Vapaasana
Haku
 
 

Näytä tulokset:
 

 


Rechercher Tarkennettu haku

Viimeisimmät aiheet
» Mielenterveysongelmat nousussa
Ti Joulu 11, 2018 10:22 am kirjoittaja arkikalusto

» Lupausten varassa
Ti Joulu 11, 2018 9:28 am kirjoittaja jarrut

» Minulle tuli erikoinen ajatus tässä yks päivä
Ti Joulu 11, 2018 9:10 am kirjoittaja jarrut

» Jouko Nieminen:Raamattuopetus oppien arvioimisesta ja henkien koettelemisesta
Ti Joulu 11, 2018 9:05 am kirjoittaja jarrut

» Miksi Jumala sallii
Ti Joulu 11, 2018 9:00 am kirjoittaja jarrut

» UUT:n uutiskirje joulukuu 2018
Pe Joulu 07, 2018 9:36 am kirjoittaja Hellevi Raitosalo

» Oppi vanhurskauttamisesta
Pe Joulu 07, 2018 9:10 am kirjoittaja Hellevi

» Usko Jeesukseen uskontojen maailmassa
Pe Joulu 07, 2018 8:21 am kirjoittaja Hellevi

» Päivän kuva ja vähän muutakin
Ke Joulu 05, 2018 10:09 am kirjoittaja Hellevi

Joulukuu 2018
MaTiKeToPeLaSu
     12
3456789
10111213141516
17181920212223
24252627282930
31      

Kalenteri Kalenteri

Yhteistyökumppanit

Lumouksen murtuminen. Vaikutelmia Kirkkopäiviltä 2017

Siirry alas

Lumouksen murtuminen. Vaikutelmia Kirkkopäiviltä 2017

Viesti  arkikalusto lähetetty Pe Kesä 16, 2017 9:58 am

Lumouksen murtuminen. Vaikutelmia Kirkkopäiviltä 2017
Sammeli Juntunen, kirkkoherra, Savonlinna 03.06.2017



Kävin kirkkopäivillä kuuntelemassa kaksi tapahtumaa: Kimmo Saareksen isännöimän ”Katoava kirkko” – paneelikeskustelun ja keskustelun, jossa Eero Huovinen haastatteli tasavallan presidentti Sauli Niinistöä.

Molempiin kannatti osallistua. Ne olivat sujuvasti johdettuja, hauskoja ja melko mielenkiintoisia.

Toisaalta molemmista jäi jälkeenpäin ajatellen jotenkin väsähtänyt jälkimaku. Se ei liittynyt toteutukseen tai osallistujiin. Se liittyy siihen, miten kirkko keskustelujen perusteella asemoituu suhteessaan yhteiskuntaan ja sen kansalaisiin. Tai toisin sanoen: millainen Suomi nykyisin on ja millainen rooli evankelis-luterilaisen kirkkomme tulisi maassamme ottaa.

Onko yhteiskunnan laki vain ”positiivista” (säädettyä)?

Kuten sanottua, Huovisen isännöimä Niinistön haastattelu oli hyvin toteutettu ja sympaattinen. Eräs yksityiskohta jäi kuitenkin mietityttämään: käsittääkseni Niinistö sanoi keskustelun loppupuolella, että yhteiskunnan laki ei tee lainkaan moraalisia kannanottoja. Se ei kiellä tai käske: ”Älä tee sitä tai sitä.” Moraalisten kannanottojen tai käskyjen sijasta yhteiskunnan laki eli ”maallinen laki” säätää siitä, millaisen rangaistuksen saat, jos teet sitä tai sitä. Niinistön mukaan ”taivaallinen laki” sen sijaan on moraalinen. Se antaa käskyjä ja kieltoja: ”Älä tapa”, jne.

En tunne juridiikkaa enkä oikeusfilosofiaa mutta silti minulle tuli sellainen tunne, että Niinistön mielipiteessä on jotain pielessä. Eikö se edusta äärimmäisen ”positiivista” käsitystä laista: laki perustuu pelkästään siihen, mitä yhteiskunnan lainsäädäntä on laiksi päättänyt? Laeilla ei moraalista perustaa. Laki ei kerro, mitä ihmisen pitää tai ei pidä tehdä, vaan se säätää yhteiskunnan antamat rangaistukset tietyistä teoista, joista yhteiskunta on katsonut hyväksi rangaistukset säätää. Moraali ja sen säädökset (”Tee”, ”Älä tee”) ovat kyllä olemassa, mutta ne eivät ole lainsäätäjän tai juridiikan asia. Ne ovat moraalin asioita, uskonnon asioita, ”taivaallista lakia”.

Mutta ei kai asia voi kokonaan näin olla? Eero Huovinen yritti tarjota Niinistölle Laurentius Petrin vanhaa tuomarinohjetta: ”Mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei voi olla lakikaan.” Tuo ohjehan vihjaa siihen, että yhteiskunnan laki ei ole pelkästään ja yksinomaan lainsäätäjän säätämää ”positiivista lakia”. Siinä on mukana ja taustalla myös ajatus siitä, että todellisuudessa on lainsäätäjästä riippumaton oikea ja väärä eli oikeus ja kohtuus. Kyse on ns. luonnollisesta laista, maailmassa olevista moraalisista perusperiaatteista, jotka ovat olemassa kaikesta lainsäädännästä riippumatta, sen perusteina.

Tämä teema ei kuitenkaan keskustelussa tullut kehitellyksi. Ehkä ei tarvinnutkaan tulla.

Eikö silti olisi järkevää ajatella, Niinistön sanoista poiketen, että lainsäätäjä on säätänyt lakinsa käskyiksi ja kielloiksi siitä, mitä luonnollisen moraalilain noudattaminen erilaisissa yksittäistapauksissa tarkoittaa ja mitä seuraamuksia sen rikkomisesta tämän yhteiskunnan mukaan on? Yhteiskunnan laissa ei siis ole kyse yksinomaan siitä, millaisia rangaistuksia on säädetty, vaan myös siitä, mikä on oikein ja mikä väärin.

Tietysti presidentti ja juristi voivat olla sitä mieltä, että yhteiskunnan laki on pelkästään ”positiivista”. Mutta jos yhteiskunnallisen lain perustana olevasta luonnollisen lain ajatuksesta luovutaan kokonaan kirkossa, silloin kirkko jättää yhteiskunnan väsähtämään omaan itseensä ja omaan tämänpuoleisuuteensa. Kirkko vaikenee siitä, että myös maallisella elämällä on siinä havaittavissa moraalisissa vaateissa tuonpuoleinen ulottuvaisuutensa. Jos teet veropetoksen, siinä ei ole kyse vain siitä, millaiseen rangaistukseen sinut mahdollisesti eduskunnan säätämän lain mukaan tuomitaan, jos jäät kiinni. Kyse on myös siitä, että teet moraalisesti väärin, aivan riippumatta siitä, mikä on uskontosi ja mitä ajattelet taivaallisesta laista.


Disenchantment eli lumouksen murtaminen

Toki moraalinen laki ja uskonnollinen Jumalan laki ovat eri asioita kuin yhteiskunnan säätämä laki. ”Antakaa keisarille, mikä keisarin on ja Jumalalle, mikä Jumalan on.” Mutta ovatko maallinen laki ja taivaallinen laki periaatteellisella tavalla täysin erillään toisistaan? Jos ovat, on tapahtunut se, mistä on postmodernissa filosofiassa käytetty käsitettä ”disenchantment”.

Sillä viitataan siihen, että II maailmansodan jälkeen Eurooppaa ja maailmaa haluttiin rauhoittaa filosofialla, joka poistaa todellisuudesta metafyysiset ja eettiset merkitykset. Ajateltiin, että näin poistetaan ihmisten mielistä ja todellisuudesta syvälliset teemat, koska ne voisivat johtaa uuteen sotaan. Jos ei ole olemassa mitään vahvoja totuuksia, kukaan ei tuomitse muita tai rajoita heidän vapauttaan. Jos ei ole mitään, minkä puolesta kannattaisi taistella, kukaan ei taistele (Gianni Vattimo; R.R. Reno, Return of the Strong Gods. First Things, May 2017, 37-42).

Voisiko käsitteen ”disenchantment” kääntää ”lumouksen murtamiseksi”?

Äärimmäisen ”positiivinen” lakikäsitys on eräänlaista lumouksen murtamista. Se väittää, että yhteiskunnan laissa ei olekaan kysymys mistään kovin syvällisestä, mistään sellaisesta, että todellisuudessa olisi eettinen dimensio. Kyse on vain siitä, että yhteiskunta on demokraattisella enemmistöperiaatteella säätänyt tietyistä teoista tiettyjä rangaistuksia.

Mutta onko tällainen väite lumouksen murtamista, ainakaan valheellisen lumouksen murtamista? Ehkä maailma onkin todellisuudessa mielenkiintoisempi ja syvällisempi kuin sellainen maailma, jossa maallinen laki on vain demokraattisen säätämisen asia?

R.R. Renon mukaan eräs disenchantmentin esimerkki oli se, kun 1968 Pariisin mellakoissa opiskelijat maalasivat seiniin graffiteja ”Kieltäminen kielletty!”. Eikö Niinistö ole omaksunut juuri tämän sanoessaan, että yhteiskunnan lainsäädäntö ei esitä kieltoja, vaan kertoo millaisia rangaistuksia tietyistä teoista on säädetty?


Onko Jumala myös arjen luoja?

Kuten sanottua, Niinistön haastattelu oli sympaattinen. Se oli myös tietyllä tavalla kirkkomyönteinen. Vaikutti siltä, että Niinistön mukaan kirkolla on tärkeä rooli suomalaisessa yhteiskunnassa. Se rooli on ”taivaallisen lain” esillä pitäminen, samoin sen, miten taivaallisen lain rikkomisen jälkeen voi saada armon.

Mielestäni voi kuitenkin kysyä, että miten kirkko voi tämän roolin ottaa, jos hyväksytään se, että kaikki siteet ”maallisen lain” ja ”taivaallisen lain” välillä on poistettu. Kirkon puolelta olisi syytä pitää kiinni siitä, että jokin periaatteellinen sidos niiden välillä on. Muuten Jumalalla, hänen pyhällä tahdollaan ja hänen armollaan ei ole tekemistä arkielämän kanssa. Hänestä tulee ”uskonnon asia”. Arkielämä latistuu ja menettää eettisen ulottuvuutensa. Totuudeksi tulee se, mitä jotkut rippikoululaiset joskus tarjoavat: Mitä merkitystä lailla on, jos et jää kiinni?

Kirkon mukaan Jumala on myös arkielämän Luoja, taivaan ja maan Luoja. Hän tuo perimmäisen merkityksen eli todellisuuden ”lumouksen” kaikkeen. Myös siihen että lainsäätäjän, tuomarin ja tuomitun tekemisissä ja kokemuksissa on järkeä.


Suomalaisuuden kertomusta hakemassa

Mielestäni ”disenchantment”, lumouksen murtuminen oli nähtävissä myös Kimmo Saareksen vetämän paneelikeskustelun taustalla. Eräs sen teemoista oli kertomus. Saares pohjusti keskustelua kysymällä, onko suomalaisuudessa enää yhteistä merkitystä antavaa kertomusta. Hän itse nosti tällaisena esiin kertomuksen sotiemme veteraanien sankariteoista talvi- ja jatkosodassa. Tämän jälkeen hän kysyi mielestäni aivan oikeutetusti, että voiko tuo kertomus enää toimia nyky-Suomessa koko kansaa yhdistävänä kertomuksena. Tämän jälkeen hän kysyi panelisteilta (Ilkka Kantola, Laura Kolbe, Ilkka Kanerva ja Teemu Laajasalo), mikä voisi olla jokin uusi kertomus, joka yhdistää suomalaisia.

Kuulin kun vastaava kysymys esitettiin pari vuotta sitten presidentin linnan itsenäisyyspäivän vastaanoton televisioinnissa, juhliin osallistujille. Moni heistä mainitsi sotaveteraanit. Kukaan ei sen lisäksi keksinyt mitään muuta. Lopulta joku kuitenkin keksi yhden: suomalaiset tietokonepelifirmat.

Minusta tuo vastaus kuulosti silloin surullisen väsähtäneeltä. Eikö meitä tosiaan enää yhdistä mikään muu, mistä voisimme yhdessä innostua, kuin sotaveteraanit ja videopelifirmat?

Siksi kiinnitin kirkkopäivillä huomiota siihen, että Ilkka Kantola toi myös esiin saman asian: suomalaisten pelifirmojen suuren kertomuksen. Kukaan muu ei keksinyt mitään. Keskustelu tästä aiheesta tyrehtyi alkuunsa.

Tämä kertoo siitä, että II maailmansodan jälkeen alkanut disenchantment on onnistunut Suomessa pelottavan hyvin. Sitä ennen Suomella oli kansallisromantiikasta alkanut projekti, Suomen kansakunnan rakentaminen taiteella, urheilulla, itsenäisyydellä, taloudellisella nousulla ja ehkä myös uskonnolla. Sen tarkoituksena oli antaa suomalaisuuden panos ihmiskunnan hyvän etsintään ja edistämiseen.

Nykyisin suomalaisuudessa mitään sellaista ei ole. ”Profeetoiksi” voi julistautua kaksi rap-artistia, joiden sanomana on uhoaminen.


Yhä vaan kansankirkkoa?

Hyvästä toteutuksesta huolimatta jälkimauksi niistä parista tapahtumasta, joihin kirkkopäivillä osallistuin, jäi seuraava: kokonaiskirkon tasolla Suomen ev.-lut. kirkko yrittää edelleen löytää identiteettinsä ja merkityksensä kansankirkkoideologian kautta. Etsitään sitä, mikä kirkon panos voisi olla suomalaisuuden kertomukselle, suomalaisten tarvitsemille riiteille tai suomalaisuuden etiikalle.

Ongelmana tässä ei ole vääränlainen nationalismi. Sen korostamista varotaan, mikä on aivan oikein.

Ongelmana on pikemminkin se, että Suomessa ja Euroopassa on tapahtunut disenchantment. Maailmasta on tehty tämänpuoleinen ja siitä on tarkoituksellisesti hukattu mahdollisuus haltioitumiseen. Myös haltioitumiseen siitä, että se on kolmiyhteisen Jumalan luoma.

Siksi disenchantmentin jälkeisessä kulttuurissa vanha kansakirkkoideologia ei enää toimi. Jos kirkko yrittää perustaa identiteettinsä sille, toteutuu se, mistä Kimmo Saareksen johtaman paneelikeskustelun nimi kertoo: kirkko katoaa. Kansankirkko ei voi löytää kansalle haltioitumista maallisen kulttuurin ehdoilla, koska niiden ehtojen mukaan ei voi eikä pidäkään löytää sen suurempaa kertomusta kuin videopelifirmat.

Veteraaneihin ei voi jäädä. Disenchantmentia ei voi purkaa.

Siksi, ainakin kirkon omilla kirkkopäivillä, kirkon identiteettiä ja yhteiskunnallista relevanssia tulisi etsiä kirkon omasta perinteestä. Lähestymiskulmaksi voisi ihan hyvin ottaa vaikkapa Saareksen johtaman paneelin teemat kertomus, rituaalit, etiikka ja dogma. Mutta niitä kannattaisi lähestyä siitä käsin, mitä ne merkitsevät kirkolle sen oman perinteen valossa; ei niinkään siitä käsin, minkä roolin ”lumouksesta” vapautunut länsimainen kulttuuri kirkolle noilla alueilla tarjoaa.

Kirkon omasta perinteestä liikkeelle lähteminen olisi luultavasti yhteiskunnan ja sen kulttuurinkin kannalta paljon antoisampaa kuin nykyinen kansankirkollinen lähtökohta. Miksi? Ensinnäkin se toisi vaihtelua. Ja toiseksi siksi, että sitä kautta ihmiset saattaisivat havahtua siihen, että maailmassa on sittenkin läsnä sen Luojan sille lahjoittama ”lumous”. Ja että kristinuskon kautta tuosta lumouksesta voi tulla osalliseksi tavalla, joka on totta, eikä siksi välttämättä johda sortoon, väkivaltaan tai uhoon.

Jos lähtökohtana on ”lumouksesta” vapautuneen yhteiskunnan kirkolle suoma rooli, sellainen on vaikeaa tai mahdotonta. Jeesus kun ei suunnitellut kirkkoaan yhteiskunnan kertomusten, rituaalien ja etiikan tuottajaksi.

Siksi ”kansankirkollinen” kirkko ei ole sillä tavalla mielenkiintoinen kuin miksi Jeesus kirkkonsa tarkoitti. Siitä ei saa kiinnostavaa edes sillä, että se annetaan mainostoimistojen virkistettäväksi. Kansa on kai huomannut sen.


Kieltämisen kieltäminen populismin kasvualustana


Ongelmallista länsimaisessa ”lumouksen murtumisessa” on se, että ihmisyys rappeutuu, jos kulttuurissa olevat metafyysiset ja eettiset merkitykset yritetään poistaa siitä. Populismi on havainnut tämän ja on noussut ”lumouksen murtamista” kannattavaa eliittiä vastaan. Tässä on eräs populismin menestyksen syy. ”Kansan syvät rivit” eivät pidä suvaitsevaisuudesta ideologiana, koska se uhkaa viedä mukanaan paljon perinteistä, todesti lumottua hyvää. Aina ei ole hyvä, jos kieltäminen on kiellettyä.

Esimerkiksi voisi ottaa uutisen, jonka mukaan espoolaisen kaupunginvaltuutetun mukaan espoolaisissa kirjastoissa on rasismia. Se ilmenee hänen mukaansa siten, että kirjastonhoitajat ovat pyytäneet somalilapsia käyttäytymään kirjastossa hiljaisemmin. Kirjastopalvelujen aluejohtajan Anni Kääriäisen mukaan kysymys on kuitenkin iästä, ei kansallisuudesta. ”Äänekkäimpiä ovat yleensä nuoret, kansallisuuteen katsomatta.” (Länsiväylä 20.5.2017)

Olipa uutinen totta tai ei, sen olemassaolo osoittaa erään populismin kasvualustan. Se on suuttumus sitä kohtaan, että disenchantment ja ”kieltäminen on kiellettyä” –ideologian katsotaan uhkaavan monia hyviä yhteiskunnan instituutioita; loppujen lopuksi sitä, että todellisuudessa on yhteistä ja syvää merkityksellisyyttä.

Suuttumus johtaa helposti ajatukseen, että ”kuri ja järjestys” on saatava takaisin. Mutta millä kuri ja järjestys saadaan, jos vallassa oleva eliitti kannattaa ideologiaa, jossa kieltäminen on kielletty?

Ehkä se saadaan äänestämällä valtaan eliitinvastainen puolue? Se toisi takaisin ”perusarvot”.

Mutta ehkä niiden mukana myös jonkinlaisen kansallissosialismin ja todellisen rotusorron?

Tätä taustaa vasten olisi hyvä, jos kirkko julkisen identiteettinsä tasolla kaivaisi esille oman traditionsa ja siitä löytyvän tehtävän. (Aivan niinkuin toisaalta Kohtaamisen kirkko –strategiassa tehdäänkin). Näin kirkko voisi julkisesti vastustaa ”lumouksen murtamista” ja pitää kiinni todellisuuden syvistä metafyysisistä ja eettisistä ulottuvuuksista, ilman, että se johtaa ”kuri ja järjestys” -tyyppiseen menoon tai ylikorostuneeseen nationalismiin.

Tämä taas johtuu siitä, että kristinuskon suuressa kertomuksessa Jumalan laki ja maailman moraalinen järjestys on kevyesti alle puolet sen sanomasta. Ne tarvitaan, mutta niitä merkittävämpi osa kristinuskon suurta kertomusta on uusi liitto, jossa maailman Luoja antaa Poikansa syntyä maailman vapahtajaksi, kuolemaan ja ylösnousemaan syntisten puolesta. Tämän takia kristinuskon kertomus voi pitää kiinni käskyistä ja järjestyksestä, myös siitä, että ihmisen on opeteltava käyttäytymään kirjastossa. Silti nuo käskyt eivät taannu rasismiksi tai vihapuheeksi. Maailmassa on jumalallinen merkitys, joka on jopa syvällisempi kuin yhteinen moraali, vaikka ei teekään sitä tyhjäksi.
















arkikalusto

Viestien lukumäärä : 728
Join date : 21.11.2013

Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun

- Similar topics

 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa