Vapaasana
Haku
 
 

Näytä tulokset:
 

 


Rechercher Tarkennettu haku

Viimeisimmät aiheet
» Kysymys? !?
Kirja-arvio / Miikka Niiranen / Tapio Puolimatka: Viisauden ja tiedon aarteet Kristuksessa EmptyTänään kello 11:40 am kirjoittaja Vierailija

» Kristillisyyttäkö?
Kirja-arvio / Miikka Niiranen / Tapio Puolimatka: Viisauden ja tiedon aarteet Kristuksessa EmptyTänään kello 9:37 am kirjoittaja arkikalusto

»  Kristityt aaltojen heiteltävänä
Kirja-arvio / Miikka Niiranen / Tapio Puolimatka: Viisauden ja tiedon aarteet Kristuksessa EmptyTänään kello 8:53 am kirjoittaja arkikalusto

» Mietittävää ja 2- Adventti
Kirja-arvio / Miikka Niiranen / Tapio Puolimatka: Viisauden ja tiedon aarteet Kristuksessa EmptyPe Joulu 06, 2019 8:06 am kirjoittaja arkikalusto

» Rosenius Elämän leipää
Kirja-arvio / Miikka Niiranen / Tapio Puolimatka: Viisauden ja tiedon aarteet Kristuksessa EmptyTo Joulu 05, 2019 8:01 pm kirjoittaja Stiina

» Seurakuntalainen fi
Kirja-arvio / Miikka Niiranen / Tapio Puolimatka: Viisauden ja tiedon aarteet Kristuksessa EmptyTo Joulu 05, 2019 11:31 am kirjoittaja Stiina

» Päivän Sana! Vähäsarja J
Kirja-arvio / Miikka Niiranen / Tapio Puolimatka: Viisauden ja tiedon aarteet Kristuksessa EmptyTo Joulu 05, 2019 11:16 am kirjoittaja Stiina

» Myrskyt......
Kirja-arvio / Miikka Niiranen / Tapio Puolimatka: Viisauden ja tiedon aarteet Kristuksessa EmptyTo Joulu 05, 2019 7:12 am kirjoittaja arkikalusto

» Evankeliumi särkyneille
Kirja-arvio / Miikka Niiranen / Tapio Puolimatka: Viisauden ja tiedon aarteet Kristuksessa EmptyTi Joulu 03, 2019 7:25 am kirjoittaja arkikalusto

Joulukuu 2019
MaTiKeToPeLaSu
      1
2345678
9101112131415
16171819202122
23242526272829
3031     

Kalenteri Kalenteri

Yhteistyökumppanit


Kirja-arvio / Miikka Niiranen / Tapio Puolimatka: Viisauden ja tiedon aarteet Kristuksessa

Siirry alas

Kirja-arvio / Miikka Niiranen / Tapio Puolimatka: Viisauden ja tiedon aarteet Kristuksessa Empty Kirja-arvio / Miikka Niiranen / Tapio Puolimatka: Viisauden ja tiedon aarteet Kristuksessa

Viesti kirjoittaja arkikalusto lähetetty La Heinä 06, 2019 4:49 am




Kirja-arvio / Miikka Niiranen / 12.11.2013
Tapio Puolimatka: Viisauden ja tiedon aarteet Kristuksessa





Professori Tapio Puolimatka on kirjoittanut jälleen kirjan, jonka tavoitteesta ei kunnianhimoa puutu: tarkoitus on vertailla kristinuskoa, länsimaista naturalismia sekä islamia ja argumentoida, että kristinusko on ollut näistä vaihtoehdoista suosiollisin eräille ihmiskunnan eniten arvostamille ilmiöille.

