Autuaita ovat rauhantekijät"

"Autuaita ovat rauhantekijät"

Lähi-idän ja Jumalan omien tämän hetken kipein kysymys on kysymys rauhasta. Täällä saattaa tavata nuoren sotilaan, jonka omaantuntoon on iskeytynyt sodan ja verenvuodatuksen jättämä kipeä pistin ja joka huokailee kuin vanhus. Toisaalta kristillisessä seurakunnassa kohtaa monasti ns. tavallisia uskovia, jotka murehtivat seurakuntiin hiipinyttä rakkaudettomuutta.

Jeesus esitti ohjelmanjulistuksessaan, Vuorisaarnassa, eräitä pelkistettyjä Jumalan valtakunnan sisäisiä lakeja. Yksi niistä toteaa: "Autuaita ovat rauhantekijät, sillä heidät pitää Jumalan lapsiksi kutsuttaman." Jumalan lapsi on rauhantekijä - "Jarring" omassa lähi-idässään. Rauhan luomisen esteet ovat todellisia: meilläkin on aina oma vastapuolemme. Silti: "Hengen mieli on elämä ja rauha". Ilmestyskirjan mukaisesti viimeisinä aikoina viholliselle on annettu valta "ottaa pois rauha maasta".

Juuri siksi nyt tarvittaisiin rauhantekijöitä. Lähi-idän rajojen kahden puolen tervehtivät ihmiset toisiansa sanalla "shalom" tai "säläm". Uskovien karsikossa toivotellaan Jumalan rauhaa. Mutta toteutammeko myös elämässämme "Hengen mieltä"? Hengellisessä lajittelussamme luemme Jumalan lapsiksi ne, jotka ovat "oikein heränneet" - Jeesus kutsuu lapsikseen rauhantekijät.

Lähi-idässä on monia säätämyksiä siitä, miten rauha tehdään

Rauhanteko on tarpeen silloin, kun kahden heimon välille on tullut verenvika. Luemme hepreankielisessä jumalanpalveluksessamme viikoittain synnintunnustuksena Psalmin 51, jossa pyydämme: "Päästä minut verenvioista." Olen ymmärtänyt tällä sanalla aina yleistä syntisyyttä, joka olemuksessani, veressäni. Jokin aika sitten näin, että arabialaisessa Raamatussa on tällä kohdalla sana "madmum" eli "verivelka". Muhamettilaisessa maailmassa verivelan alaiseksi joutuminen on hirvittävä onnettomuus. Siinä koko heimo on vaarassa. Vielä vajaat 20 vuotta sitten sai 78 ihmistä surmansa kahden arabiheimon välisessä verivelassa. Vasta tällöin saatiin verikosto lopetetuksi.

Arabiassa ja hepreassa vastaa sama sana "dam" verta. Hepreassa tämä käsite merkitsee myös "maksua" tai "hintaa". Suurimmat rikokset voidaan sovittaa vain verellä. Muhamettilaisen lain mukaan ihmisen hinta on noin 300 kultarahaa eli noin 10.000 nykymarkkaa.

Jos joku muhamettilaisessa maailmassa ajaa esim. autollaan lapsen yli tai surmaa kiivastuksissaan lähimmäisensä, hänen on heti kiiruhdettava lähimpään poliisilaitokseen tai vankilaan pyytääkseen sieltä suojaa. Mooses sai tätä tarkoitusta varten tehtäväkseen erottaa kuusi turvakaupunkia, joihin toisen tapaturmaisesti surmannut henkilö saattoi paeta. Turvapaikastaan käsin syyllinen hankkii välittäjän.

Tämä menee surmatun henkilön perheen pään tykö pyytämään "atwa" eli sovitteluaikaa. Välittäjä, jona on usein naapuriheimon päällikkö, panee "kasvonsa" takeeksi siitä, että syyllinen tulee suorittamaan täyden sovituksen. Tänä "atwa"-aikana, joka on useimmiten kuukauden kestävä, vastapuolen "veri lakkaa kiehumasta". Nyt voidaan ryhtyä sovitteluun.

