilemme tuollaisella mielellä.

Silloin on hyvä tietää, että meille on kyllin uskoa, kun tulemme Jeesuksen luon paljastaen hänelle hätämme ja sydämemme vähäisen uskon. Ja jos sydämessämme on paljon epäilystä ja vähän uskoa, niin voimmehan tehdä niin kuin tuo mies, joka tuli Jeesuksen luo: Me voimme aluksi kertoa hänelle epäilyksestämme ja heikosta uskostamme. Silloin meidän on sekä yksinkertaisempaa että turvallisempaa rukoilla.

Silloin ei minun tarvitse pakotta itseäni uskomaan eikä karkottaa epäilystä sydämestäni. Kumpikin on yhtä turhaa. Mutta nyt selviää minulle, että voin tulla Jeesuksen luo missä asiassa tahansa, eikä minun tarvitse antaa epäilyni ja vähäisen uskoni pelottaa itseäni. Kerron vain Jeesukselle heikosta uskostani. Silloin olenkin päästänyt hänet hätääni. Hän tarttuu asiaan ja täyttää pyyntöni omalla tavallaan ja ajallaan. Ja miten sen hän täyttää, sen paljastaa tulevaisuus ja todellisuus.

Tässä on ainoa mielekäs ratkaisu uskon ja epäilyksen pysyvään ristiriitaan elämässämme: Menemme toistuvasti Jeesuksen luo yksin hänen sanaansa perustuen, kerromme hänelle ongelmamme ja jäämme odottamaan, miten hän vastaa, vaikka sitten odottaisimme iäisyyteen asti!.

Kaksi runoa

Toisen maailmansodan aikana saksalainen luterilainen pappi Dietrich Bonhoeffer oli natsien vankilassa. Hänet lopulta ammuttiin. Vankilassa hän kirjoitti runon nimeltä Rukouksia vankitovereilleni jouluna 1943.

Jumala, sinun puoleesi minä huudan päivän koittaessa.
Auta minua rukoilemaan
ja kokoamaan ajatukseni sinun tykösi,
en voi tehdä sitä yksin.
Minussa on pimeää,
mutta sinun luonasi on valkeus,
minä olen yksinäinen, mutta sinä et minua hylkää,
minä olen pelokas, mutta sinulla on apu,
minä olen levoton, mutta sinun luonasi on rauha.
Minussa on katkeruus, mutta sinun luonasi on kärsivällisyys,
minä en ymmärrä sinun teitäsi, mutta sinä tiedät tien minulle.

Sinä olet antanut minulle paljon hyvää,
anna minun nyt ottaa myös vaikea sinun kädestäsi.
Sinä ei aseta minulle enemmän taakkaa
kuin jaksan kantaa.
Sinä annat kaiken kääntyä lastesi parhaaksi.

Herra Jeesus Kristus,
sinä olit köyhä
ja kurja, vangittu ja hyljätty niinkuin minä.
Sinä tunnet kaiken ihmisten hädän,
sinä pysyt minun luonani,
kun kukaan ihminen ei minua auta,
sinä et unohda minua, sinä etsit minut,
sinä tahdot, että tunnen sinut ja
käännyn puoleesi.
Herra, minä kuulen sinun äänesi ja seuraan sinua,
auta minua! (ss. 91-92).

C. O. Roseniuksen laulu:
Murheinen sielu, murheesi heitä, oi älä unhota sulla mitt' on: Armo on sulla ahdistetulla! Jeesus hän vielä on muuttumaton.

Jumala vielä on Isä sulle, Poikansa myös yhä veljesi on. Sua Henki taivaan vie läpi vaivan, vie kotihin. Kai se kylliksi on?

Oi mitä ihmeitä on pyhät Herran: Autuaat aivan - mut huokailevat. Lapsia taivaan - vangitut vaivaan! Turvatut - kuitenkin rauhattomat!

”Uskosssa saadaan kulkea vielä, nähdä ei saa, se ei hyödytäkään. Tuntehet haihtuu, muuttuu ja vaihtuu, siks’ sanan uskohon aina mä jään”.

”Nouse siis sielu, pois surus heitä, sun Isäs armo on muuttumaton! Suuri lie vaivas, peittyköön taivas, kuitenkin aurinko taivaalla on!” (Hengelliset laulut ja virret 247).

http://www.kolumbus.fi/rov.o.peltola/teemat/Uskojaepaily.htm

Hellevi Raitosalo
Hellevi Raitosalo

Viestien lukumäärä : 409
Join date : 23.10.2013

Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa