Vapaasana
Haku
 
 

Näytä tulokset:
 

 


Rechercher Tarkennettu haku

Viimeisimmät aiheet
» Jouko Nieminen: Sinulle joka elät keskellä suurta pimeyttä
Eilen kello 10:29 am kirjoittaja Hellevi

» Taivaallinen Isämme myös koettelee meitä
Eilen kello 10:03 am kirjoittaja Hellevi

» Koittaa aika - sanoo Herra Jumala
La Joulu 16, 2017 8:21 am kirjoittaja jarrut

»  Otteita kirjasta: Galatalaiskirjeen selitys (Martti Luther) - Luku 1
La Joulu 16, 2017 5:49 am kirjoittaja jarrut

» Uskontojen uhrien tuki UUT ry Tervehdys UUT:sta!
Pe Joulu 15, 2017 7:52 am kirjoittaja jarrut

»  Armo kasvattaa kohti Kristusta
Pe Joulu 15, 2017 7:20 am kirjoittaja jarrut

» Wilhelmi Malmivaara /Tekstimme on kappale Vapahtajan n.s. vuorisaarnasta
Pe Joulu 15, 2017 7:02 am kirjoittaja jarrut

» Onko kaikki sitä miltä päältäpäin näyttää
Pe Joulu 15, 2017 6:51 am kirjoittaja jarrut

»  Niilo Tuomenoksa: Armo on Kristus minun puolestani ja Kristus minussa
To Joulu 14, 2017 9:54 am kirjoittaja Stiina

Joulukuu 2017
MaTiKeToPeLaSu
    123
45678910
11121314151617
18192021222324
25262728293031

Kalenteri Kalenteri

Yhteistyökumppanit

Pekka Yrjänä Hiltunen/Kirkko ja uushenkisyys

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas

Pekka Yrjänä Hiltunen/Kirkko ja uushenkisyys

Viesti  arkikalusto lähetetty La Huhti 15, 2017 7:56 am


Kirkko ja uushenkisyys

(Pekka Yrjänä Hiltunen)

Artikkeli pohjautuu Kiistelty usko – uskonnon rooli suomalaisessa yhteiskunnassa-seminaarin osiossa
Mahtuuko nykyajan kansanusko kirkkoon? pitämääni alustukseen Kirkko ja uushenkisyys kohtaavat
. Kirkon tutkimuskeskuksen seminaari pidettiin Tampere-talossa 10.3.2014

.
Miten evankelis-luterilainen kirkko vastaa suomalaisten henkiseen ja hengelliseen etsintään? Miltä henkinen etsintä nyt näyttää? Mitä löydettävää kirkko jo nyt tarjoaa uushenkiselle etsijälle? Kannattaisiko kirkon traditiota pöyhiä vielä lisää, jotta löytyisi jotakin niille, jotka nyt etsivät toimivaa maailmankatsomusta ja tolkun elämän mallia kirkon ulkopuolelta? Näitä kysymyksiä koetan tässä tarkastella.

Spiritualiteetti karkasi kirkosta


Viime syksystä alkaen olen ollut mukana sarjassa yhteismeditaatioita, jossa kirkon tiloissa on ensin meditoitu tunti ja sitten siirrytty läheiseen kahvilaan keskustelemaan ja juomaan teetä. Mukana on ollut kristittyjä, vapaan katsomusliu’un joogaajia ja buddhalaisen vipassana-meditaation harjoittajia. On ollut hauska keskustella näiden avoimien uus- ja vanhahenkistyjien kanssa. Moni on ollut riittävän vapaa ja riittävän kaukana kirkon opetuksesta pidättäytyäkseen terveestä uteliaisuudesta kristinuskoa kohtaan: ”Onko se Pyhä Henki sama juttu kuin Jeesus? Mikä on heidän suhteensa? Miltä tuntuu, kun Pyhä Henki liikkuu sydämessä?” Uteliaisuus on onneksi ollut myös monisuuntaista.

Viime lokakuussa keskustelin erään yrittäjän kanssa, joka omien sanojensa mukaan (Hänen
yrityksenä mainioiden verkkosivujen tarkastelu vahvisti: firma toimii ja menestyy.) on kouluttanut kolmisen tuhatta bisnesihmistä hiljaisuuden harjoittamiseen ja joogaan. Kun kerroin, että olen aktiivi ev.-lut. kirkon piirin hiljaisuuden liikkeessä, hän vastasi: ”Ai, tosi kiva, että kirkossakin on hiljaisuuden harjoittamista. Pitääpä joskus tutustua!”.

Emerituspiispa Juha Pihkalaa siteerattiin 6.3.2014 ilmestyneessä kirkon henkilökuntajulkaisussa. Salla Rannan artikkelin mukaan piispa kyselee tuhansien Suomen vaihtoehtohoitojen suosion syytä. Osassa vaihtoehtohoitoja taustalla vaikuttaa uskomusmaailma, joka edustaa selvästi kirkon perinteestä poikkeavaa uushenkisyyttä. Emerituspiispan ehdotus kirkon kiinnostuksen kohteeksi kannattaa ottaa varteen: on selvitettävä, mikä on uskomusterapioiden suosion syy? ”Huuhaaksi leimaaminen ei edistä dialogia” kirkon ja sen uskomusterapioihin turvautuvien jäsenten, tai kirkkoon kuulumattomien kanssa. On syytä myös huomata, että aikamme uushenkisyyttä ei esiinny vain kirkon ulkopuolella: jokaisessa meissä asuu pieni uushenkistyjä.

Kirkko & kaupunki (Numero 40, 23.10.2013) ja Esse-lehdessä oli lokakuussa 2013 artikkeli, joka otsikoitiin: ”New Age vaietaan kirkossa kuoliaaksi”. K&K:n etusivulla luki: ”New Agesta tuli kansanuskoa”. Kansanuskoahan on aina ollut; se levittäytyy tasaisena kerroksena maapallomme pinnalle. Teollistuminen ja modernisaatio eivät pyyhkineet sitä pois, vaan se paketoitiin uusiin katu-uskottaviin kääreisiin. Entä kirkon vaikeneminen sitten? Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on kyllä ollut yksi virka ja hiippakunnissa oto-virkamiehet vastaamassa new age -haasteeseen jo vuodesta 1995, mutta toimittaja on silti oikeassa: uushenkisyyden tiedostaminen ja siihen vastaaminen ei vaikuta kirkon ydinosaamiselta.

Teemu Pauha kirjoitti 1/2014 Vartijassa: ”Vaikka chakrojen puhdistaminen tai homeopatia olisikin pienten piirien puuhastelua, ne ilmentävät laajempaa maailmankatsomusta, joka ei ole ollenkaan marginaalinen tai irrallaan ”tosimaailmasta”. Päinvastoin! Samat painotukset leimaavat niin seuraamiamme medioita ja käyttämiämme palveluita kuin modernia ihmiskuvaa”. Ja edelleen: ”Vastakulttuurin ennen kannattelemat New Age -ajatukset ovat vähitellen valtavirtaistuneet ja tulleet osaksi institutionalisoitunutta terveydenhoitoa, opetusta, liike-elämää kuin uskonnollisuuttakin. Uushenkisyys ei muodostakaan yhtä yhtenäistä liikettä, vaan siihen liittyvät ajatukset läpäisevät laajalti koko nykykulttuurin”. Mediaan, yritysmaailmaan, työelämään, terapiamaailmaan koostetaan mallikkaita henkisyysbrändejä, luen Teemu Pauhan siteeraavan kaimaansa, Teemu Tairaa.

Myös Lundin yliopiston Anne-Christine Hornborg on kiinnittänyt huomiota siihen, että vielä
äskettäin omalaatuiseksi, vastakulttuuriseksi ja marginaaliseksi luonnehdittu New Age on nyt osa
yleiskulttuuria, ”Designing Rites to Re-enchant Secularized Society: New Varieties of Spiritualized
Therapy in Contemporay Sweden (Journal of Religion and Health. DOI 10.1007/s10943-010-9356-
5. 2010). Sangen vapaasti käännän näin: ”Suunnitellaanpa nyt riittejä luomaan maallistuneeseen
kulttuurimme jälleen uutta lumovoimaa, vaikkapa henkistettyjä terapiakäytäntöjä.”

Vapaasti liikkuvalla spiritualiteetilla on myös oma dogmatiikkansa, esimerkiksi käsityksensä
Jeesuksesta. Ananda-lehden lukijoille, siis aktiivijoogaajille kesällä 2013 tehdyn kyselyn mukaan
Jeesuksen opetuksia arvostetaan irrallaan hänelle kirkon tarjoamasta asemasta Jumalan Poikana.
Näkemys seurustelee kutkuttavasti paitsi 1800-luvun lopun teosofian myös teologiasta tutun
liberaalin Jeesus-kuvan kanssa. Joogaajanaisista 74 % ajattelee, että Jeesuksen opetukset sopivat
elämänohjeiksi, mutta vain 37 % uskoo vakaasti tai pitää todennäköisenä, että Jeesus on Jumalan
Poika. (Ananda lehti - numero 4/2013)

Uuteen henkisyyteen liittyy usein käsitys ihmisen henkisestä kasvusta. Tavoite ei olisi hassumpi
kristityillekään – nimittäin se, että kannattaisi hieman myös kehittyä. Mutta jos kasvu esitetään
rajattomana mahdollisuutena tulla osaksi jumaluutta tai rajatonta perimmäisyyttä, on kyse jo
kokonaisvaltaisesta ja uskonvaraisesta ihmiskäsityksestä.

Uushenkisyyden kohtaaminen omassa itsessään ja toisissa edellyttää maallikkouskontoteologiaa,
sen hahmottamista, mikä on oma traditio ja miten se suhtautuu muihin uskomus- ja
uskontotraditioihin. Maallikkouskontoteologia taas edellyttää kirkolta uskottavaa kykyä kertoa,
mitä ja miten se uskoo ja miten se, mitä uskotaan, suhtautuu muihin uskomisen tapoihin.
Tavallinen kansalainen joutuu moniuskontoisessa ja monikatsomuksellisessa kulttuurissa
väistämättä uskonto- ja katsomusdialogiin toisten – ja itsensä – kanssa. Uskontodialogi heijastaa
kunkin uskontoteologiaa – meillä jokaisella on semmoinen, hatarampi tai jäsentyneempi,
tunnistimme sitä tai emme.

Mikä spiritualiteetti menee jakeluun?

Uushenkisyys, tai, niin kuin aiemmin tavattiin sanoa, New Age, ei ole mitenkään helposti
määriteltävissä. Silti sitä kuitenkin ja ahkerasti luonnehditaan. Minäkin. Uushenkisyydestä voidaan
erottaa joitakin piirteitä. Ehdotan seuraavassa luettelossa joitakin spiritualiteetille nyt asetettuja
tilausehtoja sekä esitän muutamia niihin liittyviä kysymyksiä ja kommentteja.
-
Spiritualiteetin tulee olla ruumiillista


Roomalaiskatolinen kristitty polvistuu kirkkoon tullessaan. Ortodoksiassa ja
roomalaiskatolilaisuudessa ei maahan heittäytyminenkään ole luonnoton ele. Joogaajalle ja tai
chin harrastajalle ruumiillisuus on itsestäänselvyys. Miten ruumiillisuus toteutuu meidän
kirkossamme? Jumalanpalveluksessamme kyllä noustaan seisomaan ja sitten taas istutaan.
Siinäkö se? Voisiko maallikko harjoittaa kotona ja kirkossa uskontoaan tavalla, joka ottaa myös
kehon ja luotuisuuden huomioon?
-
Spiritualiteetin tulee olla demokraattista

Kuka on subjekti tavassamme harjoittaa suomalaista kristinuskoa – pappi vai
seurakuntalainen? Kuka omistaa uskon? Minkälaista olisi demokraattisesti toteutunut
spiritualiteetti, jossa seurakuntalaisella, yksityisellä kristityllä, on hallussaan uskon
harjoittamisen välineitä?
-
Spiritualiteetin tulee olla koettavaa, mieluiten välittömästi koettavaa
Mitä kokemuksellista tarjontaa kirkollamme on? Kirkkomme marginaalista löytyy ainakin
karismaattisuutta ja hieman keskemmältä hiljaisuuden viljelyä – ne tarjoavat välitöntä
hengellistä koettavaa.

Entä minkälainen kokemus kirkossamme on normatiivinen, suotava? Onko kristinuskon
versiossamme tilaa välittömästi voimaannuttavalle jumalakokemukselle? Onko meillä tilaa
useammalle eri kokemisen tavalle? Mitä välittömästi tulosta ja kokemuksellisuutta tuottavia
elementtejä kirkollinen kulttuurimme tuottaa yhä uudelleen ja uudelleen täyttyvän kahvikupin
lisäksi?
-
Spiritualiteetin tulee olla omaa projektia tukevaa

Miten se, mitä kirkossa tehdään, hyödyttää omaa henkistä, hengellistä, tiedollista ja
elämäntaidollista matkaamme? Osataanko se sanoa ymmärrettävästi niin, että se antaisi
voimia ja suuntaisi arkista elämäämme?
-
Spiritualiteetin tulee olla holistista


Harjoituksen tai spiritualiteetin esittelybroshyyristä tulee löytyä sana ”holistinen”,
”kokonaisvaltainen”, tai ainakin meiningin on oltava miellettävissä semmoiseksi. Missä ja
miten kirkossamme on mahdollista harjoittaa kokonaisvaltaista elämäntapahengellisyyttä?
Onko mahdollista harjoittaa radikaalia koko elämää koskevaa revityskristillisyyttä, kun ei ole
sääntökuntia, ja jos herätyskristillinen hehkutus ja missioretkeily ovat pannassa? Millainen
uskonnollinen entusiasmi olisi kirkkomme kulttuuria – ja jopa yksilöä – rikastuttavaa eikä vain
arveluttavaa? Mitä kaikkea kuuluu holistisuuteen, on myös hyvä kysymys. Kuuluuko uskonto
holistisuuteen ja miten – kuka saa määrittää holistisuuden?
-
Spiritualiteetin ei tule edellyttää pitkäaikaista sitoutumista


Liepeilevä, hengailu-, hang around-, itserakennettu ja itserakennettava spiritualiteetti myy ja
sitä ostetaan. Tästä erinomainen kristillinen esimerkki on vuosikymmenestä toiseen hengissä
pysynyt Helsingin Tuomasmessu, jossa noin 70 vapaaehtoista toteuttaa yhden viikon
sitoumuksella seuraavan sunnuntain messun. Tamperelaislähtöinen, onnistunut Suurella
sydämellä -diakoniprojekti mahdollistaa lyhytaikaisenkin sitoutumisen, ymmärtääkseni vain
yhteenkin hankkeeseen kerrallaan. Se, että suurin osa suomalaisista kammoaa
ääriuskonnollisuutta ja on vain löyhästi sitoutunut kirkkoonsa, on itse asiassa tilaus uusille
hang around -kristillisyyden malleille.
-
Spiritualiteetin tulee olla notkeaa


Tulee olla lupa yhdistellä itse mieleisiänsä, eri kulttuureista, uskomuksista ja uskonnoista
poimittuja aineksia omaksi katsomuksekseen. Kansanusko ei ole systemaattista, vaan
tilannesidonnaista: ”ei tätä nyt niin vakavasti kannata ottaa, mutta kokeillaanpa nyt kuitenkin”
-tyyliin. Voisiko kirkkomme antaa reseptejä kristillisen katsomuskeitoksen kokkaamiseksi, ja
jos, niin miten tämä tehtäisiin?

Mitä spiritualiteetteja kirkostamme löytyy?


Kirkossamme – ei siis vain kirkon ulkopuolella – toimii rinnakkain useita eri spiritualiteetteja.
Spiritualiteettiin kuuluu joko tiiviimpi yhteisö tai väljempi samoin ajattelevien verkosto sekä tietty
ajattelu, joka kuvastuu enemmän tai vähemmän myös elämäntapana.
Ehdotan seuraavaa, ihan alustavasti, kirkkomme spiritualiteettitarjonnan luetteloksi.
1.
Yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja sosiaalieettisesti ohjelmallinen spiritualiteetti
Jokin eettisesti, taloudellisesti tai poliittisesti kuvattava asenne asetetaan kristinuskon
kehykseen ja sitä edistetään.
2.
Kontemplatiivinen kristillisyys

Hiljaisuuden viljely on vakiintunutta, hiljaista ja ripeästi haarautuvaa. Retriittejä löytyy, on
normatiivisten hiljaisuuden retriittien lisäksi runo-, kuvataide-, ääni-, meditaatio-, käsityö-,
jooga-, äijä-, jooga-, mindfulness- ja luontoretriittejä. Suomeen on rantautunut myös useita
kristillisen meditaation tapoja: katekismusmietiskelyä, ignatiaanista spiritualiteettia monine
sovelluksineen, WCCM (World Center of Christian Meditation) -ryhmiä, antaumuksen rukous
tai keskittävä rukous (centering prayer) -ryhmiä ja harrastusta. Lähinnä kehä III:n sisäpuolisissa
kirkkotiloissa tarjotaan myös kristillisiä jooga- ja mindfulness-sessioita.
3.
Herätysliikekristillisyys

Herätysliikekristillisyys koetaan nykyisin yhä useammin myös närästysliikekristillisyytenä.
Herätysliikekristillisyys on ollut demokraattista – yksilö on voinut harjoittaa sitä itsenäisesti,
toki yhteisönsä normittamana. Se on tarjonnut välittömän kokemuksen yhteisöön
kuulumisesta ja antanut muodon kulloinkin sallittavalle uskonnollisen kokemisen tavalle.
4.
Jumalanpalvelus- ja alttarikeskeinen spiritualiteetti

Piispa Seppo Häkkinen suositteli alttarikeskeistä seurakuntanäkemystä väitöskirjassaan
kansankirkkoa korostavan seurakuntanäkemyksen ja uskovien kirkko -seurakuntanäkemyksen
tasapainottajaksi – tulkitsen lukemaani. Yhteinen kääntyminen sanaa ja sakramentteja kohti
kokoaa rakoilevan ja rukoilevan kirkon riitelevät jäsenet samaan rinkiin. Ne, joille yhteinen
alttari ei kelpaa, eristävät itsensä tämän joukon ulkopuolelle ja muodostavat omansa. Tällöin
vain alttarin periaate yhdistää, ei enää käytäntö. Parempi sekin kuin ei mikään.

5.
Seminaarispiritualiteetti

Julkisuuden henkilö, joka on sanonut jossakin jotakin Jumalasta, kutsutaan seminaariin, hänen
puheensa jälkeen taputetaan ja sitten kirjoitetaan koko aukeaman juttuja kirkollisiin henkilö- ja
asiakaskuntalehtiin.
6.
Hiljaisen uskon spiritualiteetti

Kirkon tutkimuslaitoksen kyselyiden mukaan suurin osa suomalaista kristillisyyttä on väljästi
sitoutunutta. Hiljaista uskoa korostava kansankirkkoeetos pyrkii säilyttämään
kansankirkkorakenteen ja siihen kuuluvan hiljaisen uskomisen ihanteen: kirkko on pidettävä
keskellä kylää tai ainakin jossakin kohden kylää vaikka vain teologisestikin – jäsenten
aktiivisesta osallistumisesta ei ole niin suurta väliä.

Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija Kimmo Ketola on todennut, että väljästi uskovat ovat myös
potentiaalisia kirkosta lähtijöitä, ja näitä on maassamme enemmistö. Minkälaisia olisivat
houkuttelevat ja palkitsevat hiljaisen kristillisen kansanuskon harjoitusmuodot? Todetaan nyt
toki, että jo tarjotut ovat aivan hyviä juttuja: kasteita, rippikouluja, vihkimisiä, kauneimpia
joululauluja, huolella valmistettuja juhla-aikamessuja, hautaan siunaamisia, kelpo diakoniaa
sekä kansainvälistä ja kotimaista solidaarisuutta.

On kuitenkin muistettava, että upeinkaan lumiukko ei kestä kesään asti – ukot on rakennettava ajankohtaan sopivasta materiaalista. Esimerkiksi Helsingissä lapsista kastettiin viime vuonna (2013) alle 50%. Miten käy esimerkiksi rippikoulun, kun tuo ikäpolvi on murkkuiässä? Hiljaisen uskon tarjouspöydän antimet on valittava luovasti ja vanhoja hyviä käytäntöjä on päivitettävä. Haastetta riittää; siihen vastaaminen voi olla hauskaakin.
Vajavainen ja väliaikainen loppusana kaikesta Minkälaista spiritualiteettia kirkkomme tulisi edellä käsitellyn perusteella tarjota, jotta kirkko kohtaisi uushenkisyyden? Ehdotan nyt seuraavaa.

-
Kirkon tulee pystyä tarjoamaan ja sietämään useita eri spiritualiteetteja. Yhden totuuden ja
käytännön kirkko kerää piiriinsä vain samoin ajattelevien ja samoin uskovien piskuisen
porukan.
-
Rikkaan kristillisen traditiomme ajassa toimivat aspektit on etsittävä, löydettävä, päivitettävä ja
otettava käyttöön. Aspekteja voisivat olla tässä käsitellyn perusteella esimerkiksi yksilöllisyys,
demokraattisuus, koettavuus, kontemplatiivisuus, ruumiillisuus, luotuisuus, ei-laitosmaisuus ja
joustavuus.
-
Jumalanpalvelus on seurakuntaelämän keskus, sanotaan usein ja laajasti perustellen. Joku taisi
tosin kysyä Kokkolassa 2014 jumalanpalveluksen kehittämisseminaarissa, että eikö Kristuksen
tulisi olla seurakuntaelämän keskus! Jumalanpalveluselämän ja yksilöllisen spiritualiteetin on
tuettava toisiaan ja keskusteltava keskenään. Messuvieraalle (-vieraalle?) on tarjottava eväitä
voimaannuttavan, demokraattisen, koettavan ja itseohjattavan, arjessa toteutettavan
hengellisyyden harjoittamiseen.
-
Uushenkisyyden kohtaaminen itsessä ja toisissa edellyttää uskontodialogitaitoja. On pystyttävä
tunnistamaan oma vakaumuksensa, sen huteruus ja sen vahvuudet. On osattava tutustua
toisen vakaumukseen. On uskallettava asettautua vieraan eteen, kuunneltava tarkkaan – voisi
vaikka oppia jotakin. Uskontodialogitaidot edellyttävät oman uskontoteologiansa
tunnistamista ja sen uudistuvaa sisäistämistä, mutta ennen kaikkea lähimmäisenrakkautta.
Ilman sitä kuuluu vain vasken ja kulkusen kilinää.

Kuvataiteessa on tehty lukuisa joukko maalauksia Jeesuksen ja Magdalan Marian kohtaamisesta
ylösnousemuksen jälkeen puutarhassa. ”Noli me tangere!”, ”Älä koske minuun!”, on kiehtova
lause. Lauseen monista tulkinnoista olen mieltynyt yhteen: Jeesus sanoo Marialle: ”Älä tee
minusta oman systeemisi osaa!”, tai: ”Meidän maailmamme eivät tangeeraa sinun ajattelemallasi
tavalla – olen kokonaan toinen!”. Ei Jeesus eikä kukaan ihminen ole kenenkään haltuun
otettavissa. Toisen eteen on asetuttava kuuntelemaan, on annettava toisen olla toinen. Ehkä
hänkin asettuu kuuntelemaan minua. Jumaluus ja ihminen ovat aina salaisuuksia – heitä on
kunnioitettava, Jeesusta, omaa itseään, kirkkovaista, uskonnotonta, välinpitämätöntä ja
uushenkistyjää.

http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/0/EF5138F3D7BAE5CBC2257718003C8E85/$FILE/Kirkko%20ja%20uushenkisyys%2014%203%202014.pdf

arkikalusto

Viestien lukumäärä : 560
Join date : 21.11.2013

Takaisin alkuun Siirry alas

Suomalaisten suhtautuminen naispappeuteen 2000-luvulla

Viesti  arkikalusto lähetetty La Huhti 15, 2017 8:07 am

Artikkeli on julkaistu Crux-lehdessä 1/2016

Maarit Hytönen

Suomalaisten suhtautuminen naispappeuteen 2000-luvulla


Naispappeuden hyväksymisestä Suomen ev.lut. kirkossa tulee tänä vuonna kuluneeksi 30 vuotta.
Valtaosa suomalaisista, kirkon työntekijöistä ja luottamushenkilöistä hyväksyy naispappeuden
ilman muuta, mutta edelleen on niitä, jotka välttelevät naispappeja.
Tässä artikkelissa luodaan yleiskuva suomalaisten asenteisiin naispappeutta kohtaan. Tarkastelun
keskipisteessä on naispappeus sellaisena kuin se kyselyjen valossa näyttäytyy. Artikkeli perustuu
pääosin Kirkon tutkimuskeskuksen kyselytutkimuksiin: Gallup Ecclesiastica -tutkimukset, Kirkon
työntekijäkysely 2015 sekä Kirkon luottamushenkilökysely 2015.

Suomalaisten suhtautuminen naispappeuteen

Suomalaiset suhtautuvat naispappeuteen erittäin myönteisesti. Naispappeuden hyväksymisen
vuonna 1986 ja ensimmäisten naispappien vihkimisen vuonna 1988 jälkeen mielipideilmasto on
kääntynyt nopeasti naispappeuden kannalle. 2000-luvulla asenteet naispappeutta kohtaan ovat
vakiintuneet siten, että naispappeuden kannattajia on yli 90 % ja vastustajia noin 5 % kaikista
suomalaisista.
Lisää löytyy täältä
http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/0/7E914B378201B83FC2257B2E003E3E6B/$FILE/Suomalaisten%20suhtautuminen%20naispappeuteen%202000-luvulla.pdf


arkikalusto

Viestien lukumäärä : 560
Join date : 21.11.2013

Takaisin alkuun Siirry alas

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa