Vapaasana
Haku
 
 

Näytä tulokset:
 

 


Rechercher Tarkennettu haku

Viimeisimmät aiheet
» ihmisten mielipiteistä
Eilen kello 4:03 pm kirjoittaja Stiina

»  Syntisen minäkuva
Su Loka 21, 2018 9:04 am kirjoittaja jarrut

» Hitlerin uskonto ja perintö
La Loka 20, 2018 3:14 pm kirjoittaja arkikalusto

»  silitettäis sanoilla, niinkuin kissaa silitetään
La Loka 20, 2018 1:51 pm kirjoittaja Hellevi

» PEUKUTUKSIA!
La Loka 20, 2018 9:20 am kirjoittaja Vierailija

» Risto Sntala - Savesta astiaksi
To Loka 18, 2018 6:51 am kirjoittaja Hellevi

» Yoga – ei mitään uskontovapaata harjoitusta
Ke Loka 17, 2018 11:16 am kirjoittaja jarrut

» Povaaminen tai ennustaminen
Ke Loka 17, 2018 11:11 am kirjoittaja jarrut

» Pelastuksen perusteista ja kristityn vapaudesta Lain edessä
Ke Loka 17, 2018 11:06 am kirjoittaja jarrut

Lokakuu 2018
MaTiKeToPeLaSu
1234567
891011121314
15161718192021
22232425262728
293031    

Kalenteri Kalenteri

Yhteistyökumppanit

Kirkon tutkimuskeskuksen verkkojulkaisuja /LUTERILAISUUDEN VAIKUTUS KULTTUURIIN JA YHTEISKUNTAAN

Siirry alas

Kirkon tutkimuskeskuksen verkkojulkaisuja /LUTERILAISUUDEN VAIKUTUS KULTTUURIIN JA YHTEISKUNTAAN

Viesti  arkikalusto lähetetty Ti Elo 14, 2018 10:29 am

LUTERILAISUUDEN VAIKUTUS KULTTUURIIN JA YHTEISKUNTAAN
Mikko Malkavaara

Suomalaista luterilaisuutta ja sen vaikutusta on vaikea hahmottaa, jos ei ota huo-
mioon  sitä  edeltänyttä,  usean  sadan  vuoden  ajan  jatkunutta  katolista  aikaa,  jol-
loin kristinusko vakiintui. Luterilaisuuden toinen tärkeä juuri on pohjoismainen
pitäjälaitos,  joka  oli  omaksuttu  jo  ennen  katolisen  kirkon  vaikutusta  Suomessa.  
Sille  ominaisia  olivat  yhteiset  kulttipaikat,  puolustus  ja  yhteinen  oikeuslaitos.  
Alueeseen perustuva katolisen kirkon parokiaalinen seurakuntajärjestys sopeutui
siihen ja kehitti edelleen kirkkopitäjiä. Sama aluejako on perusteiltaan voimassa
edelleen, ja siihen perustuvat myös kuntalaitos ja sen aluerajat.

Luterilaisuuden hidas vakiintuminen
Katolinen aika päättyi vuoteen 1527, kun Kustaa Vaasa oli noussut Ruotsin ku-
ninkaaksi ja määrännyt valtakunnan uskonnoksi uuden Saksasta levinneen opin,
luterilaisuuden. Västeråsin valtiopäivien päätös merkitsi sitä, että valtio otti kato-
lisen kirkon omaisuuden haltuunsa. Piispojen valtaoikeudet poistettiin, ja heidät
samoin kuin luostareiden asukkaat karkotettiin.

Kustaa Vaasa oli jo vuonna 1523 tapahtuneen valtaannousunsa yhteydessä al-
kanut taitavasti viittailla Martti Lutherin ajatuksiin siitä, miten kirkon omaisuus
kuului kansalle. Tämä oli hänen päätarkoituksensa. Reformaation radikaaleimpia
tulkintoja kuningas ei tukenut.

Luterilaisuuden juurtuminen oli hidasta; koko 1500-luvun ajan keskusteltiin
uskonnon suunnasta. Tärkeä syy hitauteen oli kuningas, joka ei halunnut muuttaa
oppia liian nopeasti. Kustaa Vaasan pojista Juhana oli kallellaan katoliseen suun-
taan, ja hänen poikansa Puolan kuningas Sigismund oli kasvatettukin katolilaiseksi.
Juhana pyrki palauttamaan vanhakirkollisen liturgian, mitä papit vastustivat. Pap-
pien avioliiton, kansankielisen messun ja ehtoollisen jakamisen maallikoille mo-
lemmissa muodoissaan Juhanakin halusi säilyttää samoin kuin kuninkaan aseman
kirkon johdossa, joten Rooma ei halunnut neuvotella hänen kanssaan.

Vasta vuonna 1593 päätettiin, että Ruotsin kirkon uskonoppi nojasi Augsburgin
tunnustukseen. Senkin jälkeen ajauduttiin vielä vallanperimyssotaan Juhana III:n
pojan Sigismundin ja hänen setänsä, valtionhoitaja ja herttua Kaarlen kannattaji-
en välillä vuosina 1596–1599. Suomessa siihen liittyi verinen talonpoikaiskapina,
nuijasota.

Luterilaisuuden hidas vakiintuminen näkyi myös tavoissa, esimerkiksi ruo-
kakulttuurin hyvin hitaana muutoksena. Katoliset paastopäivät ja keskiaikainen
kalapainotteinen ruokatalous jatkuivat pitkälle 1600-luvun puolelle saakka.
Luterilaisuus ei ollut kansan vaan ruhtinaitten valinta, ja luterilaisuuteen siir-
tyminen oli ensi sijassa poliittinen tapahtuma.

Kuninkaasta tuli kirkon pää
ja kirkosta merkittävä valtiollinen toimija. Otettuaan piispojen nimitysoikeuden
kuningas sitoi kirkon pysyvästi valtioon. Luterilainen kirkko antoi tukensa yhte-
näisen valtion rakentamiselle, ja valtio turvasi luterilaisuuden opillisen yksinvallan.
Valtiokirkkojärjestelmä ja luterilainen yhtenäiskulttuuri muodostivat suomalaisen
luterilaisuuden pitkäaikaisen toimintaympäristön ja kasvualustan.

arkikalusto

Viestien lukumäärä : 725
Join date : 21.11.2013

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Kirkon tutkimuskeskuksen verkkojulkaisuja /LUTERILAISUUDEN VAIKUTUS KULTTUURIIN JA YHTEISKUNTAAN

Viesti  arkikalusto lähetetty Ti Elo 14, 2018 10:36 am

Luterilaisuus luo kirjallisen suomen kielen

Luterilaisuus liittyy suomalaisen kansankielisen kirjallisuuden syntymiseen ja
kirjallisen kulttuurin kehittymiseen. Mikael Agricola lähetettiin vuonna 1536
Wittenbergiin Lutherin oppiin. Ensimmäiset suomalaiset olivat lähteneet samalle
tielle jo aikaisemmin. Rostockissa ja Louvainissa opiskellut Turun katedraalikoulun
rehtori Petrus Särkilahti lienee ollut ensimmäinen avioliiton solminut pappishen-
kilö Ruotsissa.

Agricola palasi Suomeen vuonna 1539 ja kutsuttiin Turun katedraalikoulun
rehtoriksi. Viisitoista vuotta myöhemmin Kustaa Vaasa nimitti hänet Turun piis-
paksi. Koulumiehenä ja pappina Agricola piti kiinni paastosta, ripistä ja kiirastu-
lesta, samoin latinasta ylemmän opetuksen kielenä.

Reformaatio merkitsi kulttuurin murrosta ja uudelleenajattelua. Oikeastaan
vasta se toi Suomeen renessanssin ja sen myötä aiempaa yksilökeskeisemmän maail-
mankuvan ja uudenlaisen tieteellisen ajattelun. Sen edellytyksiä olivat katolisen
kirkon opin ja ajatustavan murtuminen ainoana totuutena, sen maallisen vaiku-
tusvallan väheneminen sekä kirjapainotaito.

Mikael Agricolan painavin vaikutus oli kirjallinen. Luther oli opettanut, että
Jumalan armon saavutti vain omakohtaisen uskon kautta. Jokaisen kristityn tuli
sen takia voida itse lukea Raamattua, mikä edellytti lukutaitoa ja kansankielisiä raa-
matunkäännöksiä. Reformaattorit olivat siten yleensä kääntäjiä ja kansanopettajia,
näin myös Agricola. Hänen ensimmäinen suomenkielinen teoksensa oli vuonna
1543 ilmestynyt suomen kielen alkeiskirja

Abckiria, jonka sisältö tunnetaan, vaikka siitä ei ole jäänyt jäljelle yhtään
kokonaista kappaletta. Toisena ilmestyi laaja, peräti 900-sivuinen
jumalanpalveluselämää ohjaava käsikirja Rucouskiria vuonna 1544.
Jumalanpalveluselämä muuttui suomenkieliseksi.

Agricolan Uuden testamentin suomennos Se Wsi Testamenti
ilmestyi vuonna 1548 ja loi perustan suomen kirjakielelle. Ruotsinkieliset käännökset tehtiin
nopeammin. Uusi testamentti ilmestyi vuonna 1526 ja koko Raamattu jo vuonna
1541. Ruotsin kirjakielen kehittymiselle tärkeitä käännöksiä käytettiin Suomen
ruotsinkielisillä seuduilla. Ensimmäinen koko Raamatun suomenkielinen laitos,
Biblia, Se on Coco Pyhä Ramattu Suomexi, ilmestyi vasta vuonna 1642. Käännöstyö
oli aloitettu vuonna 1604 kuningas Kaarle IX:n käskystä.

