Kappale Johanneksen ensimmäsen kirjeen selityksestä 1902 SLEY 1532

1. Joh. 5:16. Jos joku näkee veljensä tekevän jonkun synnin, ei kuolemahan, hän rukoilkoon, niin hän on antava niille elämän, jotka syntiä tekevät, ei kuolemahan. Jos synti on kuolemahan; senkaltaisista en minä sano, että joku rukoilisi. Johannes lausuu tässä sanan, joka on varsin tarpeellinen kristittyjen kesken sentähden, että meiltä puuttuu viisaus ja usko, olemme heikot opissa, rakkaudessa, uskossa ja ristissä emmekä osaa niin puhtaasti käyttäytyä, kuin käsketään. Kristittyjen kesken tapahtuu alinomaan lankeemusta. Heikkouskoista korjatkaa, ei kamppausten riidoissa, Room. 14:1, ja Meidän, jotka väkevät olemme, tulee heikkoin voimattomuutta kärsiä, eikä itsellemme kelvata, Room. 15:1.

Kristuksen seurakunnan ei pidä luulotella olevansa veljiin nähden täydellinen. Mutta heitä on kohdeltava niinkuin lapsia, jotta tulisivat väkeviksi. Rieskaa minä olen teille juoda antanut, ja en ruokaa; sillä ette sitä vielä voineet, ja ette vielä nytkään voi, 1. Kor. 3:2. Jättäessään meille puheena olevan lauseen tunsi Johanneskin ettei seurakunta ole täydellinen, vaan että sitä johdatetaan täydellisyyteen. Ja hän tahtoo että heikoista huolta pidetään.

Kysymys on: onko yksinkertaisesti kaikkien puolesta rukoiltava? Muutamat ovat itsepintaiset, seurakuntaa hajoittavat ja parantumattomat. On tehtävä erotus syntisten ja puutteellisten välillä. Uskossa ja rakkaudessa heikkoja, lapsellisia ja kokemattomia on palveltava neuvovilla puheilla. Tiedän, veljeni, että seurakunnassa on syntisiä ja että ihmiset lankeevat, niinkuin raamattu sanoo: Vanhurskas taitaa langeta seitsemän kertaa, ja nousee jälleen; mutta jumalattomat kaatuvat onnettomuuteen, Sananl. 24:16.

Tällaiset ihmiset muodostavat seurakunnan. Moninaisista me kukin puutumme, Jaak. 3:2. On siis tarpeellista että Jumala meille antaa meidän rikoksemme anteeksi ja että me samoin keskenämme annamme toinen toisellemme anteeksi. Mutta muutamat synnit, sanoo apostoli, ovat sellaisia, ettei niitä anteeksi anneta; on siis turhaa niiden puolesta rukoilla. Tästä raamatunpaikasta on otettu opetus, että muutamat synnit ovat anteeksi annettavat, muutamat kuolettavat.

Siitä ovat johtuneet ne lukuisat syntien luokitukset, jotka puhuvat seitsemästä kuolemansynnistä, Toiset ovat katsoneet tätä kovaksi ja Jumalasta vieroittavaksi synniksi ja ovat sanoneet sitä luonnon synniksi ja suureksi synniksi. Minä käsitän kuolemansynniksi sellaista kuin on Koran synti. Tämä esimerkki sopii minusta tässä kohden selitykseksi.

Kora ja hänen seuralaisensa asettuivat Mosesta vastaan suitsutusta sytyttäviksi papeiksi Herran edessä ja sanoivat Mosekselle ja Aronille: Kansa on kaikki pyhä, ja Herra on heidän kanssansa ja miksi te korotatte itseänne Herran kansan päälle? 4. Moos. 16:3. Siitä oli seurauksena että Moses heitä vastaan rukoili: Herra, älä käännä itseäsi heidän ruokauhrinsa puoleen. En minä heiltä ottanut aasiakaan, ja en ole heidän yhdenkään pahaa tehnyt, 4. Moos. 16:15.

Kuolemansynnit ovat siis sellaiset, jotka tehdään hurskauden varjolla ja jotka eivät tahdo synnistä käydä eikä syntinä olla. Semmoisia ovat lahkolaiset, jotka pahuuteensa paatuvat. Eriseuraista ihmistä pakene, koska häntä kerta taikka kahdesti neuvottu on, Tit. 3:10. Ja olen usein sanonut ettei helposti tavata lahkokunnan perustajaa, joka olisi kääntynyt. En tunne siitä yhtään esimerkkiä, vaikka eksyneet tosin voivat kääntyä, mutta yleisesti pysyvät harhaoppien keksijät paatuneina, jonkatähden Paavali ei turhaan ole sanonut: kerta.

Tämän synnin luonto on taistella armoa vastaan. Sentähden rukoilen noiden lahkolaisten puolesta, mutta tämän synnin puolesta en rukoile. Muiden syntien puolesta, jotka tehdään heikkoudesta tahi ikäänkuin sattumalta, saatan rukoilla että ne anteeksi annettaisiin ja ettei niitä synniksi luettaisi. Mutta lahkolaisten puolesta, jotka eivät syntiänsä tunnusta, en saata rukoilla. Saatan tosin rukoilla että Jumala heidät kääntäisi, ennenkuin he kokonaan paatuvat, mutta kun he eivät tahdo mitään ojennusta ottaa, rukoilen: Herra, älä salli sen tulla vanhurskaudeksi tahi oikeaksi, jota nämät haluavat, vaan pane vanhurskautesi täytäntöön heitä vastaan.

Mutta heikon veljen puolesta rukoilen: Herra, hän on heikko, hän ei puolusta ja sano oikeaksi rikostansa, vaan hän tietää sen synniksi. Kuolemansynti on siis mielestäni se väärä oppi, joka taistelee syntein anteeksi antamusta vastaan ja tahtoo vanhurskaudesta ja totuudesta käydä ja vaatii että valhetta palvellaan ja kunnioitetaan.

Silloin tapahtuu että se, jota on neuvottu kerta tahi kahdesti, varsinkin jos hän on väärän opin tekijä, ei kadu. Näihin lahkolaisiin syntisiin saatetaan lisätä törkeät pahantekijät, jotka ilkeydestä ja uhkamielisyydestä tekevät pahaa. Heitä on oikein kuvaillut eräs piispa Malakias eräässä teoksessa, jonka nimi on Kirja syntien myrskystä ja joka ilmestyi Pariisissa v. 1518. Ja pettäjä Judasta muistutettiin kahdesti tahi kolmasti, mutta hän ei katunut.

Näitä voidaan lukea edellä mainittuihin, joista ei lankeemus ole tapahtunut erehdyksestä, vaan on paatunut ja itsepintainen ilkeys ja perkeleellinen synti. Sillä tehdä syntiä niin, että tahdot olla syntien teossa nähtävänä ja tehdä itsesi tunnetuksi synnin tahallisena tekijänä, se on syntiä Pyhää Henkeä vastaan. Lyhyesti sanoen: lopullinen katumattomuus, itsepintainen ilkeys ja taistelu tunnettua totuutta vastaan ovat synnin viimeiset aseet. Mitä sanot seurakunnan raatelijasta Paavalista, joka tappoi monta opetuslasta, ja kuningas Manassesta, eivätkö he olleet tehneet kuolemansyntiä? Eivät, sillä Paavali sanoo: Minä tein sen tietämättä, 1. Tim. 1:13.

Ja Pietari julistaa syntein anteeksi antamuksen Jesuksen ristiinnaulitsijoille, sanoessaan: Minä tiedän, että sen tyhmyydestä tehneet olette, Ap. t. 3:17. Nuo olivat eksytyksissä ja sentähden he tappoivat profeettoja ja kristittyjä. Mutta kristitty ei ole eksyksissä, koska hän tietää tekevänsä pahaa ja luopuvansa Kristuksesta. Kuolemansyntiä on siis se, jota puolustetaan, vaikka se on osotettu ja tunnustettu synniksi, kun se kerran tahi kahdesti on tehty.

Sellaisen puolesta ei ole rukoiltava. Mutta jos synti tunnustetaan, ei puutu armoa. Lohdutuksemme on siis se, kun hurskaasti elämme, mutta ihmiset kuitenkin saattavat langeta ja joutua kärsimyksiin, ettei meidän tule antautua epätoivoon eikä halveksia toinen toistamme, vaan meidän tulee ojentaa toinen toisellemme kättä. Ja langennut älköön olko itsepintainen ja paatunut pahuudessansa. Syntinen älköön joutuko epätoivoon, vaan hyljätköön syntinsä, Niin Paavalikin sanoo: Rakkaat veljet, jos ihminen osaa johonkuhun vikaan tulla, niin te, jotka hengelliset olette, ojentakaa senkaltaista siveyden hengessä, ja katso itseäsi, ettei sinua myös kiusattaisi, Gal. 6:1.

Kokoon tullessamme muodostamme seurakunnan, jossa annetaan lohdutus sellaiselle, jonka synti on valtaansa ottanut ja joka ei yksin kykene nousemaan ja lohdutusta omistamaan. Silloin on veli sinulla hyvä olemassa, joka sanoo: Veljeni, ota lohdutusta, älä antaudu epätoivoon, synti annetaan sinulle anteeksi. Tästä tulee rippi, jota haaveilijat pilkkaavat. Jos ihmisillä, sanovat he, on usko, niin ei tarvita synninpäästöä.

Antakoon Jumala heille kerran että saisivat tuntea mitä omantunnon vaiva on, jota eivät ole kokeneet. Tämä raamatunpaikka osottaa että veljen tulee rukoilla veljen puolesta; me emme saa jättää veljeä synnin takan alle. Voi yksinäistä ihmistä, kyllä hänellä on rukoilemista ja lohduttamista! Kristuksen valtakunta hallitsee meitä.

Hän on antava, nimittäin Kristus eli Jumala. Ilmestynyt on lupaus: rukoilkaa syntein anteeksi antamus itsellenne ja veljillenne, ja Jumala antaa sen ja antaa vielä elämänkin, jos vaan ei synti ole kuolemaan. Veljelle on sanottava näin: Tunnustatko sinussa olevan syntiä? Tunnustan. Ole hyvällä mielellä. Kuinka niin. Koska syntisi tunnustat, ei sinussa on kuolemansyntiä, vaan sinun puolestasi on rukoiltava. Eikö kristillisen seurakunnan lohdutus ole suuri?

Kultaisia sanoja nämä. Kristityt tietäkööt etteivät tarvitse mistään joutua epätoivoon ja ettei mikään voi heitä erottaa toivosta ja luottamuksesta Jumalaan, vaan että heidän on toivottava. Saul kuoli synneissänsä. Minkätähden? Sentähden, ettei hän toivonut, vaan kysyi noitaa. Tämä on suurin synti. Sentähden Jumala sallii saarnattavan laupeuttansa, että ihmiset, kun Häneen turvautuvat, poistaisivat kaikki epätoivon syyt, s.o. haluaisivat syntein anteeksi antamusta ja mielellään tahtoisivat olla vapaat synnistä.