Sovinnonteosta muodostuu suuri juhla

Syyllisen omaiset ovat keränneet sovitusrahan. He ottavat mukaansa sen sekä lampaan, riisiä, kahvia ja sokeria saapuessaan välittäjän kanssa surmansa saaneen omaisten tykö. Syyllinen lähestyy polvillaan perheen päämiestä, köysi vertauskuvallisesti kaulassa. Sitten hän sanoo: "Tässä on kaulani, voit kostaa. Sinun poikasi on kaikkea maailman kultaa ja hopeaa kalliimpi, mutta tahdon silti maksaa hänestä sovitushinnan. Paljonko annat anteeksi Allahin tähden; kuinka paljon alennat Muhammedin vuoksi; paljonko Kristuksen tähden, paljonko kuninkaan vuoksi; paljonko alennat heimopäällikön tähden ja paljonko itseni vuoksi?"

Kun anteeksiantamus, "sulhha", on saatu aikaan ja sovitusmaksu todistajien läsnäollessa suoritettu, teurastetaan lammas sovinnon merkkinä. Tämän jälkeen voidaan verivelan alaisia jo tervehtiä "säläm"-tervehdyksellä, ja kaikki, kumpaankin leiriin kuuluneet, saavat seurustella ilman minkäänlaista kaunaa. Rauhantervehdys on lupa lausua vain, kun todella on varmuus siitä, että verenvika on poistettu.

Raamatun ja Lähi-idän ajattelulle on ominaista, että syyllisyys on yhteinen

koko kansaa koskeva asia. Verikoston aikana ei kukaan ole turvassa. Vaikka vain paimenpoika olisi surmattu, heimon miehet voivat valita verikoston kohteeksi vastapuolen jonkun johtajan.

Hengellisessä elämässä vallitsevat samat heimosotien aikaiset lait. Emme tosin tapa verisesti - mutta kielemme, joka on ruumiimme harvoja luuttomia jäseniä, kykenee iskemään kovemmin kuin kipeinkään kyynärpäänisku. Suuntaamme jonkin hengellisen ryhmän johtajaa kohtaan tuntemamme kateuden ja katkeruuden hänen alaisiinsa. Yhden henkilön valvomattomuuden tai hänen teologisen ilmaisullisen taitamattomuutensa tähden boikotoimme kaikkia hänen ystäviään. Hoitamaton verenvika johtaa usein Jumalan pyhät mitä alhaisimpaan käyttäytymiseen. Ja sitten vielä uskomme pyhän Jumalan suovan meille herätyksen aikoja.

Raamattu opettaa, että verenvika on poistettava koko leiristä

Yhden miehen, Aakanin, synnin tähden Jumala vastasi Joosualle: "En minä enää ole teidän kanssanne, ellette hävitä keskuudestanne tuhon omaksi vihittyä." Jumala saattoi antaa voittoja kansalleen vasta kun koko Israelin leiri oli "pyhitetty".

Vapahtajamme Jeesus Kristus kuoli ulkopuolella muurin, poistaen täten vertauskuvallisesti syynalaisuuden kansansa yltä. 3. Moos. 16. luku kertoo, kuinka Aaronin tuli ylimmäispapillisessa tehtävässään laskea molemmat kätensä syntikauriin pään päälle ja tunnustaa siinä kaikki israelilaisten synnit, "olipa heillä mitä syntejä tahansa". Sitten tuo syntipukki vietiin erämaahan, jossa se syöstiin "azazel"-nimiseltä jyrkänteeltä alas. Heprealaisessa kaunokirjallisuudessa on esimerkkejä siitä, miten tärkeätä oli, että "sitä varten varattu mies", "iish ha-itti", palasi takaisin erämaasta tuoden sanoman, että "tehtävä on täytetty".

Puhumme paljon siitä, että syntimme annetaan meille anteeksi, mutta liian vähän siitä, että langettavat tekijät tulee myös poistaa elämästämme ja että synnin "kiinnikkeet" tulee mikäli mahdollista katkaista. Kun Jumala antaa anteeksi syntimme, Hän "unohtaa" ne, "heittää ne selkänsä taakse" ja "upottaa ne meren syvyyteen".

Vanha ihmisemme kyllä sanoo antavansa anteeksi - mutta samalla se "kirjaa" tehdyt asiat, panee ne "korvansa taakse" ja alkaa odottaa sopivaa hetkeä, jolloin niitä voisi käyttää hyödykseen lähimmäisen kiristämisessä. Vanha ihmisemme osoittaa asianajajan nerokkuutta syytteiden laadinnassa, koska sen opettajana on itse saatana, yleinen syyttäjämme. Luukkaan vuorisaarnan lyhennelmässä Jeesus sanoo samassa hengenvedossa: "Olkaa armahtavaiset - älkää tuomitko - antakaa anteeksi."

Rauhanteko maksaa

Se maksaa ennen kaikkea sen, että näemme itsemme syyllisinä. Oikean, Jumalan mielen mukaisen murheen tunnemme siitä, ettemme syytä olosuhteitamme, kasvatustamme, luonnettamme, ympäristöämme tai huonoa onneamme vaan todella itseämme. Käytännössä parannus alkaa aina pyhitetyimmästä ihmisestä.

Heprean kielessä sana "shalom", rauha, tulee käsitteestä "leshallem" eli maksaa. Näimme jo, että "veri" ja "hinta" olivat myös yhteisestä sananjuuresta. Todellisen rauhan tekemisessä joudutaan kipuilemaan aina veriin asti. Rauhanvälittäjällä on edessään todellisia ongelmia, todellisia sovittamattomilta näyttäviä vastakohtia. Niitä ei voi korjata, vain veri voi pyyhkiä ne pois. Käytännössä perheen, yhdistysten ja kansojen yhteiselämä on mahdollista vain anteeksiantamukseen pohjautuen. Inhimillisessä puutteellisuudessamme koemme pyhien yhteyden.

Jumalan siunaus samoin kuin paha jakaantuu eri kirkkokuntien ja hengellisten ryhmäkuntien ylle niin kuin sade, joka ei tee eroa eri sarkojen välillä. Emme voi olla tervehdyttävänä tekijänä Jumalan seurakunnassa, ellemme opi nöyrää suhteellisuudentajua. Jeesuksen ajan hengellinen parhaimmisto, fariseukset, olivat opillisen erittelyn mestareita, ja juuri heille Jeesus joutui sanomaan kipeimmän sanansa: oi te ulkokullatut. Opista oli tullut heille Jumala, mutta elävä Elämän Herra jäi syrjään.

Keinotekoinen ja jäljennös

eroavat toisistaan usein vain sisäisten ominaisuuksiensa puolesta. Pyhän Hengen synnyttämä nisu ja valhevehnä erotetaan toisistaan vasta iäisyydessä. Oikea timantti välkkyy vedessä, oikea jumaluusoppi koetellaan elämässämme.

Mark Twain on sanonut, että oikean ja miltei oikean välinen ero on yhtä suuri kuin salaman ja kiiltomadon. Miten aralla tunnolla ja herkkiä meidän tulisikaan olla pyytäessämme Jumalan sanoja ja Hengen mielen mukaisia ajatuksia.

Muuan oman elämäni kipeimpiä kysymyksiä on suhde oikeaan ekumeniaan. Sama kysymys näkyy hämmentävän ja jopa erottavan Suomen uskovaa kansaa. Kun olen joutunut täällä lähetyskentällä näkemään selvää ja ilmeistä uskon peruskysymyksistä syrjään ajautumista henkilöissä ja ryhmissä, jotka virallisesti lukeutuvat ns. raamatulliseen ekumeeniseen ryhmittymään eivätkä liberaalisena pidettyyn Kirkkojen Maailmanneuvoston edustamaan ekumeeniseen liikkeeseen, olen yhän enemmän alkanut huomata, että olemme kaikki vaaravyöhykkeellä.

Taivasten valtakuntaa vastaan hyökätään -kirjaan yritin pari vuotta sitten kerätä huomioimiani ilmiöitä, jotka alkavat nyt olla näkyvissä yhä selvemmin: väkivaltaisuuden sabotaasihenget, "Kochoot Chamas", eivät toimi vain kansainvälisellä ja järjestötasolla, ne tahtovat sokaista yksityisen uskovan sydämen. Laittomuus vallitsee, rakkaus kylmenee ja "laittomuuden salaisuus" alkaa paljastua. Se paljastuu yksityisen ihmisen rakkaudettomuutena. Meihin tulee pedon merkki.

Rauhan tilaa tulee hoitaa

Ainoa lääke verenvikaamme on Jeesuksen Kristuksen veri. Anteeksipyyntö riisuu aseet. Jumala on armossaan antanut meille vielä "atwa" eli sovitteluaikaa. Uskallammeko käydä iäisyyteen sovittamattomin ihmissuhtein? Rukoillessamme Isä meidän -rukousta pyydämme oikeastaan kääntäen: "Älä anna meille anteeksi meidän syntejämme, ellemme me anna anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet."

Hurskailla juutalaisilla on säilynyt tapa ennen suurta sovintopäivää käydä viikon ajan ns. "slichoot"-vierailuilla eli anteeksipyyntömatkoilla. Jos jumala johtaa meidät tällaisiin askeliin, emmekö ottaisi oppia vanhoista arabien tavoista: kainaloon paketti "juhlakahvia", käteen herkkä kukkakimppu ja sitten ystävän luo. Mutta saamme tunnustaa vain oman syntimme, emme naapurin.

Jos sovinnonteko on vain pahan sydämemme kaivelua, rauhaa ei synny. Emmekö opettelisi uudelleen näkemään lähimmäisessämme Kristuksen kasvoja, kuulemaan lähimmäisemme elämänosassa Kristuksen puhetta ja lukemaan toistemme vajavaisessa ja rajoitetussa kilvoittelussa silti Mestarimme omaa sanomaa?

Näin meistä tulee 2. Kor. 3. luvun mukaisesti "Kristuksen suosituskirjeitä". Tavaran laatu suosittelee parhaiten tekijäänsä. Muistutamme usein erästä kiireistä professoria, joka kirjoitti oikealla kädellänsä tärkeitä asioita taululle - ja vasen käsi tuli metrin päässä perässä pyyhkien kaiken kirjoitetun. Elämämme joko pyyhkii tai vahvistaa sanottavamme.

Jos annamme anteeksi lähimmäisellemme, se on vain oikeamielisyyttä. Itse rikomme varmaan yhtä kipeästi jotain muuta kohtaan. Jos lähimmäisestämme puhutaan jotain pahaa, emme saisi heittää öljyä tuleen lyhyin aiheeseen palauttavin kysymyksin, vaikka uutinen olisi kuinka mielenkiintoinen. Synti myrkyttää veremme. Pahanpuhuja on aina itsensä tehostaja.

Pyhä Henki on suurin kantovoima

Hän on rohkaisija ja puolustusasianajaja. Hän sitoo haavoittuneita ja tukee kaatuvia. Hän lohduttaa alaspainettuja. Mutta lihavat ja väkevät Hän sysää pois. Hän on Suuren Kantajan asialla. Eräiden Vanhan testamentin profeettakirjojen alussa käytetään sanaa "massaa" eli "näky" tai "taakka". Näky merkitsee lähimmäisen elämäntaakan ottamista omakseen. "Kantakaa toistenne kuormia, niin te täytätte Kristuksen lain." Sananlaskut sanovat: "Jumalattomain sydän on armoton." Itsessämme olemme armottomia. Vain Kristus voi voittaa itsekkyyden taikapiirin.

Arabiankielessä käytetään karitsasta sanaa "hhämäl", mikä merkitsee myös kantamista. Myös heprean karitsa, "see", ja kantaa-käsite, "lasseet", noudattaa samoja ajatusyhtymiä, vaikkakin sananjuuressa on pieni eroavuus. Jumalan uhrikaritsana Jeesus kantoi syntimme.

Jumalan perheväkeen kuuluvina odotamme herätystä. Herätystä kaivataan laajemmissa piireissä kuin osaamme aavistaakaan. Mutta voiko Jumala suoda siunauksensa omaan astiaamme, kun karsastamme naapurin osaa? Vasta kun peltomme murentuvat kuivuuteen ja näemme nykyisessä yleisessä pyhittymättömyydessämme yhteisen taakan, voimme odottaa virvoituksen aikoja.

Juutalainen kirjallisuus tuntee "Honi ha-meagelin", ympyräntekijä Honin, joka piirsi viivan ympärilleen ja todella onnistui rukoilemaan sateen vain oman ympyränsä sisään. Koskahan opimme piirtämään hieman suuremman ympyrän?

Rauhaa rakennetaan

Hajottamisissamme on liian usein takana "diabolos" eli "hajalle heittäjä", jota nimeä Uusi testamentti käyttää saatanasta. Ennen kuin normaalioloissa talo hajotetaan, pitää olla täysi vakuus, että se ei enää palvele tehtävänsä mukaisesti tai että sen tilalle kyetään rakentamaan uusi. Apostoli Pietari puhuu siitä, että meidän tulisi "itsekukin rakentua elävinä kivinä hengelliseksi huoneeksi".

En ollut koskaan ymmärtänyt, miksi kivestä voidaan käyttää sanaa "elävä". Eräänä päivänä kävelin Beetlehemissä erään arabipastorin kanssa. Silloin hän sanoi kivenhakkuupaikalla: "Katso tuota elävää kiveä." Kysyin syytä miksi hän käytti arabialaista sanaa "elävä kivi". Silloin hän selitti: Se on elävä siksi, että se on ollut kivenhakkaajan kädessä.

Kuolleiksi kiviksi me sanomme kaikkia muodottomia luonnonlohkareita. Elävä kivi on hakattu siten, että se "sopii" muiden rakennuskivien yhteyteen. Sen tehtävä on "tukea" ja "kantaa". Jos rakennuksessa tehdään muutoksia, tuollainen elävä kivi voidaan aina siirtää myös toiseen tehtävään.

Koska ensi syksystä siirryn Lähetysseurasta virkavapautta saaneena tyttäreni koulunkäynnin ja jatko-opintojeni vuoksi Kansan Raamattuseuran palvelukseen, minulle oli evankeliumia kuulla, että Jumalan valtakunnassa rakennuskiviä voidaan välillä siirtää toisiinkin tehtäviin. Tämä pitkä kirjeeni on tarkoitettu lähinnä uskoville. Siksi tämä on ladattu esimerkein, joihin voitte muistissanne ripustaa sanotut asiat.

Tunnen tehtäväkseni sanoa, että tarvitsemme uskovien parissa enemmän yhteyttä ja mieltä, joka osaa kunnioittaa Jumalan työtä naapurinkin teltassa. Tarvitsemme suoraselkäisyyttä, oikeamielisyyttä, rehtiyttä ja nöyryyttä. Arabiankielen "ystävä"-sana tulee heprean "zadiik"-käsitteestä, mikä merkitsee vanhurskasta ja oikeamielistä. Voimme päästä kokemaan herätystä Suomen Siionissa vasta, kun alamme toistemme kunnioittamisessa kilpailla keskenämme. "Jotka rauhaan neuvovat, niille tulee ilo."

Risto Santalan kirje Jerusalemista Sana-lehdelle. Julkaistu lehden numerossa 23/1968.

http://www.kirjasilta.net/artikkelit/santala/autuaita.html

Stiina, on kirjoitus pitkä, mutta Risto Santala kirjoittaa melkein asiantuntijana, kun on asunut Israelissa monet vuodet, joten uskalsin sen kuitenkin tänne kopioida.

Olemmehan me hyvin puutteellisia ja pienikin edistys kestää hyvin kauan, jos sitä edes huomaa, muut kuin Jumala! On niitä asioita varmaan kaikilla kristityillä, joita ei niin vain unohda, eikä voi anteeksikaan antaa. Prosessissa ollaan silti, kun rukoillen niitä Jumalalle valitamme.

Meidän Äitimme ei leppynyt helposti, jos olimme töppäilleet. Hän ei puhunut, hänelle kenelle oli suutuksissa. Se oli meille kova pala. Isä sai olla siinä välikätenä ja selvittäjänä, kunnes Äiti leppyi. Äiti on jo muuttanut tästä ajasta monta vuotta sitten, mutta minulle jäi siitä puhumattomuudesta trauma, joka vaivaa vielä vanhuudessanikin, pelkona, että varmaan Jumalakin olisi samanlainen.

Se kalvaa sydäntä, vaikka tiedän ettei niin ole, mutta se ei aina auta. Olemme sisarusten kanssa puhuneet tästä ”puhumattomuus rangaistuksesta monta kertaa, ja kyllä hekin sitä muistavat, mutta ei niin kipeästi kuin minä.

Sain monet kerrat kantaa vastuuta pienimmistä sisaruksista, ja sitten syntipukin osan, kun en ollut osaani hoitanut esimerkillisesti, sillä jotakin aina sattui, kun pikkutenavista on kysymys.  Teini-ikäisenä
riitelin Äidin kanssa pitkävihaisuusasiasta ja  puhumattomuudesta, jota silloinkin rankaistiin puhumatta.
No, kenellä mitäkin, minulla näin. Prosessissa ollaan.