Alkeisopetus pitäjissä oli kirkon vastuulla 1800-luvun puoliväliin saakka. Kirkko
vaikutti kieleen ja sen kehitykseen jumalanpalveluselämällään, virsillään ja opetuk-
sellaan. Lukutaidon opetusta tehosti 1600-luvun puhdasoppisuuden aikana piispa
Johannes Gezeliuksen johdolla luotu järjestelmä. Lukutaidon ajateltiin takaavan
oikean uskon omaksumisen. Aluksi riitti ulkoluku.

Piti osata katekismus ulkoa,
jotta pääsisi ehtoolliselle, mikä taas oli edellytys naimisiinpääsylle. Vasta vähitellen
siirryttiin sisälukutaidon vaatimiseen. Lukutaitoa kontrolloitiin vuosittaisilla kin-
kereillä, joiden yhteydessä järjestetystä nuorten opetuksesta kehittyi rippikoulu.
Vaadittujen asioiden osaaminen merkittiin kirkonkirjoihin.

Valtio tuki kirkkoa palauttamalla sille verotusoikeuden, jonka avulla kirkko
pystyi paneutumaan kansanopetustehtävään. Lukutaidon myötä raamatunluvun
sekä hengellisen kirjallisuuden merkitys alkoi vahvistua. Lukutaidon yleistyminen
lisäsi suomenkielistä kirjallisuutta. Vähitellen aapinen, katekismus ja virsikirja al-
koivat löytyä lähes joka kodista.

Luterilaisuus vaikutti kansankulttuurin ja runonlauluperinteen häviämiseen.
Vanha laulutraditio oli elävää 1500-luvulle saakka, mutta reformaation jälkeen
luterilainen kirkko torjui vanhat laulut pakanallisina. Runonlaulu alkoi hävitä
ensin maan länsiosista, myöhemmin myös muualta.

Kun romantiikan kaudella
1800-luvulla innostuttiin suomalaisuuden juurien löytämisestä, runojen kerääjät
löysivät niitä itäisimmästä Suomesta, etenkin Vienan Karjalasta. Samalla refor-
maation jälkeisellä kaudella läntiset musiikilliset virtaukset vahvistuivat Suomessa.
Reformaatio yhdisti näin Suomea läntiseen kulttuuriin, mutta heikensi aiempaa
autenttista perinnettä.

arkikalusto

Viestien lukumäärä : 725
Join date : 21.11.2013

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Kirkon tutkimuskeskuksen verkkojulkaisuja /LUTERILAISUUDEN VAIKUTUS KULTTUURIIN JA YHTEISKUNTAAN

Viesti  arkikalusto lähetetty Ti Elo 14, 2018 10:41 am

Yhtenäiskulttuurin perusta

Luterilaisen kirkon valtiollis-poliittinen rooli korostui puhdasoppisuuden ajalla,
jolloin luotiin perusta pitkään kestäneelle yhtenäiskulttuurille. Ruotsi oli yksin-
valtainen, yhdenmukaistava ja kansalaisiaan kontrolloiva totalitaarinen valtio,
jossa puhdasta oppia edellyttävä luterilainen kirkko toimi kuninkaan ja hänen
virkamieskuntansa vallan takaajana.

Jumalanpalveluksen keskukseksi nousi papin pitämä saarna. Ruotsin suurvaltakaudella
saarnat sisälsivät usein poliittisia viestejä sekä muistutuksia siitä, miten
jumalanpelko ja majesteetin kunnioitus olivat oikeastaan sama asia. Synnin
tuhoisuudesta muistutettiin. Jumalanpalveluksissa luettiin kuninkaan tai maaherran
julistukset ja muut viralliset tiedotukset, mikä takia jokaisen seurakunnan
jäsenen läsnäoloa edellytettiin. Poisjäämistä saattoi seurata sakko tai häpeärangaistus.


Saarnastuolin asema kruunun tärkeimpänä tiedotuskanavana säilyi pitkälle
1800- uvulle saakka. Sekä seurakunnan sisäistä hierarkiaa että läsnäolon
kontrollia varten kehittyi 1600-luvulla erityinen istumajärjestys.
Jokaisella perheellä oli kirkossa oma paikkansa, ylhäiset edessä ja alhaiset takana.
Piispanvirkoihin kuningas nimitti ruotsalaisia, valtiollisesti luotettaviksi
tiedettyjä pappeja. Yhtenäisvaltiota rakennettiin kirkkokurilla, katekismuksen hal-
litsemisella ja vieraiden tunnustusten kiellolla.

Jalkapuuhun joutui huonosta ja siveettömästä elämästä. Lainkäyttö
seksuaalimoraalin alalla oli usein julmaa. Kirkon vaatiman moraalin ja
yleisen lain noudattamisella ei paljon eroa ollut. Karkeimpia
syntejä vastaan kirkko ja kruunu kamppailivat yhdessä ja hyödynsivät Kaarle IX:n
vuonna 1608 käyttöön ottamaa sovellusta Mooseksen kirjojen rangaistusluetteloista
Äärimmäinen muoto ihmisten erilaisuuden valvonnassa oli noituuden tutkinta.

Kirkkoherra oli pitäjänkokouksen itseoikeutettu puheenjohtaja. Kokous päätti
seurakunnan rakennuksista, muusta omaisuudesta ja pitäjän taloudesta sekä köy-
häinavun järjestämisestä. Erityisen vaativaa oli voittaa seurakunnan luottamus, kun
kuningas ilmoitti uusista veroista. Pitäjän esimiehenä kirkkoherra kantoi vastuuta
luterilaisesta yhtenäiskulttuurista.

Kirkon ja valtion liiton sinetöi vuoden 1686 kirkkolaki, jonka mukaan
jokaisen oli kuuluttava luterilaiseen kirkkoon. Karoliininen kirkkolaki vakiinnutti
muuttumattomaan ja vakaaseen yhteiskuntajärjestykseen tähdännyttä puhdasop-
pisuuden perintöä 1800-luvulle saakka.

Sitä perusteltiin keskiaikaisesta perinteestä
polveutuvalla ja Lutherin Vähään katekismukseen sisältyvällä huoneentaululla,
joka tarkastelee yhteiskuntaa muuttumattomana kuvana esivallan, hengellisen
säädyn ja perheen näkökulmasta. Huoneentaulun etiikka eli kolmisäätyoppi vaikutti
ihmisten ajatteluun ja toimintaan arkielämässä, hengellisissä ja hallinnollisissa
asioissa. Se korosti, että jokaisen on elettävä oman säätynsä ja asemansa mukaisesti
ja kuuliaisena ylemmilleen.

Seurakuntalaiset oppivat lukemaan katekismusta, mutta siitä oli pitkä matka
lukemaan ja ymmärtämään päivänkohtaista tietoa. Papit säilyttivät asemansa
pitäjien napahenkilöinä pitkälle 1800-luvulle.
Yhtenäiskulttuurin rakentaminen ja suurvallan laajentaminen lisäsivät osaavien
virkamiesten ja pappien tarvetta. Sen takia valtio tuki uusien triviaalikoulujen
ja kymnaasien rakentamista eri puolille valtakuntaa. Merkittävintä oli yliopis-
ton perustaminen Turkuun vuonna 1640.

Turussa oli toiminut katedraalikoulu,
myöhemmin kymnaasi, jo 1300-luvulta lähtien, siellä oli piispanistuin ja maan
itäisen osan hallintokeskus. Yliopistolle oli perusteita, ja siitä kehittyi maan kak-
kosyliopisto Upsalan yliopiston jälkeen. Teologisesta, lääketieteellisestä, juridisesta
ja filosofisesta tiedekunnasta arvostettiin eniten teologista, ja sitä se oli myös tu-
loksiltaan. Leimaltaan yliopisto oli varsin ruotsalainen: professoreista monet rek-
rytoitiin Upsalasta, ja noin kolmannes opiskelijoista tuli valtakunnan länsiosasta.

arkikalusto

Viestien lukumäärä : 725
Join date : 21.11.2013

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Kirkon tutkimuskeskuksen verkkojulkaisuja /LUTERILAISUUDEN VAIKUTUS KULTTUURIIN JA YHTEISKUNTAAN

Viesti  arkikalusto lähetetty Ti Elo 14, 2018 10:44 am


Kirkko ja valistus


Ruotsin suurvalta-aika ja puhdasoppisuuden kausi päättyivät kahteen katastrofiin,
ensin vuosien 1696–1697 nälkävuosiin, jolloin jopa 30 prosenttia suomalaisista
menetti henkensä, ja sitten suureen Pohjan sotaan, jota käytiin parikymmentä
vuotta. Sota päättyi vuonna 1721 solmittuun Uudenkaupungin rauhaan, jossa
Ruotsi menetti suurvalta-asemansa.

Venäläisten poistuttua ruotsalainen hallinto- ja oikeusjärjestelmä palautui.
Virkamiehet ja suurin osa Ruotsin puolelle paenneista palasivat takaisin. Heidän
joukossaan oli myös pappeja, jotka kohtasivat romahtaneet seurakunnat ja välin-
pitämättömiksi käyneet seurakuntalaiset.

Suomalaisten kyselemätön usko kirkon opetukseen murtui sodan loppukautena,
isonavihana tunnettuna venäläisten miehitysvuosina. Pappien sotapuhe Ruotsista
uutena Israelina ja Jumalan valittuna kansana kääntyi itseään vastaan, kun
miehittäjät kohtelivat suomalaisia kovin ottein. Yksilön uskoa kysynyt pietismi
oli monelle parempi vastaus kuin yläpuolelta rakennettu yhteisöllisyys, joka oli
täynnä ulkoisia vaatimuksia.

Sodasta toivuttaessa ilmapiiri oli uudenlainen. Venäjältä sotavankeudesta
palanneista upseereista monet olivat kokeneet hengellisen herätyksen.
Aateliston kartanoissa levisi herätys, pietismin ensiaskeleet.
Kristinusko oli kulkeutunut Suomeen sekä itäisessä ortodoksisessa että länti-
sessä katolisessa muodossa, joista läntinen saavutti valta-aseman ja ortodoksisen
uskon vaikutuspiiri jäi maan itärajan tuntumaan.