Puolimatka ei ole populaareissa kirjoissaan juuri jarruttelua harrastanut, vaan on ollut avoimesti jotain mieltä. Niin nytkin: Viisauden ja tiedon aarteet Kristuksessa (Aikamedia, 2013) on lyhyesti sanottuna aatehistoriallinen syväluotaus, joka väittää kristinuskon olleen ei ainoa, mutta kuitenkin välttämätön tekijä nykymuotoisen demokratian, tieteen ja ihmisoikeuksien (erityisesti naisen ja lapsen aseman) kehittymisessä. Nämä ovat ilmiöitä, joiden asema länsimaissa on ollut käytännössä kyseenalaistamaton ja joille eniten oikeutta tekevä katsomus selviytyy voittajana maailmankatsomusten kantamien hedelmien vertailusta.

Miten Puolimatka sitten tarkkaan ottaen aikoo katsomuksia vertailla? Tekijä itse tiivistää tämän näppärästi viimeisessä luvussa, jossa hän soveltaa Jeesuksen sanoja hyvästä ja huonosta puusta kirjan tavoitteeseen:

”Hyvä puu tekee hyvää hedelmää ja huono puu tekee huonoa hedelmää. Uskonnot ja maailmankatsomukset ja niiden pohjalta kehittyvät kulttuurit voidaan ymmärtää tällaisiksi ”puiksi”, kilpaileviksi elämäntavoiksi, yhteiskuntajärjestelmiksi ja tutkimusohjelmiksi, joiden totuutta voidaan arvioida niiden hedelmillä. Uskontojen ja maailmankatsomusten varaan rakentuu kulttuurisia käytänteitä, joita voimme vertailla toisiinsa pyrkiessämme muodostamaan käsitystä kulttuurin pohjana olevan maailmankatsomuksen totuudesta.” (s. 482)

Toisin sanoen paras katsomus on se hyvä puu, joka tuottaa hyvää hedelmää. Puolimatkan mukaan voittaja on kristinusko.

Näin iso väite on poliittisen korrektiuden hallitsemassa kulttuurissamme taatusti huomiota herättävä, joskin se samalla tarjoaa aseita kriitikkojen käsiin: voidaanko maailmankatsomuksia todella vertailla? Miksi vertailu tehdään juuri näin? Tehtävä ei olekaan helppo, ja Puolimatka kenen tahansa kirjoittajan tavoin joutuu suorittamaan rajauksia ja tekemään yleistyksiä, varsinkin kun kirja on suunnattu suurelle yleisölle, jolle eivät välttämättä aukene asiantuntijoiden ammattijargon ja historiallisten kehityskulkujen loputtomat nyanssit.

Kuinka Puolimatka mielestäni onnistuu, selviää tästä arvostelusta. Jotain kirjan merkityksestä kertoo joka tapauksessa se, että teos valittiin jo Vuoden kristillinen kirja-kilpailun finaaliin.

Jumalvaisto ja itsepetos


Kirja jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa ”Kristuksesta luopuvan kulttuurin ristiriitaisuus” käsittelee kolmea asiaa: 1) ihmisen ”jumalvaistoa” eli kulttuurista riippumatonta synnynnäistä taipumusta uskoa persoonalliseen luojaan, joka pitää ihmistä moraalisessa vastuussa teoistaan, 2) ihmisen taipumusta torjua tämän vaiston antama tieto itsepetoksella sekä 3) reaktioita tähän itsepetokseen maailmankatsomuksellisella ja yksilöllisellä tasolla, sekä näiden reaktioiden seurauksia.

Kuten osan nimestä arvata saattaa, molemmat ei-kristilliset kilpakumppanit ajautuvat Puolimatkan mukaan tavalla tai toisella sisäisiin ristiriitaisuuksiin siten, etteivät ne onnistu tekemään täyttä oikeutta tälle vaistolle ja ihmisyyden keskeisille piirteille yleensä, toisin kuin kristinusko.

Jumalvaiston olemassaoloa Puolimatka perustelee tuoreimman kognitiivisen uskontotieteen tutkimustuloksilla. Niiden mukaan lapsilla on taipumus uskoa kaikkeuden suunnittelijaan riippumatta siitä, mitä heille on mistään uskonnosta opetettu tai jätetty opettamatta. Puolimatka tuo tutkimuksia etupäässä ateistiselta tutkijalta Jesse Beringiltä sekä kristityltä Justin Barrettilta, joiden molempien mukaan data näyttää todella siltä, että lapset muodostavat varsin itsenäisesti käsityksiä teististä Jumalaa muistuttavasta olennosta, joka on luonut maailman ja jonka edessä ihminen on moraalisesti vastuullinen olento.

Puolimatka pyrkii sovittamaan tämän tutkimussuunnan tuloksia kristillisen uskon kanssa huomioimalla erään kristillisen teologian osan eli näkemyksen ”yleisestä ilmoituksesta”, jonka mukaan kaikilla maailman kansoilla on luotuisuutensa pohjalta jonkinlainen tietoisuus Jumalasta. Aihe on laaja, mutta yksi sen peruste on Paavalin lausuma Roomalaiskirjeessä (Room. 1:18-20): ”Sen, mitä Jumalasta voidaan tietää, he kyllä voivat nähdä. Onhan Jumala ilmaissut sen heille. Hänen näkymättömät ominaisuutensa, hänen ikuinen voimansa ja jumaluutensa, ovat maailman luomisesta asti olleet nähtävissä ja havaittavissa hänen teoissaan. Sen vuoksi he eivät voi puolustautua”.

Puolimatkan ajatus kulkee ymmärtääkseni seuraavasti: yhtäältä Raamatun mukaan jokainen ihminen luonnostaan uskoo Jumalaan suurinpiirtein siten kuin tutkimus tällä hetkellä näyttää ehdottavan. Näemme tässä siis yhden esimerkin siitä, miten kristillinen teologia ikään kuin prototieteellisessä mielessä ennustaa empiiriseen todellisuuten liittyviä asioita. Toisaalta, erityisesti länsimaisen maallistuneen kulttuurin aikuinen asukas on kuitenkin yhä todennäköisemmin ateistinen, agnostinen tai ”uskonnoton”. Tämä herättää kysymyksen siitä, mihin jumalvaisto katoaa ja miten tämä katoaminen selitetään? Normaalistihan muut vaistomme ja aistimme säilyvät läpi elämän.

Puolimatka tuo tässä yhteydessä esiin paitsi Beringin, niin myös joidenkin historian tunnettujen ja vakaumuksellisten ateistifilosofien kuten Albert Camus’n ja Jean-Paul Sartren todistuksia siitä, kuinka heillä aikuisena, jumalauskon jo kauan sitten taakseen jättäneinä aikamiehinä kuitenkin yhä edelleen on kummallisen vahva kokemus heitä vaivaavasta jumalvaistosta. Nämä huomiot toimivat siltana Puolimatkan selitykselle vaiston vaikenemisesta. Siinä hän seuraa filosofi Jay Budziszewskiä, jonka mukaan ihminen pyrkii tukahduttamaan luonnollisen jumalvaistonsa moraalitajun herkistyessä.

Ongelmaksi näet Budziszewskin mukaan nousee aina, että moraalilakien rikkomisesta seuraa huono omatunto, mutta moraalitajua ei voi hiljentää. Tälle ristiriidalle on tehtävä jotakin. Siten absoluuttisen moraalin ilmeisin ja suosituin älyllinen oikeutus – eli Jumala – saa luvan poistua ihmisen tietoisesti hyväksymästä todellisuudesta. Näin suurin epämukavuutta tuottava häiriötekijä on poissa ainakin älystä, vaikkei siis edelleenkään omatunnosta (ainakaan kokonaan).

Tiivistetysti, kirjan ensimmäinen osa pyrkii siis tarjoamaan evidenssin sille, että lapset vaistomaisesti uskovat osapuilleen perinteisen kristillisen luonnollisen teologian mukaiseen Jumalaan ja selityksen sille, miksi tämä vaistomainen uskomus tulee tukahdutetuksi aikuisena: jos moraalitaju on yksi keskeinen tekijä jumalvaistossa, sama taju vaikuttaa koko vaiston (rationaalisesti oikeuttamattoman) sammumisen myöhemmällä iällä.

Onko kaikilla todella jumalvaisto?


Epäilyksiä jumalvaistoteesin suhteen voitaneen herättää sillä perusteella, että varmaankin on olemassa sellaisiakin lapsia, joilla ei ole minkäänlaista kokemusta tai uskomusta Jumalasta. Eikö heidän kokemuksensa puhu jumalvaistoa vastaan, ainakin Puolimatkan käyttämässä mielessä? (Näin itse asiassa tekee lyhyesti Emil Anton oman bloginsa kirja-arviossa)

Vaikka kyseessä onkin melko uusi tutkimusala, jonka vakiintuneita linjoja lienee syytä vielä hetki odottaa, niin en itse oikein osaa nähdä tätä kovin tuhoisana vastaväitteenä, vaikka se pitäisikin paikkansa. Jos tutkimustieto todistaa edes enemmistön lapsista todella uskovan mainitulla tavalla, pitäisi kumoavan vastaväitteen puolustamiseksi samalla osoittaa, että Puolimatkan kanta seisoo tai kaatuu poikkeustapausten mukana.

Näin ei nähdäkseni ole kiistattomienkaan tapausten vuoksi, sillä emmehän epäile näköaistinkaan asemaa osana ihmisen luonnollista rakennetta sen takia, että jotkut ovat syntyneet sokeina. Samoin perustein voitaisiin pitää jumalvaistoa ihmisen normaalin, luonnollisen rakenteen osana.

Vaikka Puolimatka esittää jumalvaiston olemassaolon tueksi vakuuttavan määrän tuoreinta tutkimusta, jäin kaipaamaan vielä pohdintaa ”rehellisen ateistin” mahdollisuudesta. Voiko näet verrattain uuden tieteenhaaran tutkimusdata olla todella jo niin vastaansanomatonta, että aivan kaikilla lapsilla voidaan sen perusteella sanoa olevan jonkinlainen luonnollinen jumalakokemus? Onhan olemassa syntymästään saakka sokeita ihmisiä, miksei voisi olla jumalvaistonkin suhteen “sokeita” ihmisiä?

Puolimatka ei käsittääkseni suoraan sulje pois tällaista mahdollisuutta, mutta kysymys jää silti kirjan pohjalta avoimeksi.

Myyttejä tieteestä

Kirjan toisessa osassa ”Hedelmästä puu tunnetaan” fokuksessa on jälleen karkeasti ottaen kolme asiaa: 1) kulttuurin moraalikäsitysten muokkautuminen ja tämän vaikutus ihmisarvoon, 2) ihmisen pahuuden tunnistaminen ja rajoittaminen eri yhteiskuntajärjestelmissä sekä 3) ihmisen itsepetostaipumuksen tunnistaminen ja rajoittaminen tieteellisessä tiedonhankinnassa.

Puolimatka ei lausu tätä ääneen, mutta tulkintani on, että kirjan ensimmäisessä osassa ikään kuin selostetaan ensin hypoteesi siitä, mitä ihmiselle ja hänen kulttuurilleen pitäisi käydä, kun maailmankatsomus on joko kristillinen, naturalistinen tai islamilainen. Toisessa osassa Puolimatka lähtee testaamaan hypoteesiaan käytännöllisten historiallisten esimerkkien kautta.

Areiopagin lukijoita todennäköisesti kiinnostaa eniten kirjan se osuus, jossa käsitellään tiedettä, joten keskityn siihen. Joiltain osin teesit ovat tuttuja jo Puolimatkan edellisistä teoksista, mutta paljon uuttakin tavaraa on mukana. Varsin värikästä luettavaa on esimerkiksi seitsemännessä luvussa esiintyvä sarja myyttejä, jotka voivat paksusti kulttuurissamme, mutta joilla on hyvin vähän pohjaa nykyisessä tieteenhistoriallisessa tutkimuksessa. Puolimatka tukeutuu tässä kohden muun muassa sellaisiin tutkijoihin kuin Ronald L. Numbers ja Peter Harrison.

Tällaisia myyttisiä käsityksiä ovat muun muassa ”myytti antiikin tieteen kuolemasta kristikunnassa”, ”myytti pimeästä keskiajasta”, ”myytti tieteellisestä vallankumouksesta” (joka jakautuu neljään alamyyttiin) ja ”myytti valistuksesta”. Pitkään puhutaan myös islamin kulta-ajan tieteestä, jonka ”islamilaisuus” asetetaan kyseenalaiseksi sillä perusteella että tieteen eturintamassa työskenteli myös islamilaisten valtioiden valloittamien Bysantin, Syyrian ja Persian korkeakulttuurien edustajia eli huomattava määrä juutalaisia, kristittyjä ja zarathustralaisia.

Lukija saattaa tutkimusaineiston vyörytyksen edessä pysähtyä haukkaamaan henkeä ja pohtia, voiko tosiaan olla niin, että merkittävä osa nykyajan ihmisen historiakäsitystä varsinkin tieteen ja kristinuskon kohdalla on täysin harhaanjohtavien kuvitelmien varassa?

Ajatus on aluksi villi, muttei lopulta lainkaan epäuskottava. Kun Puolimatka käy läpi myyttien syntyhistoriaa, tulee nimittäin ilmi, että monet niistä ovat saaneet alkunsa tilanteissa, joissa tiede on ollut esimerkiksi poliittisen propagandakoneiston kiinnostuksen kohteena, kuten Ranskassa valistuksen ja suuren vallankumouksen aikana. Lisäksi näkemykset tieteen ja uskon välisestä sodankäynnistä ovat ainakin teologian historiaa vähänkään tuntevalle niin yliampuvia, ettei niiden hylkäämiseen lopulta tarvita kovinkaan montaa sivua alkuperäislähteitä skolastikoilta, Galileilta, Boylelta, Newtonilta, Faradaylta, Maxwellilta tai muilta luonnontieteen pioneereilta.

Lienee myös yleisesti tunnustettua, että monesti historiassa voimaan jäävät vahvimmin markkinoidut näkemykset, eivät välttämättä todet. Vähemmän tunnustettua on, että näin kävi juuri liberaalin ja sivistyneen lännen akatemiassa, mutta siihen todistusaineisto näyttää vääjäämättä viittaavan. Kiusallisesti vaikuttaa todella siltä, että alunperinkin heikosti perustellut näkemykset kristinuskon ja tieteen suhteesta pääsivät akatemiassa valta-asemaan osin tieteen ulkopuolisista syistä.

Mutta vaikka historiantutkimus onkin jo pitkälti korjannut itseään, vanhojen näkemysten vaikutus elää vielä muualla, esimerkiksi suomalaisissa lukion historian oppikirjoissa. Kun Puolimatka on kahlannut myyttejä läpi hengästyttävän määrän, tuo hän esiin lukuisia otteita, joiden sisältö kristinuskon ja tieteen suhteesta muutamia valonpilkahduksia lukuunottamatta vastaa täysin myyttejä ja on siis räikeässä ristiriidassa nykyaikaisen, vakiintuneen tutkimustiedon kanssa.

Tiede on jo kristillistä


Puolimatkaa on edellisten kirjojensa vastaanoton yhteydessä kritisoitu esimerkiksi siitä, että hän pyrkii pystyttämään jonkinlaista muusta tieteestä eristettyä “kristillistä tiedettä” tai että hänen kantaansa johdonmukaisesti soveltamalla tieteestä tulisi vain erilaisiin perususkomuksiinsa juuttuneiden koulukuntien välistä huutelua. Puolimatka on näihin kritiikkeihin toisaalla jo vastannut, mutta tässä kirjassa hän mielestäni tuo aiempaa painokkaammin esiin sen, mitä on historiantutkimuksen pohjalta aiemmissa kirjoissaan kehitellyt ja mikä on kriitikoilta usein saattanut jäädä huomiotta.

Nimittäin tieteen ja kristinuskon historiaa perusteellisesti koluamalla Puolimatka ei suinkaan rakenna karikatyyrimäistä uskovaisten tiedemiesten autiosaarta. Sen sijaan hänen keskeinen pyrkimyksensä vaikuttaa olevan, että se näkemys esimerkiksi kokeellisen luonnontieteen olemuksesta, jota kutsutaan usein nimellä ”metodologinen naturalismi”, ansaitsisi tieteenhistoriallisen aineiston perusteella itse asiassa toisen nimen.

Tulkitsen näin siksi, että Puolimatkan historiallisen analyysin perusteella ei ole tarpeen kuvata tieteen metodeja juuri naturalismiin viittaavilla termeillä. Pikemminkin päinvastoin: normaalitieteen metodisen kuvauksen tulisi viitata filosofiseen teismiin, ja teismin haaroista vielä erikseen kristinuskoon. Kristillisen uskon sisällä nimittäin maailman säännönmukaisuus ja siihen liittyvä tutkimus voidaan oikeuttaa filosofisesti ja on historiassa oikeutettu vallan mainiosti kauan ennen kuin yksikään naturalismiin viittaava metodologiakuvaus oli edes pilke valistusfilosofin silmäkulmassa.

Lisäksi termi “metodologinen naturalismi” parhaimmillaankin vain viittaa jonkinlaiseen tieteen metodien kuviteltuun maailmankatsomukselliseen neutraaliuteen, mikä ei tee oikeutta historialliselle aineistolle.

Jos tulkintani pitää vettä, niin se asettaisi Puolimatkan edelliset kirjat Usko, tiede ja Raamattu, Usko, tiede ja evoluutio sekä Tiedekeskustelun avoimuuskoe siihen valoon, että niissä on käsitelty oikeastaan vain niitä säännönmukaisuuden poikkeustapauksia, joita on kristinuskon mukaan mahdollista odottaa havaittavan. Ehkä tällainen asemointi olisi edistänyt kirjojen parempaa ymmärtämistä: kristillinen supranaturalistinen lähtökohta ei itseymmärryksensä mukaan tarkoitakaan paradigmaattista surmanhyppyä suureen tuntemattomaan, vaan paluuta tieteellisen vallankumouksen alkulähteille.

Joka tapauksessa niille, jotka kaipaavat tälle teologis-filosofiselle tieteen oikeutukselle lihaa luiden ympärille, Puolimatka tarjoaa lyhyen seitsemän kohdan listan tavoista, joilla kristinusko sen on konkreettisesti tehnyt (s. 364-369). Näiden tarkempi selvittäminen ja arviointi jääköön kuitenkin toiseen kertaan tai lukijoillemme kotitehtäväksi.

Miksi tieteellinen vallankumous tuli niin myöhään?

Toinen yleinen vastaväite kristinuskon roolille tieteen synnyssä on seuraava: jos tieteellinen vallankumous oli merkittävästi kristinuskon vaikuttama, miksi kuitenkin kesti peräti 1500 vuotta kristinuskon syntymästä ennen kuin vallankumous tapahtui?

Kirjan voi katsoa vastaavan tähän kahdella tavalla. Ensinnäkin, kysymys ainakin karkeimmassa muodossaan olettaa miltei 1500 vuoden älyllisen pimeyden, jonka jälkeen vasta esimodernina aikana alkoi tieteessä jytistä. Tämä oletus kyseenalaistetaan kirjassa purkamalla myyttiä “pimeästä keskiajasta” ja siihen liittyvästä älyllisestä alennustilasta: tosiasiassa keskiaika Euroopassa oli vilkkaan älyllisen keskustelun kausi, jonka aikana esimerkiksi yliopistolaitos sai alkunsa ja monia käytännön keksintöjä tehtiin ja sovellettiin tavallisten ihmisten elämään ympäri maanosan. Tieteellinen vallankumous oli ikäänkuin pitkään kasvaneen ruusun kukkaan puhkeaminen: luonnollinen, vaikkakin näyttävä seuraus rauhallisempien kasvuvaiheiden jälkeen.

Toisaalta vertailukohdaksi voidaan ottaa kirjassa esitelty islamilaisen kulttuuripiirin tieteellinen kehitys. Muslimivaltakuntien valloitettua muun muassa Lähi-idän korkeakulttuurit, islamilaisen maailman tiede pääsi huomattavasti Eurooppaa paremmista taloudellisista ja intellektuaalisista asemista liikkeelle. Tieteen kehitys vuosisatojen mittaan kuitenkin tyrehtyi samassa tahdissa islamilaisen teologian ja uskonnollis-poliittisen valta-aseman vakiintumisen kanssa. Lopulta erilaiset vakaumukselliset lähtökohdat tukahdutettiin harhaoppisina ja tieteen harjoittamisesta tuli tiedemiehille jopa vaarallista.

Samaan aikaan toisaalla, kansainvaellusten ja kulkutautien murjomassa Euroopassa kristinusko levisi lähinnä Suomen kaltaisiin barbaarisiin takapajuloihin, mutta muovasi silti ydinalueillaan Länsi-Rooman raunioista kukoistavan korkeakulttuurin. Puolimatka ei peittele kristittyjen syntejä ristiretkien ja noitavainojen yhteydessä (vaikka asettaakin molemmat populaarikäsityksiä tarkempaan kontekstiin), mutta kiinnittää huomion kysymyksen kannalta olennaisempiin seikkoihin: esimerkiksi yliopiston, kirkon ja valtion hallinto olivat islamilaisiin imperiumeihin verrattuna huomattavasti eriytyneempiä ja siksi alttiimpia edistämään dialogista, keskinäisen kritiikin sallivaa keskustelukulttuuria.

Tätä tieteen sosiologista edellytystä Puolimatka perustelee muun muassa kristillisen perisyntiopin vaikutuksella (kuten tekee tieteen filosofisten edellytysten osalta myös Harrison), jossa ihmisen erehtyväisyys otetaan vakavammin kuin islamissa ja näkemykset alistetaan kriittiselle keskustelulle.

Toisin sanoen esimodernin ajan Eurooppa (ja miksei islamin tieteen kulta-aikakin) toimivat ainakin jonkinlaisina esimerkkeinä Puolimatkan aiemmassa tuotannossa hahmottelemasta dialogisesta pluralismista, jossa erilaiset perususkomukset on altistettu kriittiselle arvioinnille. Tämän kilpailun hedelmänä on sitten syntynyt länsimainen tiede, jonka juuria vertaisarviointeineen, kokeineen ja koeteltavine ennusteineen voidaan jäljittää suuressa määrin kristilliseen teologiaan.

Mitä näistä Euroopan ja islamilaisen maailman rinnakkaisista kehityskuluista voidaan kenties päätellä? Ainakin se, että tieteellisen vallankumouksen myöhästymisen ihmettelyä mielekkäämpi kysymys saattaisi olla, miksi Euroopassa kehitys ylipäänsä kulki hunnien hävitysretkistä sivistyksen kukoistukseen, mutta islamilaisessa maailmassa valloitettujen korkeakulttuurien huipulta tieteen reuna-alueeksi? Puolimatka tiivistää nykyajan tilanteen arkkiopponenttiansa Kari Enqvistiä siteeraten osuvasti: pelkästään piskuisen Suomen tieteellinen tuotanto vastaa puolta koko islamilaisen maailman tuotoksista.

Onnistuuko Puolimatka?

Kuinka Puolimatka sitten teoksessaan onnistuu? Ainakin hänen tiedenäkemyksensä tulee tässä kirjassa mielestäni paremmin esiin kuin kohua herättäneissä edellisissä kirjoissa, joita seurannut keskustelu nappasi mukaansa runsaasti ennestään ilmassa olleita intohimoja ennen kaikkea kahden erikoistieteen, raamatuntutkimuksen ja evoluutioteorian saralta. Jos aikamatkustus olisi mahdollista, hyppäisinkin muutamia vuosia ajassa taaksepäin ja yrittäisin taivutella Puolimatkan kirjoittamaan selvennyksen vuoksi tämän kirjan ensin.

Ja vaikka tutkimuskirjallisuudesta löytyisikin erimielisyyksiä kirjan keskeisistäkin väitteistä, on kuitenkin jo nyt selvää, että Puolimatkan kannat eivät ole suinkaan mitään marginaalisia kuriositeetteja, vaan osa aktiivisesti keskusteltuja tieteenfilosofian, teologian ja sosiologian virtauksia. Detaljeihin keskittyvien analyysien sijaan kirjalle oikeutta tekeväksi vertailukohdaksi tulisikin ottaa jokin vastaava yritys hahmottaa kristinuskon, naturalismin tai islamin vaikutus kulttuuriin laajasti.

Entä onko kristillinen usko sitten kantanut kulttuurisesti parempaa hedelmää kuin verrokkinsa? Siltä vaikuttaa. Vaikka kysymyksiä jää edelleen avoimeksi, näytöt varsinkin islamia vastaan ovat musertavat. Naturalismi kulttuurisena voimana pärjää nähdäkseni vertailussa hieman paremmin, mutta kuten kirjassakin sivu sivulta käy vähitellen ilmi, näin on useimmiten silloin, kun se lainaa kristinuskolta oikeutuksen vaikkapa universaalille etiikalle tai tulkitsee materialistisesti uudelleen kristillisen teologian inspiroiman mekanistisen filosofian.

Suurin yksittäinen tekijä ei kuitenkaan ole islamin tai naturalismin suoranainen epäonnistuminen, vaan kristinuskon onnistuminen. Jos kirjassa murretut myytit pysyvät murrettuina, kristillisellä uskolla on yksinkertaisesti enemmän historiallista dataa puolellaan. Mitä tämä merkitsee katsomusten totuusväitteiden kannalta, onkin jo laajempi kysymys, johon tässä arviossa en puutu.

Kaiken kaikkiaan toivon, että teos huomioidaan laajasti. Sen sanoma ei rajoitu vain tieteenfilosofiaan, vaan on relevantti hyvin monenlaisille yleisöille: poliitikoille, ihmisoikeuksien puolustajille, lääkäreille, historiantutkijoille, opettajille ja tietysti aivan tavallisille ihmisille. Suomeksi tällaisia on harvassa.

Miikka Niiranen

Kirjoittaja on tekniikan tohtorikoulutettava, Veritas Forumin koordinaattori Suomessa sekä entinen Areiopagin päätoimittaja. Hänen tekeillä oleva väitöskirjansa käsittelee filosofian, teologian ja luonnontieteen kytköksiä fyysikko James Clerk Maxwellin ajattelussa.

https://www.areiopagi.fi/2013/11/arvio-tapio-puolimatka-viisauden-ja-tiedon-aarteet-kristuksessa/

arkikalusto

Viestien lukumäärä : 891
Join date : 21.11.2013

Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa