Aamuhartaus

Minna Jaakkola

Minun sukuni naisilla on pitkät perinteet oman vihan peittelyssä. Silloin kun isoisä ajoi vaimoaan ja lapsiaan takaa ja he pakenivat milloin pihoille ja naapuriin, isoäitini ei pakannut tavaroitaan vaan palasi tilanteen rauhoituttua, siivosi jäljet ja leipoi karjalanpiirakat. Nieli vihansa, yritti ehkä ymmärtää, teki niin kuin siihen aikaan muutkin naiset.


Toisesssa Mooseksen kirjassa on se tunnettu kohta, miten Herra, sinun Jumalasi, on kiivas Jumala, joka kostaa isien pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen. Vaikka kohdasta on monta tulkintaa, niin itselleni se tuo mieleen kaikki isien ja äitien tukahdutut tunteet, pelot, epäoikeudenmukaisuuden kokemuksen ja vihan. Psykologia on sittemmin todistanut samaa – viha todella siirtyy, siis sellainen käsittelemätön ja pidätelty viha.

Itse uskon, että kirjallisuuden kautta voi päästä kohtaamaan oman sisimmän vaiettuja osia. Lukuisissa sukupolviromaaneissa on kuvattuna se, mistä arjen keskellä on niin hankalaa saada kiinni. Lukijana on helpompi nähdä kaaria ja kehityskulkuja isältä pojille ja äideiltä tyttärille aina kolmanteen ja neljänteen polveen asti.

Lukiessani mietin aina miksi joku henkilö ärsyttää minua, miksi samaistuin niin kovasti ja löytäisinkö uutta näkökulmaa johonkin oman elämäni kysymykseen näiden kysymysten kautta. Viime aikoina on mietityttänyt viha.

Puhumattomuuden , tunteiden kätkemisen ja hallitsemattoman raivon perintöä on kannettu seuraaville sukupolville perheessä, jos toisessakin. Lapsille siinä samalla siirtyvät halvaannuttava pelko, alistuminen, tyytyminen osaansa ja väitän, että viha.

Usein kiltteinä pidetyt ihmiset joutuvat rajustikin kohtamaan vihansa ja aggressionsa siinä kohdassa, kun kilttinä pysyminen ei vain enää riitä. Elämä harvoin menee niin kuin haluaisi, vaikka kuinka olisi aina kiltti. Kristillisessä uhrautumisessa pitäisi kai olla kyse siitä, että tarpeen tullen uhraa itsensä toisten puolesta. Surullisin muoto tästä on se, jossa uhrataan itsensä, eikä pelasteta ketään.

Paavali sanoo Efesolaiskirjeessä: ”Vaikka vihastuttekin, älkää tehkö syntiä.” Se on hyvin sanottu, sillä viha on tunteena ihan tavallinen – suuttumus ja vihaisuus ovat terveellinen reaktio silloin kuin joku loukkaa tunteitasi, tarpeitasi tai rajojasi. Vihan tunteella on tällöin tärkeä viesti, jos sen äärelle uskaltaa pysähtyä. Vihaa voi myös kanavoida luomisvoimaksi tai muutosvoimaksi, mutta siihen harva pystyy omillaan – sukupolvien kierrettä katkaisee parhaiten tunteista puhumisen ja niiden hyväksymisen kulttuuri.

Omat tyttäreni ovat kovin kilttejä. Taatusti hekin kantavat tätä vihaa. Silti voi toivoa, että sitä olisi jo vähemmän, sillä meidän kodissa äiti voi olla vihainen ilman että mitään pahaa tapahtuu. Meillä opetellaan myös sitä, että lapsi voi olla vihainen ilman että äiti romahtaa. Aina uudelleen lasten kanssa palaamme kysymykseen, mikä auttaa silloin kun oikein suututtaa. Toinen haluaa syliin, toinen olla hetken itsekseen, molemmat toivovat, että asiasta voi puhua ja sitten pyydetään anteeksi. Eikä se aina suju niin onnistuneesti, siksi saman kysymyksen äärelle joutuu palamaan aina uudelleen.

Loppujen lopuksi kohdakkain ollaan myös sen kanssa, että Jumalalle meidän tunteet, hänelle on turha esittää mitään. Jumala tietää, että minä olen helvetin vihainen monestakin asiasta. Ja kestää sen.


https://evl.fi/en/verkkokirkko/hartaudet/aamuhartaudet/-/d/8902/20-2-2018+Minna+Jaakkola