Katolisen kirkon ja ylipäänsä
läntisen kulttuurivaikutuksen takia Suomi integroitui länteen, mutta muutos alkoi
tapahtua 1700-luvulla. Keisari Pietari Suuri toteutti visionsa Venäjän meriyhteydestä
Eurooppaan ja suurkaupungista Itämeren rannalla perustamalla vuonna 1703 nimeään kantavan
kaupungin, Pietarin, Nevajoen suistoalueelle Suomenlahden itäisimpään kolkkaan.
Uudenkaupungin rauhasta asti ulkopolitiikan suunta oli Venäjä, ja sen pyrkimykset
lännessä Suomen suunnassa.

Pääosa Suomen maa-alasta integroitui Uudenkaupungin rauhassa Ruotsiin ja
sen hallintoon, mutta rauhansopimuksen jälkeen raja kulki Viipurin länsipuo-
lella. Luovutetuista alueista Viipurin ja Pietarin välillä muodostettiin venäläinen
Viipurin kuvernementti, jossa pidettiin voimassa luterilainen usko ja ruotsalainen
lainsäädäntö. Piispanistuin siirrettiin 1721 Viipurista Porvooseen.

Euroopasta kantautui uusia tuulia. Yksinvaltius korvattiin Ruotsissa parla-
mentaarisella perustuslailla, jonka kaltaista Euroopassa ei ollut kuin Englannissa.
Lainsäätäjiä olivat neljä säätyä, aateli, papisto, porvaristo ja talonpojat. Luterilai-
sen papiston edustajista tuli näin lainsäädäntöelimen osa. Papisto oli aatelin ja
valtiovallan puristuksissa, mutta valtiopäiväsäätynä se saavutti aseman, jollaista
papeilla ei muualla Euroopassa ollut.

arkikalusto

Viestien lukumäärä : 725
Join date : 21.11.2013

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Kirkon tutkimuskeskuksen verkkojulkaisuja /LUTERILAISUUDEN VAIKUTUS KULTTUURIIN JA YHTEISKUNTAAN

Viesti  arkikalusto lähetetty Ti Elo 14, 2018 10:48 am

Vuosia 1721–1772 kutsutaan vapauden ajaksi, jolloin valistus levisi ja talous
vahvistui. Pietarin rakentaminen loi vetovoimaa ja markkinat suomalaiselle
puutavaralle. Erityisesti maan itäisen puolen sahan- ja maanomistajat sekä kauppiaat
vaurastuivat. Suomen läntisessä osassa kauppa suuntautui Tukholmaan, ja sitä
säänneltiin tulleilla ja rajoituksilla.

Väestökirjanpidon esimuotona olivat katolisen kirkon rippikirjat sekä 1530-
luvulla käyttöönotetut maakirjat, joita tarvittiin verotuksessa ja sotaväenotossa.
Vuoden 1686 kirkkolaki määräsi rippikirjat, historiakirjat (syntyneiden ja kastet-
tujen, avioliittoon kuulutettujen ja vihittyjen sekä kuolleiden ja haudattujen luet-
telot) ja muuttaneiden luettelot pakollisiksi jokaisessa seurakunnassa.

Niistä vastasi kirkkoherra. Väestön tilastointi jatkui seurakuntakohtaisena
myös Suomen suuriruhtinaskunnassa. Malli ulotettiin Vanhan Suomen
seurakuntiin vuonna 1812.Valistus levisi ensin säätyläistöön ja siten myös
pappiloihin ja saarnastuoleihin. Monista papeista tuli uusien käytännöllisten
ja opillisten virtausten puolestapuhujia. Kirkoista tuli oikeastaan valtaväylä
suomalaisten mieliin.


1700-luvun jälkipuolen ”hyödyn aikakaudella” valistuksen järkiajattelu kohdistui
erityisesti talouteen ja hyötyyn. Papit ohjasivat käytännöllisiin toimintatapoihin
mutta varoittelivat samalla suruttomuudesta ja maallisten velvollisuuksien laiminlyömisestä.
Tunnetuiksi tulivat itäsuomalaiset korven- ja koskenraivaajapapit Steniukset
sekä Kokkolan kirkkoherra Anders Chydenius, joka pyrki esikuvallisuuteen pap-
pilansa peltojen tehokkaalla viljelyllä ja kehotti huolehtimaan terveydestä raama-
tullisin esimerkein.

Kansallisesti merkittävä hän oli merkantilistisia rajoituksia
vastustavana valtiopäivämiehenä ja oppineena kirjoittajana.
Huomio kiinnittyi 1700-luvulla yksittäiseen ihmiseen. Valistuksen keskeisin
muutosvaikutus oli ”antropologinen käänne”, joka vaikutti syvästi kristinuskon
tulkintaan myös muuten kuin herätysliikkeiden julistuksena ja uskon löytöinä.

Tunnetta, mystistä yhteyttä Jumalaan ja aktiivista kristityn vastuuta painottaneet
herätysliikkeet vastustivat valistuksen hyöty- ja järkiajattelua, mutta silti ne olivat
valistusilmiöitä. Ne korostivat yksilön uskoa ja vastustaessaan kaikkea maailmal-
lista kiistivät myös kirkon hengellisen auktoriteetin. Valistukselle ominaisesti ne
tukivat tietoisuuden heräämistä esivaltaa vastaan ja asettivat yksilön henkilökohtaisen
vastuun kirkon tarjoaman yhteisöllisen vastuun edelle.

Koska ne Suomessa
jäivät kirkon sisälle, ne muuttivat kirkon ajattelutapoja ja vähensivät sen suoraa
yhteiskunnallista vaikuttamista. Hyödyn aikakaudelle ominainen käytännön järjen
korostus ei ollut enää 1800-luvun kirkossa yhtä tyypillistä herätysliikkeiden
vaikutuksen takia. Pikemmin herätysliikkeet vahvistivat suomalaisen kulttuurin
piirrettä, jossa uskonto koetaan yksityisasiaksi ja josta vain harvat puhuvat. Us-
konto eriytyi uskovaisuutta ja maailmasta erottuvaa käyttäytymistä edellyttäneiden
herätysliikkeiden takia yhteisön arjesta yksityisasiaksi. Kun papin johdolla yhtei-
söllisesti kuultu pelastuksen sanoma siirtyi ihmisen oman päätöksenteon alueelle,
armon sanoman ehdottomuus heikkeni ja vaatimukset lisääntyivät.

arkikalusto

Viestien lukumäärä : 725
Join date : 21.11.2013

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Kirkon tutkimuskeskuksen verkkojulkaisuja /LUTERILAISUUDEN VAIKUTUS KULTTUURIIN JA YHTEISKUNTAAN

Viesti  arkikalusto lähetetty Ti Elo 14, 2018 10:49 am

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon muotoutuminen

Suomen sotaa käytiin helmikuusta 1808 maaliskuuhun 1809, mutta jo maalis-
kuussa 1808 Venäjän joukot valloittivat Turun ja käytännössä koko Etelä-Suomen.
Venäjä julisti liittäneensä Suomen pysyväksi osaksi valtakuntaansa. Suomen eliitti,
kärjessään arkkipiispa ja yliopiston varakansleri Jakob Tengström, vannoi uskol-
lisuuttaan keisarille jo keväällä 1808, millä lienee ollut vaikutusta siihen, että
miehitysjoukkojen väkivalta jäi vähäiseksi.

Keisarikunta halusi osoittaa Ruotsille kohtelevansa hyvin uutta alusmaataan.
Kymijoen itäpuoliset Vanhan Suomen alueet liitettiin Suomen suuriruhtinaskun-
taan, ja Tornionjoen itäpuolen seurakunnat saivat taloudellista tukea kirkkojen
rakentamiseen, kun aiemmat olivat jääneet Ruotsin puolelle.

Turussa järjestettiin
vuonna 1817 näyttävä uskonpuhdistuksen 300-vuotisjuhla. Turun piispa sai Turun
ja Suomen arkkipiispan arvon, ja kirkolle annettiin lupa laatia oma kirkkolaki
ja uudistaa kirkolliset kirjansa (hankkeet tosin seisahtuivat alkuunsa). Keisarin
asenne osoitti hyväksyntää Suomen kirkollisen esivallan sitoutumiselle uuteen
järjestelmään. Suuriruhtinaskunnassa luterilaisuus sai suomalaisten kansalliskir-
kon luonteen.


Kirkoissa rukoiltiin keisarin puolesta ja kuultiin keisarin julistukset. Rukous-
päiväkäytäntö jäi voimaan. Keisarillisen Suomen senaatissa laadittiin vuosittain
keisarin nimissä neljää rukouspäivää koskeva julistus. Julistuksissa korostettiin
nöyryyttä, lainkuuliaisuutta ja uskollista alamaisuutta.

arkikalusto

Viestien lukumäärä : 725
Join date : 21.11.2013

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Kirkon tutkimuskeskuksen verkkojulkaisuja /LUTERILAISUUDEN VAIKUTUS KULTTUURIIN JA YHTEISKUNTAAN

Viesti  arkikalusto lähetetty Ti Elo 14, 2018 10:54 am

Sitoutuminen suomalaiskansalliseen liikkeeseen


Ruotsin valtakunnassa suomenkieliset olivat muodostaneet pienen vähemmistön,
mutta uudessa suuriruhtinaskunnassa he olivat enemmistönä. Suomen uusi asema
aloitti uuden identiteetin etsinnän eurooppalaisten romantiikan ja nationalismin
aatevirtausten kaudella 1800-luvun alkupuolella. Suomen kieli ja kansa nostettiin
uudella tavalla tutkimuksen ja julkisen keskustelun kohteeksi, mikä muokkasi
kielioloja ja kulttuuria.

Kirkon suvereeni asema kapeni 1800-luvulla, kun sivistyneistöön levisivät ensin
feuerbachilaiset uskontokriittiset ajatukset, jotka radikaalis-liberaaleissa piireissä
yltyivät antikirkollisuudeksi ja kristinuskon vastaisuudeksi. Liikehdintä nousi sekä
valistuksen rationalismista että luonnontieteen läpimurrosta, etenkin Darwinin
löydöistä ja evoluutio-opista.

Kristillis-nationalistinen liike asettui vastustamaan valistusfilosofista rationa-
lismia ja sen liberalistista ja sekulaaria maailmankuvaa, joka perustui sen mieles-
tä väärälle ihmiskorostukselle. Kamppailu alkoi 1850-luvulla, kiihtyi seuraavalla
vuosikymmenellä ja äityi suoranaiseksi maailmankatsomuskriisiksi 1880-luvulla,
jolloin suuri osa sivistyneistöstä oli omaksunut uskontokriittisen, materialistisen
ja darwinistisen maailmankatsomuksen.

Aikakausi nosti esiin kansanliikkeitä. Elettiin raittiusliikkeen, naisliikkeen,
työväenliikkeen ja yleensä vapaan kansalaistoiminnan nousun sekä herrasväen ja
rahvaan väliin kehittyvän uuden keskiluokan muodostumisen aikaa. Luterilaisella
kirkolla oli myös huolta vapaakirkoista, jotka kutsuivat ihmisiä monipuolisella
ohjelmalla ja vapaalla hartauselämällä. Herätysliikkeistä vaikutteita saanut papisto
ryhmittyi Raamatun, tunnustuksen ja fennomanian taakse. Muutamien yliopis-
toteologien johtama pieni pappisvähemmistö etsi sopua uskon ja tiedon välillä ja
painotti kirkon yhteiskunnallista vastuuta.

Keskustelua käytiin siitä, tuliko Suomea rakentaa länsimais-liberalistisen vai
suomalaiskansallisen kulttuurin pohjalle. Pappien enemmistö valitsi jälkimmäisen.
Mannermaiset aatteet olivat tuottaneet ongelmia kirkon arvovallalle ja sen opetuk-
selle. Papit sitoutuivat suomenmielisyyteen, yhteiseen kansaan ja herätysliikkeisiin.

Uskonnolliset kansanliikkeet ja uskonnollinen moninaisuus otettiin huomioon
vuoden 1869 kirkkolaissa. Siinä kirkko nähtiin yhteiskuntaan vaikuttavaksi kansan-
kirkoksi, joka kokoaa monet erilaiset ryhmittymät yhteen. Tällainen kirkkonäke-
mys oli vallitseva aina 1900-luvun loppupuolelle saakka, vaikka kirkon jäsenistössä
oli yhä enemmän jäseniä, jotka eivät sitoutuneet kirkkoon ja kirkolliseen tapaan.
Fennomania oli kielinationalismia ja yhteiskunnallista emansipaatiota.

Se ilmensi vaurastuvien talonpoikien ja uuden keskiluokan sosiaalista nousua.
Fennomaanit ihailivat talonpoikia ja maaseudun tervettä kulttuuria. Aatteen voimasta
he halusivat vaihtaa kielensä ruotsista suomeen ja suomentaa sukunimensäkin.
Jotta kaupungit ja teollisuus eivät turmelisi maaseudun kansaa, vanhasuomalainen
puolue ajoi maalaisköyhälistön asemaa parantavaa sosiaalipolitiikkaa.
Fennomaaniset papit lähtivät aktiivisesti yhteiskunnalliseen toimintaan.

Kansanliikkeet rikkoivat yhtenäiskulttuuria, mutta luterilaisuus osoittautui joustavaksi.
Kun pappien toiminnan painopiste siirtyi valtion puolelta kansalaisyhteiskunnan
puolelle, papistosta tuli uudella tavalla keskeinen yhteiskunnallinen toimija. Enem-
mistö papeista valitsi vanhasuomalaisen puolueen ja omaksui samalla sen myön-
tyvyyspolitiikan suhteessa Venäjään. Tämä oli seurausta huoneentaulun etiikasta
ja uskollisuudesta hallitsijalle. Tätä oli opettanut Jakob Tengström sata vuotta
aikaisemmin, ja sen varassa kirkko oli säilyttänyt asemansa.

Vuoden 1905 kumousliikehdintä ja suurlakko saivat keisarin luopumaan itse-
valtiudestaan. Venäjälle tuli kansanedustuslaitos ja kansalaisvapaudet. Suurlakko
levisi myös Suomeen, ja jo seuraavana vuonna Suomessa säädettiin yleinen ja
yhtäläinen äänioikeus ja valittiin eduskunta.

Kirkolle suurlakkovuosi merkitsi vedenjakajaa. Yhdistysten ja uskonnollisten
liikkeiden kulta-aika alkoi, mutta jako aktiivisiin ja passiivisiin seurakuntalaisiin
syveni. Yhdistykset ja herätysliikkeet tavoittivat vain pienen osan perinteisten
uskonnollisten tapojen ulkopuolelle joutuneista.

Vielä 1900-luvun alussa
70–80 prosenttia rippikoulun käyneistä seurakuntalaisista kävi kerran vuodessa
ehtoollisella, mutta parikymmentä vuotta myöhemmin vastaava luku oli enää
20–30 prosenttia. Nopea murros alkoi kaupungeista mutta levisi pian maaseudulle.
Kirkko joutui sopeutumaan siihen, että ehtoolliselle osallistui säännöllisesti vain
seurakuntalaisten ydinjoukko.

arkikalusto

Viestien lukumäärä : 725
Join date : 21.11.2013

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Kirkon tutkimuskeskuksen verkkojulkaisuja /LUTERILAISUUDEN VAIKUTUS KULTTUURIIN JA YHTEISKUNTAAN

Viesti  arkikalusto lähetetty Ti Elo 14, 2018 10:57 am

Valkoisen Suomen kirkko

Luterilaisuuden juurruttamien oppien ja kansanopetuksen ansiosta työväki oli
ahkeraa ja kunnollista. Kirkkolain säätämisen aikoihin säädettiin myös uudet kun-
talait. Kirkon kansanopetustehtävä päättyi, ja uusi kansakoululaitos tuli kuntien
vastuulle. Koulujen perustaminen ei ollut kuitenkaan pakollista, ja oppivelvollisuus
säädettiin vasta vuonna 1921. Vielä vuonna 1900 lapsista vain kolmasosa kävi
kansakoulua.

Kinkereiden ja rippikoulun merkitys kansan sivistäjänä säilyi vielä
pitkään. Kansakoulu rakentui kristillis-isänmaalliselle arvopohjalle, jolla kansaa
kasvatettiin aina 1960- ja 1970-luvulle saakka. Kirkon vaikutus työväestöön näkyi
uuden uskonnonvapauslain voimaantulovuonna 1923. Kirkossa odoteltiin eroaal-
toa, joka jäi tulematta. Yllätyksen takana oli luterilaisuuden tiukka ote kansasta,
epäilemättä myös helvetin pelko.

Kirkko oli valmis tukemaan myönteisesti valtioon suhtautuvia liikkeitä.
Päinvastaisia se pelkäsi. Työväenliikkeessä kirkolle vaikeaa olivat uskonnottomuus ja
ryhmäetujen asettaminen yhteisten kansallisten etujen edelle, mutta erityisesti
tasapainon järkyttäminen odottamattomalla tavalla.

Siksi papiston asettuminen valkoisen Suomen puolelle ei ollut yllättävää.
Sisällissodan retoriikassa ja sodan jälkipuinnissa kirkon edustajat pitivät sisällissotaa
seurauksena Jumalan hylkäämisestä ja siitä, että kansa oli uskaltautunut ottamaan
lailliselle esivallalle kuuluvan roolin. Esivallan laillisuus oli luterilaisen regimenttiopin
näkökulmasta keskeinen argumentti.

Kapinassa oli noustu laillista järjestystä
ja siten Jumalaa vastaan. Monien pappien ideologisen tulkinnan mukaan kansan
uskonnollis-siveellinen voima oli reagoinut terveesti idästä levinnyttä anarkiaa,
moraalittomuutta ja bolshevismia vastaan sekä noussut puolustamaan olemassa-
oloaan ja perusarvojaan.

Sisällissodan aikana luotiin Suomen armeijan sotilaspappijärjestelmä. Toisaalta
punaisten hallussa olleessa Etelä-Suomessa seurakuntien papit kastoivat, vihki-
vät ja siunasivat niin kuin ennenkin. Kirkko oli lopulta niin itsestään selvä osa
suomalaista yhteiskuntaa, ettei sitä kohtaan suunnattu väkivaltaa kuin joissakin
poikkeustapauksissa ja se saattoi palvella kaikkia.

Sota jakoi kansan ja kirkon jäsenet katkerasti kahtia. Kirkko sitoutui pitkiksi
ajoiksi valkoisen Suomen rakennustyöhön, ja juopa punaisiin kasvoi. Työväestö
jatkoi kuulumistaan kirkkoon, mutta sen suhde uskontoon oheni. Papiston suh-
de punaisiin oli vaikea. Monet olivat pettyneitä kapinaan ryhtyneisiin, joiden he
katsoivat hylänneen Jumalan.

arkikalusto

Viestien lukumäärä : 725
Join date : 21.11.2013

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Kirkon tutkimuskeskuksen verkkojulkaisuja /LUTERILAISUUDEN VAIKUTUS KULTTUURIIN JA YHTEISKUNTAAN

Viesti  arkikalusto lähetetty Ti Elo 14, 2018 11:01 am

Papit suosivat hallitusmuotona monarkiaa. Kun keskustelu siitä päättyi,
huomattava osa oli valinnut kokoomuspuolueen. Puoluevalinta perustui
konservatiivisuuteen ja vahvan valtiovallan ihailuun.

Valkoisten voitto takasi sen, ettei kirkon asemaa heikennetty, vaan kehitys kulki
päinvastaiseen suuntaan. Suomalainen porvaristo läheni kirkkoa sisällissodan
jälkeen. Arvoliberalistisia ääniä ei enää paljon kuulunut, vaan valkoista armeijaa
tukenut kirkko ymmärrettiin nyt hyödylliseksi kansan kasvattajaksi ja isänmaal-
liseksi voimaksi. Porvaristo ei ollut sen uskonnollisempaa kuin ennenkään, mutta
se näki kirkon uudessa valossa.

Monet papit ja kirkon maallikkojohtajat kokosivat ”kirkkokansan nousuksi”
kutsumaansa liikettä, joka tähtäsi ensin koulun uskonnonopetuksen puolustamiseen,
mutta tavoitteli laajemmin kristillisyyden säilyttämistä yhteiskunnan arvopohjassa.
Tämä oli jatkoa edellisen vuosisadan lopulla alkaneelle, ”Teologiseksi
lauantaiseuraksi” kutsutun akateemishenkisen pappisryhmän apologeettiselle
toiminnalle.

Uusi aika korosti enemmän maallikoiden asemaa ja kirkon työn levittämistä
uusille kasvualueille rakentamalla pikkukirkkoja ja seurakuntataloja sekä
uudenlaisen seurakuntatoiminnan, kuten nuorisotyön, järjestämistä.
Itsenäisyyden alun kirkollista elämää on joskus kutsuttu ”suomalaisen
kristillisyyden” ajaksi, joka nojasi isänmaallisesti tulkittuun pietististen herätysliik-
keiden teologiaan.

Valkoisessa Suomessa luotiin valtakunnalle rituaaleja, joissa
luterilaisella kirkolla oli tärkeä asema. Eduskunta kokoontui jumalanpalvelukseen
valtiopäivien alkaessa ja päättyessä, ja kirkko oli läsnä muutenkin kansakunnan
keskeisissä juhlissa. Erityisen haavoittavaa punaiselle puolelle oli kirkon rooli
vapaussodan muistojuhlissa. Pappien näkyvä läsnäolo näissä asemoi kirkkoa
valkoiselle puolelle.

Valtioneuvosto päätti itsenäisyyspäivän vietosta joulukuun 6. päivänä mar-
raskuussa 1919. Samalla se määräsi, että tuona päivänä oli kirkoissa vietettävä
jumalanpalvelus.

Luterilaisella uskolla ei ollut entistä eheyttävää roolia. Punaisella puolella kirkon
sanomaa tulkittiin valkoisen Suomen yhtenäisyyspuheeksi ja nöyrtymisvaatimuk-
seksi. Merkittävä osa porvaristosta oli vieraantunut kirkosta jo 1800-luvun lopulta
alkaen. Työväestölle vastaava kehitys tapahtui vaiheittain sisällissodan jälkeisinä
vuosina.

Suurelle osalle kirkon jäsenistä kirkosta tuli lähinnä siirtymärituaalien,
kasteen, konfirmaation, avioliittoon vihkimisen ja hautaan siunaamisen järjestäjä.
Valkoisen Suomen ajanjakso maailmansotien välissä heikensi luterilaisen us-
kon asemaa jäsentensä mielissä mutta vahvisti luterilaisen kirkon roolia
yhteiskunnassa. Kirkon edustajien viesti oli väritykseltään usein varsin nationalistinen.

Nuorten pappien ja teologian opiskelijoiden tärkeäksi viiteryhmäksi muodostui
Akateeminen Karjala-Seura (AKS). Teologian opiskelijoista jopa kolmannes kuului
sen jäseniin. Kokoomuksen ja AKS:n lisäksi suuri joukko pappeja osallistui myös
Lapuan liikkeeseen ja Isänmaalliseen kansanliikkeeseen (IKL), jonka yhteensä 22
kansanedustajasta seitsemän oli pappeja. Pappien oikeistoradikalismi ei edustanut
kuitenkaan kirkon valtavirtaa. Silti isänmaallisesti sävyttynyt oikeistolaisuus oli
1920- ja 1930-luvun kirkolle ominaista.

arkikalusto

Viestien lukumäärä : 725
Join date : 21.11.2013

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Kirkon tutkimuskeskuksen verkkojulkaisuja /LUTERILAISUUDEN VAIKUTUS KULTTUURIIN JA YHTEISKUNTAAN

Viesti  arkikalusto lähetetty Ti Elo 14, 2018 11:06 am


Toisen maailmansodan murros


Talvisodan kynnyksellä kirkko toivotettiin varauksetta tervetulleeksi valtion rinnalle
ja poliittisen elämän keskelle, eikä kritiikkiä kirkon sotkeutumisesta politiikkaan
kuultu. Talvisota yhdisti kansaa, juopa punaisen ja valkoisen kansanosan välillä
helpottui, ja kirkon ja kansan yhteydestä tuli ideaali, jota kirkolliset vaikuttajat
hellivät vielä vuosikymmeniä noiden tapahtumien jälkeen. Suomi taisteli kristillis-
isänmaallisessa hengessä. Myös ylipäällikkö Mannerheim muistutti päiväkäskyssään
Suomen taistelevan ”kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta”.

Uskonnollis-isänmaalliset arvot saivat nyt arvostusta laajoilta kansalaispiireiltä.
Valkoisen Suomen kirkko muuttui sodan ajaksi koko kansan kirkoksi, joka korosti
Jumalalta saatua tehtävää pysäyttää ateismin leviäminen, jollaisesta papit olivat
puheissaan pitkään varoittaneet. Arkkipiispa Erkki Kaila sanoi suomalaisten olevan
”kristinuskon ja koko länsimaisen sivistyksen etuvartijoita Pohjolassa”.

Talvisota päättyi raskaisiin alueluovutuksiin ja siirtolaisten asuttamiseen, mutta
kirkon piirissä pidettiin yllä ajatusta, että sota oli eräässä mielessä voitettu, koska
kansa oli eheytynyt ja uskonnollisuus lisääntynyt. Nationalistinen kuva suomalaisista
Jumalan kansana oli kirkossa välirauhan aikana voimakkaasti esillä.

Jatkosodan hyökkäysvaiheessa papit lupasivat Jumalan tuen Suomen aseille ja
suurelle Suomelle. Etenemisen pysähdyttyä puheet muuttuivat. Toisten mielestä
kansan uskonkilvoitus ei ollut ollut riittävää, toiset pitäytyivät perinteiseen julis-
tukseen varoen asemansa käyttämistä väärin. Pappien tehtävät taistelijoiden
ja erityisesti haavoittuneiden sielunhoitajina sekä kuolinviestien välittäjinä
huomattiin.

Papeille taas pelot ja vaivat samoissa korsuissa ja juoksuhaudoissa
suomalaisten miesten kanssa toivat uudenlaisen kokemuksen kansasta.
Taistelumoraalin ylläpitämisen takia valtio kiinnitti huomiota sosiaalipolitiik-
kaan. Rintamalle lähteville vakuutettiin, että perheistä pidettäisiin huolta. Sodan
aikana organisoituneet asevelipapit oivalsivat tämän ja lähtivät uudistamaan koko
kirkkoa sosiaalisen vastuun suuntaan.

Vielä sodan kestäessä asevelipapit ryhtyivät rakentamaan yhteyksiä
työväenliikkeeseen, koska he halusivat kaikkia palvelevan kansankirkon,
jonka sielunhoitotehtävä oli koko kansaa varten. Uudistus lähti
uusista palveluista. Kirkolliskokous päätti kaikille seurakunnille pakollisesta
diakoniatyöntekijän virasta, ja synnytettiin perheneuvonta ja teollisuustyö. Perustelut
uudelle toiminnalle saatiin ruotsalaisesta modernista teologiasta sekä ekumeenisen
liikkeen painotuksista.

Asevelipappien linjasta tuli kirkon valtauoma, joka sai myös voimakkaita haastajia
Sodan ankeus oli luonut edellytyksiä herätyksille. Niiden piirissä toiminee
Luterilaisuuden vaikutus kulttuuriin ja yhteiskuntaanarvostelivat asevelipappien
linjan omaksuneita liiallisesta yhteiskunnallisuudesta ja maallisuudesta.
Kirkon sisään muotoutui kaksi linjaa, konservatiivis-pietistinen sekä
yhteiskunnalle ja ekumenialle avoin, pietismiä kritisoiva linja. Kahtiajaosta jäi pysyvä,
vaikka keskustelujen teemat ovat vaihdelleet.

Enemmistö papeista ja seurakuntaaktiiveista on sijoittanut itsensä polarisaation
ääripäiden väliin. Kirkollisen keskustelun sisäpiirimäisyys on vähentänyt
sen vaikutusta yhteiskunnassa. Toisaalta sodan jälkeen kirkon kansankirkkoluonne
on vahvistunut ja siten lisännyt kirkon mahdollisuuksia olla mukana yhteiskunnallisessa
keskustelussa.

Kirkon rooli yhteiskunnassa oli välillä heikentynyt, mutta toinen maailmansota
ja sen jälkeinen aika merkitsivät sen voimistumista, vaikka uskonnollinen tapa
ei enää palannut yhtenäiskulttuurin tasolle. Sodan kokemus jarrutti sekularisaatiokehitystä.

arkikalusto

Viestien lukumäärä : 725
Join date : 21.11.2013

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Kirkon tutkimuskeskuksen verkkojulkaisuja /LUTERILAISUUDEN VAIKUTUS KULTTUURIIN JA YHTEISKUNTAAN

Viesti  arkikalusto lähetetty Ti Elo 14, 2018 11:13 am

Luterilaisuus ja sosiaalipolitiikka

Vanhassa pitäjälaitoksessa seurakunnalle kuului alkeisopetuksen ja köyhäinhoidon
järjestäminen. Valistus ei hyväksynyt käsitystä Jumalan asettamasta esivallasta ja
elämänjärjestyksestä. Sen tilalle oli luotava järkevä ja oikeudenmukainen yhteis-
kunta, jossa julkinen valta huolehti hyvinvoinnista. Kirkon ajateltiin olevan hen-
gellisiä asioita varten.

Muissa Pohjoismaissa valistuksen vaikutus oli nopeampaa kuin Suomessa, jossa
siirtyminen Venäjän yhteyteen hidastutti lainsäädäntöä. Köyhäinhoito kuului kir-
kon ja papiston tehtäviin 1800-luvun jälkipuolelle saakka. Vuonna 1852 pitäjiin
määrättiin pakollinen vaivaishoitohallitus. Asetus tehosti köyhäinhoitoa, mutta
nojasi vielä seurakuntaan, kun kirkkoherra säädettiin vaivaishoitohallitusten pu-
heenjohtajaksi.

Vuosien 1865 ja 1873 uusissa kuntalaeissa köyhäinhoito poistettiin seurakun-
tien vastuulta, joskin kirkkoherrat vielä jäivät köyhäinhoitolautakuntien jäseniksi.
Vuoden 1869 kirkkolaki edellytti kuitenkin, että kirkkoherran tuli pitää huolta
seurakunnan vaivaisista eikä köyhäinhoitovastuun siirtyminen kunnalle saanut
merkitä seurakunnan vastuun lakkaamista.

Kirkko luopui perinteisestä hoivatehtävästään aikana, jolloin köyhyys kärjistyi
ja liberalistisella lainsäädännöllä supistettiin kunnan köyhäinhoitorasitusta. Papisto
oli jo pitempään vaatinut vapautta yhteiskunnallisista tehtävistä. Herätysliikkeiden
vaikutuksesta papit halusivat keskittyä hengelliseen tehtäväänsä.

Yhteiskunnallisten olojen kärjistyminen, aatteellinen myllerrys ja yhdistysak-
tiivisuus alkoivat nostaa diakoniaa esiin 1880-luvulta alkaen. Diakonissalaitoksia
oli perustettu jo nälkävuosina 1860-luvun lopulla, ja nyt niiden kouluttamat dia-
konissat tulivat ulos sairaaloistaan. Vastaukseksi yhteiskunnallisen vaivaishoidon
riittämättömyyteen seurakuntadiakonia alkoi kehkeytyä Kuopion hiippakunnan
58
piispa Gustaf Johanssonin aloitteesta. Seurakunnat alkoivat ottaa palvelukseensa
diakonissoja, joita toimi myös kuntien, järjestöjen tai kuntien ja seurakuntien
yhdessä palkkaamina kiertävinä kotisairaanhoitajina, mikä johtui valtion työlle
antamasta tuesta.

Seurakuntadiakonian keskeisin kehittäjä oli Suomen Kirkon Sisälähetysseuran
perustaja ja johtaja Otto Aarnisalo, jolle kristillisen lähimmäisenrakkauden järjes-
tetty toteuttaminen oli seurakunnan ja koko kirkon, ei yhdistysten asia, minkä
takia diakoniasta oli säädettävä kirkkolaissa. Kirkko tunnusti diakoniatyön toi-
minnakseen vuonna 1918 tehdyssä kirkkolain uudistuksessa, mutta se oli lähinnä
kirkkoherroille osoitettu kehotus.

Seurakunnille pakollisia diakoniatyöntekijöitä
ajaneelle Aarnisalolle se oli pettymys. Tavoite toteutui vasta vuonna 1943. Tuomas
Akvinolaista mukaillen Aarnisalo määritti diakonian avun antamiseksi niille, joi-
den hätä on suurin ja joille muu apu ei ulotu. Aarnisalo kehotti etsimään hädän
äärimmäistä päätä. Itse hän kunnostautui erityisesti kehitysvammaisten hoidon
kehittäjänä.

Ennen toista maailmansotaa Suomi oli sosiaalipolitiikan takapajula. Sosiaaliva-
kuutuksen ja toimeentuloturvan kehittämisessä Suomi oli Euroopan heikoimpia,
eikä tämä johtunut vain hitaasta teollistumisesta ja kaupungistumisesta. Syynä
oli poliittisen tahdon puuttuminen. Sodan voittajilla ei ollut kiirettä hävinneiden
taloudellisen aseman korjaamisessa.

Sosiaalipolitiikan alalla kansalaisjärjestöt olivat vielä 1930-luvulla julkista valtaa
tärkeämpiä toimijoita, tosin usein jo valtion tukemina. Suuressa osassa maaseutua,
missä suurin osa väestöstä asui, ei ollut köyhäinhoitoa, sairaaloita eikä järjestötoi-
mintaa. Vähitellen ilmapiiri kehittyi suopeammaksi; huoli väestön vanhenemisesta
tuotti ajatuksia eläkepolitiikan ja huoli väestön vähenemisestä perhepolitiikan
kehittämisestä. Kansallisen integraation tavoittelu tuli uudestaan mahdolliseksi
talvi- ja jatkosodan aikana.

Luterilaisen regimenttiopin mukaisesti kirkko tuki yhteiskunnan tuottamia
sosiaali- ja terveyspalveluita eikä luonut omiaan. Yhteinen uskonto vahvisti kan-
sallista yhtenäisyyttä. Snellmanilainen suomalaisuusliike, väestön talonpoikaisuus
sekä rikkaan väestönosan ja pääomien vähäisyys vaikuttivat kaikki samaan suun-
taan. Kunnallishallinnon erottaminen seurakuntahallinnosta vähensi aluksi köy-
häinhoidon resursseja, mutta pitkällä tähtäyksellä valtio ja kunnat muodostivat
sosiaalipolitiikan perustan.

Tutkimuksissa on vertailtu uskonnollisen eetoksen aikaansaamia eroavaisuuksia
sosiaaliseen todellisuuteen. Sosiaalipoliittiset ratkaisut katolisessa Etelä-Euroopassa
ovat poikenneet luterilaisesta Pohjois-Euroopasta. Tästä on vedetty johtopäätös,
jonka mukaan luterilainen hyvinvointivaltio olisi erityisesti luterilainen luomus.
Katolisen sosiaaliopin yksi lähtökohta on subsidiariteettiperiaate, jonka mukaan
ihmisten pitää saada päättää heitä koskevista asioista. Yhteiskunta voi antaa

tukeaan, mutta kansalaisille jätetään vastuu yksityiskohdista. Toinen lähtökohta on
perheen merkitys ja tuen antaminen perhekunnittain. Pohjoismaissa on totuttu
jattelemaan, että valtiolla on oikeus kantaa veroja ja ohjata päätöksillään ihmisten
elämää. On korostettu yhdenmukaisuutta ja yksilön vastuuta, jolloin tukimuo-
dotkin suuntautuvat yksilölle. Suomessa on totuttu etsimään sosiaali- ja terveys-
palveluissa yhtä hyvää mallia, joka valtion tulee eduskunnan päätöksillä hyväksyä
ja taloudellisin pakottein saada kaikki elämään sen mukaisesti.


Suomi oli sodan takia muita Pohjoismaita hitaampi hyvinvointipalveluiden
rakentamisessa. Keskustelussa 1950-luvulla kirkon piiristä esitettiin myös kritiik-
kiä hyvinvointivaltiota kohtaan. Kun kaikki merkittävät poliittiset ryhmät olivat
omaksuneet hyvinvointivaltioajatuksen, kirkko on pitänyt sitä nimenomaan lu-
terilaisena mallina ja esittänyt, että hyvinvointi taataan parhaiten pohjoismaisen
mallin avulla. Vastaavasti kirkossa on kritisoitu sosiaaliturvan heikentämistä ja
pidetty diakoniatyön uusia muotoja vain pakon sanelemina hätäratkaisuina.


Luterilaisuus on ollut esivalta-ajatuksen mukaista uskoa vahvaan valtioon ja
sen kykyyn auttaa. Kuningasvaltaan liittyneet ajatukset siirtyivät maalaisliittolais-
sosiaalidemokraattisen sosiaalipolitiikan perinteeseen. Lutherin ajattelua se ei täysin
vastaa. Hän nimittäin uskoi, että oikein ymmärretty evankeliumi synnyttää suuren
auttamishalun. Näin ei kuitenkaan tapahtunut 1500-luvulla.

Uudentyyppinen
kolmannen sektorin valppauteen ja vapaaehtoistyöhön perustuva hyvinvointiyh-
teiskunnan malli tavoittelee jotakin vastaavaa, mutta on vielä alkuvaiheessaan.
Luterilaisuus on ollut vahva ideologinen perusta universaaleille hyvinvointipalve-
luille. Kun luterilaisuus ohenee, motivaatio laajamittaisille tulonsiirroille heikkenee
ja siirrytään kohti kilpailullisempaa yhteiskuntaa.

Kirkkolakiuudistuksessa 1990-luvulla kirkko ilmaisi diakonisen palvelun kuu-
luvan suoraan sen olemukseen. Luterilaisuus ilmenee kristillisenä lähimmäisenrak-
kautena, joka voi toteutua paitsi diakoniatyössä myös esimerkiksi naapuriapuna tai
ammatillisena apuna Kelan toimistossa, vammaispalveluissa ja terveyskeskuksissa.

arkikalusto

Viestien lukumäärä : 725
Join date : 21.11.2013

Takaisin alkuun Siirry alas

Luterilaisuus modernissa yhteiskunnassa

Viesti  arkikalusto lähetetty Ti Elo 14, 2018 11:21 am

Sodan jälkeen ensimmäinen suuri murros ajoittui 1960-luvulle. Tietoliikenteen
kehitys ja erityisesti televisio paransivat mahdollisuuksia saada tietoa maailmasta.
Ulkomaisten esikuvien mukaan syntyi uudenlaisia kansalaisliikkeitä. Oikeudetto-
mille vaadittiin oikeutta ja puolustettiin liberaaleja vapausoikeuksia. Radikaalilla
auktoriteettikritiikillä vastustettiin perinnäisiä arvoja ja instituutioita. Kirjailija
Hannu Salaman jumalanpilkkatuomio ja arkkipiispa Martti Simojoen näkyvä
rooli Salama-keskustelussa kiihdytti yhteiskunnan ja kulttuurin murrosta, jossa
kirkko menetti puhevaltaansa yhteisen hyvän määrittäjänä.

Kirkko oli yksi keskeinen kritiikin maalitaulu. Kovimmin kärsi nationalistisesti
painottunut ja idealistiselle historiantulkinnalle rakentunut kansalliskirkkoihanne.
Sen agraarinen, patriarkaalis-isänmaallisten arvojen tukema käsitys kansan ja kir-
kon yhteenkuuluvuudesta ja koti–uskonto–isänmaa-kolmiyhteyden pysyvyydestä
romuttui, koska sen historianfilosofinen perusta lakkasi olemasta. Uuskansan
-
kirkollinen tulkinta, jossa kirkko kansan palvelijana toimii kansaa varten, kesti
kuohunnan paremmin kuin näkemys kansalliskirkosta, mutta ei sekään kolhuitta.
Silläkään ei ollut vastausta tilanteeseen, jossa kansa kieltäytyi olemasta kirkko tai
tarvitsemasta sen palveluita.

Samaan aikaan kun nuoren sukupolven auktoriteettikapina murensi patriar-
kaalis-isänmaallista kansalliskirkkoa, kirkko sai osakseen myös vakavaa teologista
kritiikkiä. Eri puolilla syntyneiden herätysaaltojen aikaansaamat ryhmät järjestäy-
tyivät 1960-luvulla uuspietistiseksi niin sanotuksi viidenneksi herätysliikkeek-
si. Sille kansankirkko oli vain laitos, ja todellinen kirkko oli sen sisällä elävä
uskovien seurakunta. Todellinen kirkko oli luonteeltaan tunnustuksellinen ja
missionaarinen. Uusi liikehdintä puolusti konservatiivisia perusarvoja ja nosti
esille yksilöetiikan kysymyksiä. Sen yhteiskunnallisten tavoitteiden tulkiksi nousi
uusi poliittinen puolue, Suomen Kristillinen Liitto, myöhemmin kristillisde-
mokraatit.

Kirkko alkoi asemoida itseään yhteiskuntaan uudella tavalla. Muodolliset muu-
tokset kirkon yhteiskunnalliseen asemaan ovat tapahtuneet vähitellen ja olleet
melko vähäisiä, ja ennen muuta ne ovat painottaneet kirkon itsenäisyyttä valtiosta.
Uudessa tilanteessa kirkko on enenevästi käyttänyt moraalista ääntä yhteiskun-
nassa. Kyseessä on kansainvälinen ilmiö. Taustalla ovat olleet talouden muutos,
yhteiskunnan kapitalisoituminen ja globalisaatio, jotka ovat muuttaneet elämän
edellytyksiä tavalla, johon kirkko on katsonut välttämättömäksi puuttua.

Arkkipiispan
 rooli kirkon puhemiehenä on korostunut. Arkkipiispat Mikko Juva, John
Vikström ja Kari Mäkinen ovat nauttineet suosiota kansakunnan moraalisena
äänenä. Kirkon sisäpiireistä arkkipiispat ovat saaneet tukea lähinnä siltä laidalta,
jolle on ominaista yhteiskunnallinen ja ekumeeninen avoimuus.


Kirkko on asettunut tukemaan heikoimpia ja syrjäytyneimpiä. Varsinkin
1990-luvun lopun asiakirjat, Nälkäryhmän kannanotto vuonna 1998 ja piispojen paastokirje
Kohti yhteistä hyvää
1999, kritisoivat uusliberalismia ja puolustivat
hyvinvointivaltiota. Luterilaista tässä on ajatus, että valtio on ihmisten hyvää var-
ten ja kirkon tehtävä on tukea sitä. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja köyhyyden
poistaminen eivät ole yksityisten ihmisten eikä katoliseen tapaan kirkon, perheen
tai kansalaisjärjestöjen tehtävä vaan valtion. Oikeudenmukaista yhteiskuntaa ei
rakenneta hyväntekeväisyydellä vaan yhteiskunnan rakenteilla.


Ristiriidan ovat tuottaneet ihmisoikeudet, jotka vuoden 1995 perusoikeusuu-
distuksessa ja vuoden 2000 uudessa perustuslaissa nostettiin keskiöön. Kirkolla ei
ole ollut mitään tätä vastaan, paitsi sillä kirkollisella vähemmistöllä, jonka mielestä
ihmisoikeuskeskustelu murtaa yhteiskunnan raamatullisiksi tulkittuja perinteisiä
rakenteita. Kirkko ei ole kyennyt nopeisiin muutoksiin, mutta sukupuoli- ja sek-
suaalivähemmistöjen asemaa koskevassa keskustelussa kirkon johto on ilmaissut
tukensa tasa-arvokehitykselle ja muutokselle. Vastakkaisia mielipiteenilmaisuja on
kuitenkin ollut niin paljon, että osittain kirkon viesti on kuultu ristiriitaiseksi.



61
Luterilaisuuden vaikutus kulttuuriin ja yhteiskuntaan
Kirkkoa on moitittu politiikan alueelle tunkeutumisesta. Sitä on vaadittu pi-
dättäytymään avun antamisesta kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneille. Kirkon
hallitukseen kohdistama arvostelu kehitysyhteistyömäärärahojen leikkauksista on
myös antanut aihetta kritiikkiin. Vuosien 2015 ja 2016 Suomen kilpailukykyä
koskeneessa keskustelussa kirkkoa moitittiin siitä, että se piti kiinni loppiaisesta
ja helatorstaista pyhäpäivinä, minkä väitettiin heikentävän kansantalouden kil-
pailukykyä.

Kirkon kannalta kyse on ollut asettumisesta heikompien ja syrjäytettyjen puo-
lelle. Luterilaisuutta yhteiskuntapolitiikassa on heikkojen äänen kuuluville saami-
nen. Kirkon julistuksessa rakkaus ja hyvyyttä korostava etiikka ovat korostuneet.
Modernissa yhteiskunnassa kirkko on löytänyt itsensä lähimmäisenrakkauden
edistäjänä. Tästä roolistaan se pitää kiinni eikä katso voivansa olla hiljaa, kun
yhteiskunnassa keskustellaan heikoimmassa asemassa olevista ja ihmisen hyvästä
elämästä.

Kansankirkkona sen jäsenet edustavat kuitenkin käytännössä kaikkia
yhteiskunnallisia mielipiteitä, mikä myös tuottaa sille joskus vaikeuksia. Luteri-
laisuus vaikuttaa yhteiskunnassa kirkon äänenä, joka on viime vuosikymmeninä
kuulunut vahvempana kuin aikoihin. Samalla se elää kulttuurina jäsenissään, hei-
dän toiminnassaan ja tavoissaan.

arkikalusto

Viestien lukumäärä : 725
Join date : 21.11.2013

Takaisin alkuun Siirry alas

Luterilainen kirkollinen tapa Suomessa

Viesti  arkikalusto lähetetty Ti Elo 14, 2018 11:28 am

Luterilainen kirkko Suomessa on viimeksi kuluneiden sadan vuoden aikana käynyt
läpi syvällisiä muutoksia. Nämä kehityskulut on tiivistettävissä kuuteen kohtaan:
kirkko on itsenäistynyt, menettänyt poliittisen valtansa, joutunut luopumaan
kulttuurisesta dominanssistaan, muuttunut monipuoliseksi kansalaisyhteiskunnan
palveluntarjoajaksi ja modernisoitunut. Lisäksi se on menettämässä jäsenistöään
ja sitä kautta enemmistöasemaansa.

Suomen itsenäistyessä sen tasavaltainen valtiosääntö rakentui uskonnonvapau-
den, ei enää luterilaisen tunnustuksen varaan. Suomen evankelis-luterilainen kirkko
lakkasi olemasta perinteinen pohjoismainen valtiokirkko, vaikka valtiokirkollisia
piirteitä säilyi.

Julkisoikeudellisen asemansa ja veronkanto-oikeutensa kirkko säilytti. Se on
etsinyt rooliaan kansankirkollisuudesta, joka viime vuosikymmeninä on alkanut
murentua. Kirkon jäsenmäärä oli vielä 1970-luvun alkupuolella yli 92 prosenttia
väestöstä, mutta vuonna 2015 se oli enää noin 72 prosenttia. Kirkon jäsenmäärä
on samana aikana alentunut kuitenkin vain noin 300 000 henkeä.

Vakavin kriisi kirkolle on siinä, että yhä harvemmat kirkkoon kuuluvat van-
hemmat tuovat lapsensa kastettaviksi tai ovat kiinnostuneita heidän kristillisestä
kasvatuksestaan. Nuorimmat ikäluokat ovat selvimmin etääntyneet kirkosta ja sen
uskosta. Sama ilmiö on meneillään muissa länsimaissa. Toinen huomattava ilmiö
on, että Helsingissä kirkkoon kuuluu enää alle 60 prosenttia väestöstä ja suuri osa

heistä on irrallaan perinteisestä kirkollisuudesta. Suurkaupunkien maallistuminen
on myös kansainvälinen ilmiö.

Uskonnollisuustutkimusten mukaan suomalainen luterilaisuus poikkeaa maail-
man kirkoista siinä, että sen seurakunnat eivät ole ensi sijassa jumalanpalvelus-
yhteisöjä ja suomalaisista vain noin 6–7 prosenttia osallistuu jumalanpalveluksiin
vähintään kerran kuukaudessa. Luku on maailman alhaisimpia. Toisenlainen kuva
saadaan, kun tarkastellaan osallistumista erityisjumalanpalveluksiin, kirkollisiin
toimituksiin, lasten ja nuorten ja muuhun seurakuntatoimintaan sekä vapaaeh-
toistyöhön. Seurakunnat ovat alueellisia kokonaisuuksia, joiden monipuoliseen
toimintaan osallistuu iso osa suomalaisista.

Kirkon otettua uuden suunnan toisen maailmansodan jälkeen sen erityistyö-
muodot, kasvatus- ja nuorisotyö, sosiaali- ja diakoniatyö, perhetyö ja tiedotus-
toiminta, kasvoivat tavattoman nopeasti. Samalla se merkitsi kirkon työntekijä-
määrän kasvua ja sen edellyttämiä erityiskoulutuksia. Kirkkokäsityksen lisäksi
kehitys johtui yhteiskunnan muutoksesta ja vaurastumisesta, mikä näkyi suoraan
kirkon verotuloissa.

Kun rippikoulun käyminen oli kytketty oikeuteen saada kirkollinen vihkimys,
se kuului normaaliin kansankirkolliseen tapaan. Rippikoulun uudistuminen ja
leiririppikoulun tuleminen vallitsevaksi rippikoulun muodoksi 1970-luvulta al-
kaen teki siitä ja siihen liittyvästä isostoiminnasta vuosikausiksi keskeisen siirty-
märiitin lisäksi nuorisokulttuurin tärkeän osan, jonka asema on alkanut heiketä
vasta 2000-luvulla. Vuonna 2011 rippikoulun kävi yli 86 prosenttia 15-vuotiaiden
ikäluokasta, mutta Helsingin hiippakunnassa luku on vain noin 70 prosenttia.

Perinteinen pyhäkoulu on kansainvälisesti tunnetuin lapsille suunnatun kris-
tillisen kasvatuksen muoto, jossa vapaaehtoiset pyhäkoulunopettajat yleensä sun-
nuntaisin kokoavat lapsiryhmän pieneen hartaushetkeen ja saamaan kristillistä
opetusta. Pyhäkoulun suosion aleneminen alkoi 1960-luvulla. Pyhäkoululaisten
määrä laski alle 200 000:n ja opettajien määrä alle 25 000:n, 1980-luvulla pyhä-
koululaisia oli alle 100 000 ja opettajia oli enää noin 12 000. Opettajien sitou-
tuminen tehtävään oli entistä suurempi kysymys. Vuonna 2015 pyhäkoululaisia
oli vähän yli 17 000.

Seurakuntien varhaiskasvatuksen laajimmaksi muodoksi 1900-luvun viimei-
sinä vuosikymmeninä kohosivat päiväkerhot, joihin osallistuvien lasten määrä
ylitti 1980-luvulla 100 000:n ja samalla pyhäkoululaisten määrän. Päiväkerhon
suosio on reagoinut päivähoidon lainsäädäntöön. Päiväkerholaisia oli vuonna
2015 vähän yli 40 000. Huomattavasti suosiotaan ovat kasvattaneet erilaiset
perhekerhot.

Kaikkiaan kirkon varhaiskasvatus ja nuorisotyö ovat monimuotoistuneet. Pe-
rinteisten kokoavien työmuotojen ohella on kehitetty välillisiä työmuotoja. Seura-
kunnat tekevät runsaasti yhteistyötä päiväkotien ja koulujen kanssa. Suuri muutos
on tapahtunut siinä, että tällaiset työtavat edellyttävät koulutettuja työntekijöitä,
ei enää tehtäväänsä sitoutuneita vapaaehtoisia, jollaisia pyhäkoulunopettajat olivat.

Luterilaisen kirkon enemmistöasema saa aikaan sen, että ekumeeninen yh-
teistyö vaikuttaa ennen muuta kansainvälisiin suhteisiin. Kahdenvälisten kirkol-
listen suhteiden lisäksi Suomen luterilaisen kirkon kannalta tärkeitä ekumeenisia
yhteistyötahoja ovat Kirkkojen maailmanneuvosto, Luterilainen maailmanliitto,
Euroopan kirkkojen konferenssi ja Porvoon kirkkoyhteisö. Myös Suomessa eku-
meeniset asenteet ovat vahvistuneet. Kirkkojenvälisiä yhteyksiä hoitaa Suomen
Ekumeeninen Neuvosto. Viime vuosina on alettu yhä enemmän hoitaa yhteyksiä yli
uskontorajojen. Uskontojenvälistä yhteistyötä kutsutaan yleensä uskontodialogiksi.
Kirkko on luonteeltaan kansainvälinen ja universaali. Lähetystyö ja kansainvä-
linen diakonia ovat ne seurakunnan työmuodot, joiden näkökulma on pysyvästi
kansainvälinen. Luterilaisella kirkolla on yhteistyösopimus seitsemän lähetysjär-
jestön sekä yhden kansainvälisen diakonian järjestön eli Kirkon Ulkomaanavun
kanssa, joka tosin on oikeastaan osa sen omaa organisaatiota.

Useimmat lähetys-
järjestöt kutsuvat itseään myös kansainvälisen diakonian järjestöiksi. Ne kaikki
tekevät avustustyötä ja kirkkojenvälistä yhteistyötä yhteensä kymmenissä maissa.
Suomalaiset ovat tehneet lähetystyötä 1800-luvulta lähtien. Juuri lähetystyö
on ollut hyvin monille suomalaisille keskeinen ikkuna kansainvälisyyteen.



Lähetysjärjestöillä ja Kirkon Ulkomaanavulla on kymmeniä tuhansia säännöllisiä
lahjoittajia ja niiden työn kannattajia. Kansainvälinen näkökulma on myös runsaasti
esillä kirkon tiedotustyössä, esimerkiksi seurakuntalehdissä, joita etenkin suurten
kaupunkien seurakunnat ja seurakuntayhtymät toimittavat jäsenilleen.

Luterilainen kalenteri vaikuttaa merkittävästi arjen ja juhlan määrittelyyn

suomalaisessa yhteiskunnassa. Kristillisistä juhlapäivistä säädetään kirkkolailla, ja ne
ohjaavat seurakuntien jumalanpa lveluselämää ja kirkkovuoden viettoa,

mutta vaikuttavat voimakkaasti myös kansan tapaan. Tärkeimmät juhla-ajat ovat joulunaika
ja pääsiäisaika. Yhteiskunnalliseen kalenteriin kirkkolaki ei vaikuta.



Vuoden suosituin kirkkopyhä on nykyisin jouluaatto, jolloin noin 420 000
suomalaista käy kirkossa. Toiseksi suosituin on ensimmäinen adventtisunnuntai ja
kolmanneksi on jäänyt joulupäivä. Edelleen myös kiirastorstailla ja pyhäinpäivällä
on suuri merkitys. Pyhäinpäivänä kirkoissa muistetaan vuoden aikana kuolleita
ja luetaan heidän nimensä.


http://sakasti.evl.fi/julkaisut.nsf/2AA37D11FA0613ACC22580B20038D68B/$FILE/Kirkkohallitus_MUKS%20julkaisu_verkkojulkaisu_17_04_24_B.pdf

arkikalusto

Viestien lukumäärä : 725
Join date : 21.11.2013

Takaisin alkuun Siirry alas

Kirjallisuus

Viesti  arkikalusto lähetetty Ti Elo 14, 2018 11:32 am

Heininen, Simo & Heikkilä, Markku
1996
Suomen kirkkohistoria. Helsinki: Edita.
Immonen, Kari
2016
Luterilaisuuden vaikutus suomalaiseen yhteiskuntaan. – Armon
horisontit: huomisen luterilaisuus. Toim. Anna-Kaisa Inkala & Jyri
Komulainen. Helsinki: Kirjapaja.
64
Ketola, Kimmo & Hytönen, Maarit & Salminen, Veli-Matti & Sohlberg, Jussi
& Sorsa, Leena
2016
Osallistuva luterilaisuus. Suomen evankelis-luterilainen kirkko
vuosina 2012–2015: tutkimus kirkosta ja suomalaisista. Kirkon
tutkimuskeskuksen julkaisuja 125. Tampere: Kirkon tutkimuskeskus.
Kirkon tulevaisuuskomitea. Mietinnön liiteosa
2016
Kirkon tulevaisuuskomitea. Mietinnön liiteosa. Suomen ev.-lut. kirkon
julkaisuja, Kirkko ja toiminta, 48. Helsinki: Kirkkohallitus.
Kirkon tulevaisuuskomitean mietintö
2016
Kirkon tulevaisuuskomitean mietintö. Suomen ev.-lut. kirkon julkaisuja,
Kirkko ja toiminta, 47. Helsinki: Kirkkohallitus.
Kuisma, Markku
2013
Suomen poliittinen taloushistoria. Helsinki: Siltala.
Latvus, Kari & Elenius, Antti (toim.)
2007
Auttamisen teologia. Helsinki: Kirjapaja.
Malkavaara, Mikko
2000
Kirkko muuttuvassa yhteiskunnassa: kirkko toisen maailmansodan
jälkeen. – Kristinuskon historia 2000. [3], Kristinusko Suomessa. Toim.
Anssi Mäkinen. Espoo: Weilin+Göös. 200–263.
Meinander, Henrik
2010
Finlands historia: linjer, strukturer, vändpunkter. Helsingfors:
Söderströms.
Mäkinen, Virpi
2002
Lasaruksesta leipäjonoihin. – Lasaruksesta leipäjonoihin: köyhyys kirkon
kysymyksenä. Toim. Virpi Mäkinen. Jyväskylä: Atena. 7–20

arkikalusto

Viestien lukumäärä : 725
Join date : 21.11.2013

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Kirkon tutkimuskeskuksen verkkojulkaisuja /LUTERILAISUUDEN VAIKUTUS KULTTUURIIN JA YHTEISKUNTAAN

Viesti  Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa