Kristitynfoorumi / Job 23:3-5.Oi, jospa tietäisin, kuinka löytää hänet, jospa pääsisin hänen asunnolleen!

kirjoittaja Hellevi Ke Syys 06, 2023 9:07 am

Henkilökohtaisesti koettua

Kuvittelemme helposti oman tiemme menestyksekkääksi ja
ihmissilmin nähtävänä kulkuna voitosta voittoon. Joskus saamme
uskovinakin kulkea outoja teitä, joita ymmärryksemme ei käsitä.
Vasta vuosikymmenien kuluttua huomaamme, että Jumala oli
mukana, mutta hänen tiensä eivät ole meidän teitämme.

Oi, jospa tietäisin, kuinka löytäähänet, jospa pääsisin hänen asunnolleen! Minä esittäisin hänelle riita-asian ja täyttäisin suuni todisteilla. Tahtoisinpa tietää, mitä hän minulle vastaisi, ja kuulla mitä hän minulle sanoisi.” Job 23:3-5.

Kello lähentelee jo puolta yötä.
Peterborough’in kaupungissa sijaitsevan Eastern Pentecostal Bible Collegen rukouskammiossa on hiljaista.Makaan lattialla ja ajattelen viimepäivien tapahtumia. Sisimmästäni pusertuu äänetön, tuskainen rukous: “Hyvä Jumala, miksi et auta, miksi et auta minua? Miksi en osaa uskoa niin, että
parantuisin? Jumala, minähän tulin tänne kouluun valmistuakseni siihen tehtävään, johon uskoin Sinulta kutsun saaneeni. Miksi minun nyt täytyy sairauden vuoksi jättää tämä opisto?

Hyvä Jumala, Jeesuksen tähden vastaa minulle!”
Kolme vuotta aikaisemmin, vuonna 1953, olimme vanhempieni kanssa muuttaneet Kanadaan. Työskenneltyäni pari vuotta lokarina pohjoisen metsäkämpillä, olin saanut tarpeeksi dollareita kolmen vuoden opiskelua varten Kanadan helluntaiseurakuntien raamattuopistossa. Toisen vuoden aikana terveyteni alkoi pettää, ja jouduin leikkaukseen. Jo teinivuosina kiusannut ihosairaus alkoi myös uudelleen vaivata. Lääkärit olivat tehneet parhaansa. Olin itse rukoillut ja ystäväni olivat myös rukoilleet puolestani.

Olin laulanut “Usko se vaan…”, ja olin tosissani yrittänyt uskoa, mutta sairauteni vain paheni. Tilanne oli nyt kehittynyt sellaiseksi, että minun täytyisi jättää opisto. Rukouskammiossa on hiljaista. Vastaus viipyy. Tuntuu kuin taivas ei kuulisi huutoani. Havahdun kun joku tulee huoneeseen. Yksi uskonveljistä, kolmannen vuoden oppilaista, tuli ylös vintillä sijaitsevaan rukouskammioon. Hetken hän seisoi siinä, ja minusta tuntui, että hän hiukan säälien katsoi minua, kun hän sanoi: “Matti, tiedän
mikä sinun ongelmasi on. Sinulla ei ole tarpeeksi uskoa. Sinä et usko jumalalliseen parantumiseen.”

Seuraavana päivänä kokosin kirjani, jätin hyvästit ystävilleni, ja matkustin vanhempieni luokse Torontoon.

Löytyisiköhän näihin kysymyksiin koskaan vastausta?

– Olen jälleen vakavasti sairaana. Kipukohtaus oli yllättänyt illalla. Kiinalainen taksinkuljettaja, joka oli tuonut minut sairaalaan oli pelännyt, että kuolen ennen kuin ennätämme perille. Siinä tapauksessa henkeni olisi voinut jäädä kummittelemaan hänen autoonsa. Mies hiljensi vauhtia ja silmäili minua koko ajan, valmiina tarpeen tullessa siirtämään minut tienpenkalle kuolemaan.

Seuraavana päivänä lääkäri sitten selitti tilannetta. Sairaalaan tullessa olin ollut pahasti shokissa. Verenpainetta tuskin pystyttiin enää mittaamaan. Pohjukaissuoli oli puhjennut, mutta leikkausta ei kuitenkaan voitu suorittaa.

Olin muutamia kuukausia aikaisemmin sairastunut lavantautiin. Pian sen jälkeen sain kuumereuman, ja sen seurauksena sydäntulehduksen. Tuossa vaiheessa sain uusia lääkkeitä, joista johtuen pohjukaissuoli oli puhjennut. Kyseistä lääkettä oli nyt systeemissäni niin paljon, ettei leikkausta
voitu suorittaa. Puhkeaman koteloituminen haimaan oli pelastanut henkeni.

Oli jälleen aikaa ajatella. Monien vaiheitten kautta oli Jumala johdatellut. Kolme vuotta aikaisemmin olin perheeni kanssa tullut Taiwanille lähetystyöhön. Saisin sittenkin olla kutsumustehtävässäni. Kielen opiskeluoli sujunut hyvin; pystyin jo saarnaamaan kiinan kielellä. Monia nuoria opiskelijoita oli tullut uskoon, olivat jo käyneet myös kasteella. Olimme päässeet käsiksi työhön. Ja nyt, hyvä Jumala, miksi jälleen näin?

Kolme kuukautta jouduin olemaan kiinalaisessa sairaalassa. Sen jälkee matka kuumeisena Japanin kautta Tyynenmeren ylitse Torontoon, ja jälleen sairaalaan.

Tulen aina muistamaan lokakuun viimeisen päivän 1965. Makasin vuoteellani Toronton Women’s College sairaalassa. Lääkäri tuli selittämään tilannetta. “Mr. Pyykkönen, on parasta, että jätätte pois mielestänne lähetystyön tropiikissa; teidän terveytenne ei tule kestämään siellä.” Ystävällisen lääkärin poistuttua olin taas yksin ajatusteni kanssa.

Oli lokakuun viimeinen päivä.
Tämähän on syntymäpäiväni. Olen kolmekymmentävuotias; mies parhaassa iässä. Heikottaa kun nousen vaakaan, joka kertoo, että painan 48 kiloa. Istun vuoteen reunalle ja itken. “Hyvä Jumala, miksi tässä taas kävi näin? Miksi et Jumala vastaa?” Seurakunta uhrasi ja lähetti meidät lähetyskentälle. Me olimme uhranneet itsemme lähetyksen alttarille, ja nyt kaikki oli romahtanut. Miksi Jumala ei vastannut näihin kysymyksiin?

Jumala vastasi, vaikka en sitä silloin ymmärtänytkään. Tai oikeastaanse oli vasta alkua vastaukselle. En suinkaan silloin vielä tajunnut, mitä kaikkea tuo vastaus tulevina vuosina tulisi sisältämään. Silloin kaikki tuntui vielä niin pimeältä. Avasin Raamattuni. Katseeni pysähtyi Psalmin 32:8 kohdalle. “Minä
opetan sinua ja osoitan sinulle tien, jota sinun tulee vaeltaa; minä neuvon sinua, minun silmäni sinua vartioitsee.” Silloin, yli kaksikymmentä vuotta sitten Torontolaisessa sairaalassa sieluni pimeyteen loistanut valon säde on joskus tuntunut jo melkein sammuneen (kirjoitettu 1990, toim.huom). Sairaalat ovat tulleet tutuiksi. Viisi-, kuusitoista kertaa potilaana; joskus hyvinkin kriittisissä tilanteissa.

Joskus “uskon sanan” ihmistekoisella perustuksella, uskottelun ja mahtailun jälkeen, jälleen pimeydessä. Joskus suurten ihmeparantamiskokousten päätyttyä, tulkin tehtävästä väsyneenä, viimeistenkin “parantuneiden” noudettua kainalosauvansa, epäilysten hiipiessä mieleen, sittenkin: “Minä neuvon sinua ja osoitan sinulle tien”.Jumala on opettanut Sanansa kautta. Hän on opettanut elämän kokemusten kautta. Ehkä vähän olen oppinut; paljon on varmasti jäänyt oppimatta. Paljon olen saanut Jumalan miehiltä, heidän saarnoistaan ja kirjoistaan.

Paljon on myös ollut sellaista, joka on pysähdyttänyt: uskottelua; katteettomia lupauksia; kaavamaista ‘tunnustamista’, yrityksiä pakottaa Jumala toimimaan meidän hyväksemme jonkun metodiikan kautta. Hän on neuvonut silloin kun Hän on vastannut rukouksiin; silloin kun rukousvastaus on viipynyt, ja myös silloin kun Hän on tehnyt selväksi, että Hän joskus kirkastaa nimensä parhaiten, kun ei vastaa rukouksiimme.

Kartan mielelläni sellaisia ihmisiä, joilla on viimeinen sana ja vastaus kaikkiin elämäämme koskeviin kysymyksiin. He eivät tiedä edes sitä, etteivät he voi tietää kaikkea; jos tietäisivät, olisivat he verrattavissa Jumalaan.

On kysymyksiä, joihin emme saa vastauksia täällä alhaalla. Silloinkin me kiitämme Hänen armoaan ja
kunnioituksesta nöyrrymme Hänen edessään. On kysymyksiä joihin Hän tahtoo vastata, ja silloin ainoa toivomme on, että Taivaallinen valonsäde saa valaista ymmärryksemme.

Lainaus Matti Pyykkösen kirjasta:
“Me olemme Kristus, onko Jumala meidän
juoksupoikamme”. Harhaopeista varoittaminen on viime vuosina jäänyt
vain muutaminen harvojen tehtäväksi. Pyykkönenon yksi näistä
varoittajista, joita on syytä kuulla.

Uskonnon uhrit ovat paljolti menestysteologian uhreja.
Siksi on polttava tarve saada mainittu kirja jokaisen
kristityn luettavaksi.

https://kristitynfoorumi.org/lehdet/PL62005.pdf

Ma	Ti	Ke	To	Pe	La	Su
				1	2	3
4	5	6	7	8	9	10
11	12	13	14	15	16	17
18	19	20	21	22	23	24
25	26	27	28	29	30