Vapaasana
Haku
 
 

Näytä tulokset:
 

 


Rechercher Tarkennettu haku

Viimeisimmät aiheet
» Yhteys poisnukkuneisiin
Olavi Peltola : KUN EI ENÄÄ KADUTA… EmptyEilen kello 11:47 am kirjoittaja Stiina

» Jumalan kansan koti-ikävä
Olavi Peltola : KUN EI ENÄÄ KADUTA… EmptyEilen kello 10:03 am kirjoittaja Stiina

» Mikä yhteys, mikä Jeesus?
Olavi Peltola : KUN EI ENÄÄ KADUTA… EmptyEilen kello 9:58 am kirjoittaja Stiina

» Totuus ja rakkaus kirkossa
Olavi Peltola : KUN EI ENÄÄ KADUTA… EmptyEilen kello 8:02 am kirjoittaja arkikalusto

»  Ekumeeninen käymistila
Olavi Peltola : KUN EI ENÄÄ KADUTA… EmptyPe Elo 16, 2019 6:50 am kirjoittaja arkikalusto

» Ne jotka eivät tiedä
Olavi Peltola : KUN EI ENÄÄ KADUTA… EmptyPe Elo 16, 2019 6:24 am kirjoittaja arkikalusto

» Kipeitä sanoja
Olavi Peltola : KUN EI ENÄÄ KADUTA… EmptyTo Elo 15, 2019 7:06 am kirjoittaja Hellevi

»  Lasten kynästä luet totuuden - evoluutiokriittinen piirros oli opettajalle liikaa
Olavi Peltola : KUN EI ENÄÄ KADUTA… EmptyKe Elo 14, 2019 6:12 am kirjoittaja arkikalusto

»  Onko olemassaolosi lottovoitto?
Olavi Peltola : KUN EI ENÄÄ KADUTA… EmptyKe Elo 14, 2019 5:45 am kirjoittaja arkikalusto

Elokuu 2019
MaTiKeToPeLaSu
   1234
567891011
12131415161718
19202122232425
262728293031 

Kalenteri Kalenteri

Yhteistyökumppanit

Olavi Peltola : KUN EI ENÄÄ KADUTA…

Siirry alas

Olavi Peltola : KUN EI ENÄÄ KADUTA… Empty Olavi Peltola : KUN EI ENÄÄ KADUTA…

Viesti  Hellevi Raitosalo lähetetty La Syys 24, 2016 12:48 pm

KUN EI ENÄÄ KADUTA…

Helsingin Opiskelijalähetys 16.1.99,
Olavi Peltola


Jälleen lähestymme tuota kummallista kapinetta - sydäntämme, jotain sellaista, josta Raamattu sanoo karusti: ”Petollinen on sydän ylitse kaiken ja pahanilkinen; kuka taitaa sen tuntea? Minä, Herra, tutkin sydämen ” (Jer 17:9-10).

On kyse eräänlaisesta otteen herpaantumisesta.

En jaksa, en viitsi enää. Yritin aikani eikä siitä sen kummempaa ja selvempää tullut. Jätän kaiken. Mitä sitä kannattaa itseään rääkätä! Luovutan! Laahaudun silloin tällöin kavereitten tähden mukaan!

Heprealaiskirjeen kirjoittamisen syynä on juuri tällaisen asenteen leviäminen Vähän-Aasian eräitten alueiden uskovien pariin. Masennus oli saamassa uskovat valtaansa (Hepr 12:5, KR 92). Kädet ovat herpoamassa ja polvet halvaantumassa (12:12) ja vaellus uskon tiellä muuttunut ontumiseksi (12:13). Lainaan me-muodossa niitä sanontoja, jotka löytyvät Heprealaiskirjeestä. Mielessäni on myös Galatalaiskirjeen uskovat. Totisesti näissä kohdissa Raamattu ei kuvaa uskovana olemista iankaikkisen pelastusvarmuuden pohjalta (eternity security).

Olemmeko ajautumassa virran vieminä harhaan (2:1). Olemme kuin kuollut kala, ajelehdimme vain yhteen suuntaan, elävä kala ui myös vastavirtaan. Emme enää pidä arvossa suurta pelastustamme (2:3) ja näyttää siltä , ettemme säilytäkään loppuun saakka rohkeutta (3:6). Emme enää ole varuillamme, vaan olemme jäämässä taipaleelle (4:1) ja näin siksi, että olemme langenneet seuraamaan niskoittelijoiden esimerkkiä (4:11). Emmekä halua seurata niiden esimerkkiä, jotka ovat uskoneet ja kärsivällisesti odottaneet ja sen tähden saavat omakseen sen, minkä Jumala on luvannut (6:12). Olemme tulleet niin haluttomiksi kuulemaan (5:11) Jumalan sanaa. Olemme veltostuneet (6:12).
Emme enää astukaan Jumalan eteen vilpittömin sydämin ja varmoina uskossamme, sydän vihmottuna puhtaaksi pahasta omastatunnosta (Hepr 10:22). Emme pysy horjumatta tunnustuksessa ja toivossa (Hepr 10:23). Emme pidä huolta toinen toisestamme emmekä kannusta toisiamme rakkauteen ja hyviin tekoihin (10:24). Samalla lyömme laimin seurakuntamme yhteiset kokoukset (10:25).

Luen vielä tuon kauhean kohdan 10:25-27, jotta se paljastaisi meille kuinka kapinallisesti, kyynisesti ja suorastaan pirullisesti vastaamme Jumalan sanan vakavaan uhkaukseen:
Jos me näet teemme syntiä ehdoin tahdoin, senkin jälkeen, kun olemme oppineet tuntemaan totuuden, ei ole enää mitään uhria syntiemme sovitukseksi. Ei ole muuta kuin kauhea tuomion odotus ja ahnas tuli, joka nielee Jumalaa uhmaavat (10:26-27).

Tämähän on kuin Damokleen miekka koko uskonelämämme yllä. Jollemme ole oppineet tuntemaan evankeliumia ennen kuin olemme kuulleet tai lukeneet tämän kohdan, on peli menetetty, siihen päättyi meidän kristillinen kilvoituksemme. Heitämme hanskat pöytään. Tämän mukaan olemme tehneet synnin Pyhää Henkeä vastaan!

Toinen KUN EI ENÄÄ KADUTA – asenne vie meidät sellaisen seuraan, joka ei suostu mihinkään, mikä repii häntä irti rakastamastaan asiasta ja itse hyväksymästään elämänasenteesta.

Olen päättänyt pitää omastaan kiinni sanokoon puhujat, Raamattu ja toiset uskovat, mitä sanovat. Hän tietää, mitä tahtoo! Hän kulkee omaa tietään.

Pikemminkin hän nauraa kuin itkee, kun hän ajattelee halujaan, intohimojaan tai sitä syntiään, josta hän haluaa joka tapauksessa pitää kiinni. Hän ei edes kutsu sitä synniksi – on vain tiukkapipoisten uskovien kateellisuutta. Hän on mahdottoman tyytyväinen, kun löytää jonkun kirkon työntekijän, joka hyväksyy asiat niin kuin hän haluaa ja hän iloitsee, kun huomaa yleisen mielipiteen antavan hänelle luvan. Kaikki hänen elämässään on o key. Hän saattaa hyvinkin rauhallisesti sanoa: ”Emmehän kuitenkaan tule autuaiksi elämämme vuoksi, vaan uskon kautta Kristukseen”. Siksi elän niin kuin parhaaksi näen, Kristus hoitakoon loput, enhän minä Kristusta kiellä.

Annamme 1600-luvulla eläneen Scriverin kuvata tällaista uskovaa. Tosin se voi tuntua liian jyrkältä eikä siksi satu oikeaan kohteeseen: "Kristittyinä itseään pitävät antautuvat paheisiin kuin sika mutaan. He juopottelevat, kiroilevat, ahnehtivat, tekevät huorin, kuluttavat aikansa kevytmielisessä seurassa, pelaavat korttia jne. Näin he syyllistyvät tahallisiin synteihin, sillä sanan ja sakramenttien vaikutuspiirissä eläessään heillä olisi edellytykset Jumalan yhteyteen ja siten myös jumalisuuteen. Pahinta kaikessa on se, että Jumalan sanan vaikutuksia tahallaan vastusteleva kristitty luulee omaavansa Jumalan armon ja turvatun iankaikkisuuden harjoittamansa näennäiskristillisyyden perusteella. Hän toivoo taivasta helvettiä kohti kulkiessaan. Hän uskoo saaneensa tahalliset syntinsä anteeksi kirkossa käytyään. Saatanan pettämänä jumalaton kuvittelee, ettei hän olekaan jumalaton. Tästä kaikesta hän on itse vastuussa. Hänellä on sana ja sakramentit sekä niiden luomat edellytykset elämänsä suunnan muuttamiseen."

Opillisemmin sanottuna tämänkaltainen EI MINUA KADUTA-ihminen elää tahallisissa ja vallitsevissa synneissä ja siitä huolimatta on sitä mieltä, että kaikki on hyvin Hän on sellainen, joka nukkuu suruttomuuden unta ja sallii syntiensä himon hallita itseään. Hänelle kristillisyys on vain omin voimin sommiteltu ja sepitetty ajatus - vailla todellista uskoa ja vailla Kristuksen tuntemusta.

Kolmas malli, jonka yritän kuvata eteemme, on ainakin minun mielestäni kaikkein pelottavin. Siitä selvimmin löydän itseni.

Ehkä se siksi kolahtikin, kun luin sen ensimmäisen kerran. Se on ollut Herää valvomaan lehdessä. Se oli Ross Campellin kirjoitus luonnehäiriöisestä: ”Luonnehäiriöinen tietää, mikä on oikein, mutta hän ei välitä siitä. Häneltä puuttuu omatunto, ja hän kokee vain vähän tai ei lainkaan katumusta, ahdistusta ja syyllisyyttä. Mitä kehittyneempi luonnehäiriö on, sitä useammin henkilö itse asiassa uskoo, että se väärä, mitä hän tekee, onkin oikein. Tämä on erityisen vaivihkaista silloin, kun hänen käyttäytymisensä todelliset tarkoitukset ovat vääriä, mutta hänen käyttäytymisensä vaikuttaa oikealta tietyn aikaa, ennen kuin totuus mahdollisesti paljastuu. Vaarallisin luonnehäiriöinen kykenee käyttäytymään tilanteen mukaisesti ja myös sulkemaan pois ne tietolähteet, jotka ovat ristiriidassa hänen julkisen sanomansa kanssa. Hän varmistaa, että vain hänen opetuksensa tulevat kuulijoiden korviin. Hän itse asettuu auktoriteetiksi eikä suinkaan ehdota seuraajiaan ajattelemaan itsenäisesti ja koettelemaan tietoa, onko se totta. Hän lähtee siitä, että jokainen joka on eri meiltä hänen kanssaan, on ilman muuta väärässä, ellei peräti jumalaton” (Ross Campell, HV, 1999, no 1, s.39)

Vanhat isät sanoisivat: Hänen uskonsa on vain pelkkää lihallista kuvittelua, inhimillistä luuloa, perkeleen kauheaa petosta, suruttoman ihmisen aivokummitusta. Kuinka suurta vahinkoa synnyttääkään tällainen turha kuvitelma uskosta. Tunnustuskirjat jatkavat: Aitoa pelastavaa uskoa ei siis ole niillä, jotka katumatta ja synnin tähden tuskaa tuntematta aikovat pysyä synneissään ja jatkaa niiden tekemistä. Vilpitön katumus kulkee aina uskon edellä; oikea usko kuuluu ja liittyy aina todelliseen parannukseen.

”Älä koskaan sano, kun on kyse toisista ihmisistä - oma on asiansa, kun on kyse vanhemmistasi - eivät he käsitä, kun on kyse vioistasi - minulla on sellainen luonne, kun on kyse huvituksista - ihminen elää vain kerran, kun on kyse rukouksesta - ei ole aikaa, kun on kyse synneistäsi - en niille mitään mahda, kun on kyse siitä, mitä luet - en ole enää mikään lapsi, kun on kyse vastoinkäymisistäsi - se on minun kohtaloni. Nämä ovat sanontoja, jotka surmaavat hyveen, jotka surmaavat rakkauden, jotka surmaavat sielun” (Tito Colliander).

Neljännen mallin poimin Raamatusta.


Siellä kuvataan erästä Jumalan profeettaa ja valittua asetta, joka oli joutunut tämän KUN EI ENÄÄ KADUTA mielialan valtaan – tilapäisesti – ei pysyvästi.

Tietenkin hänen syntinsä olivat varsin pieniä verrattuna meidän synteihimme. Hänhän ei ollut tehnyt nyt sen kummempaa kuin eräänä kauniina, lämpimänä iltana iskenyt silmänsä kauniiseen tyttöön. Hänhän ei tietenkään vain katsellut vaan järjesti treffit ja makasi tytön kanssa. Toki hän sai tietää, että tytöllä oli aviomies. Välttääkseen vaikeita tilanteita, hän hoiti aviomiehen pois päiviltä ystävänsä avulla. Tämä kaikki ei suinkaan tapahtunut viidessä minuutissa. Siihen meni viikkoja! Totisesti hänen uskova sydämensä oli turta kuin ihra - ihramöykky (Ps 119:70)

Arvaamme kenestä Raamatun henkilöstä on nyt kysymys. Paljastavinta on, ettei häntä yhtään kaduttaneet nuo teot. Sitten hänen elämässään tapahtui suuri ihme. Hänen luokseen tuli sananjulistaja, joka osasi lähestyä viisaasti ja jolla oli sana Herralta. Jumalan lähettämänä mies sanoi hänelle suoraan: SINÄ OLET SE MIES! Vasta silloin hänen silmänsä avautuivat. Ps 51 kuvaa hänen tuntojaan.

Sama tilannehan oli myös Tuhlaajapojalla silloin kun hän lähti kotoaan perintö mukanaan ja pani rahansa liikkeelle. Vasta kaiken menetettyään, hän meni itseensä.

Lopputulos: Perisynnin tähden katumuksemme on jokapäiväistä


Tartun Daavidin ja Tuhlaajapojan antamiin esimerkkeihin. Todennäköisesti meidänkin elämässämme vasta selvä lankeemus julkisyntiin paljastaa synnin – ja nimenomaan perisynnin – voiman. Kun Paavalille selvisi, että hän oli vainonnut Jumalan seurakuntaa (Gal 1:13), se jätti pysyvän ja avoimen haavan hänen sisimpäänsä. Sen jälkeen hän saattoi ilman mitään hurskastelua sanoa olevansa suurin kaikista syntisistä (1 Tim 1:15). Hän oppi todella näkemään kuinka totuudellinen onkaan Jeesuksen sanat: "Se mikä tulee ihmisestä ulos, se saastuttaa ihmisen Juuri ihmisen sisältä, sydämestä, lähtevät pahat ajatukset, ja niiden mukana siveettömyys, varkaudet, murhat, aviorikokset, ahneus, häijyys, vilppi, irstaus, pahansuopuus, herjaus, ylpeys ja uhmamieli. Kaikki tämä paha tulee ihmisen sisältä ja saastuttaa hänet." (Mark 7:20ss).

Minulle tätä samaa aikoinaan merkitsi erään seurakuntani uskovan miehen puhelinsoitto, jossa hän tunnin verran haukkui minua ihan aiheesta jumalattomaksi papiksi. Mutta sitä ennen viikkoja kestäneen selkäkipujen vuoksi olin alkanut pitää mustakantista vihkoa Mea culpa (alkaen 1957).

Elämänsä lopputaipaleella Paavali saattoi avoimesti paljastaa uskoville oman sisimpänsä: "En ollenkaan ymmärrä itseäni - Tiedän aivan hyvin tekeväni väärin. Omatuntoni syyttää minua. Myönnän lain käskyt oikeiksi, vaikka jatkuvasti niitä rikon… Vaikka kuinka yritän, en pysty elämään oikein. Tahdon, mutta en voi. Kun haluan tehdä hyvää, siitä ei tule mitään ja kun yritän olla pahaa tekemättä, sorrun siihen kuitenkin… Tilanne on kestämätön... Olen epätoivoinen - kuka vapauttaa minut tästä kuoleman kierteestä?" (Elävä uutinen, Room 7:15-25, lyhennettynä).

Nyt olemme tulleet asian ytimeen. Tunnustuskirjat määrittelevät sen näin: ”Ihmisessä on... syvä, paha, kauhea, pohjaton, tutkimaton ja sanoin kuvaamaton koko luonnon ja sen kaikkien kykyjen turmellus; erityisesti tämä koskee sielun korkeimpia ja etevimpiä voimia, jotka vaikuttavat älyssä, sydämessä ja tahdossa.” ”Ei tunneta Jumalaa... halveksitaan Jumalaa, ei pelätä Jumalaa, ei luoteta Jumalaan, vihataan Jumalan tuomiota, paetaan, kun hän tuomitsee, ollaan vihoissaan Jumalalle, ei uskalleta toivoa Jumalan armoa, perustetaan luottamus siihen, mitä käsillä on jne.” ”Jumalan tuntemuksen puute, Jumalan halveksiminen, jumalanpelon ja Jumalaan luottamisen puuttuminen sekä kykenemättömyys rakastaa Jumalaa... ovat ihmisluonnon suurimmat viat, ja ne suuntautuvat aivan erityisesti kymmenen käskyn ensimmäistä taulua vastaan.” Samalla Tunnustuskirjat sanovat rehellisesti: ”Perisynti on niin syvää ja pahanlaatuista luonnon turmelusta, ettei sitä järki käsitä, vaan se on uskottava Raamatun ilmoituksen perusteella (Ps 51, Room 5. 2 Moos 33, 1 Moos 3).”

Vasta synnintunto on todellista katumusta


Sanaa katumus käytetään silloin oikein, kun sillä tarkoitetaan samaa kuin synnintunnolla. Siksi sanontamme: KUN EI ENÄÄ KADUTA… merkitsee sitä, että synnintunto on kadonnut elämästäni.

Törmäsin tähän katumuksen ja synnintunnon eroon lukiessani Stalinin järjestämiä oikeudenkäyntejä läheisiä työtovereitaan vastaan 1930-luvulla. Nämä Stalin vuosikymmeniset työtoverit ja ystävät suuriäänisesti ja kauheasti katuivat kaikkea pahaa elämässään. Kidutettuna he tunnustivat itsensä syylliseksi aivan mihin vain kuulustelijat halusivat. Mutta samaan aikaan he pysyivät ateisteina ja vannoivat kuolemaansa asti rakkautta Staliniin ja vallankumoukselle.

Katumus ei sinänsä yleisinhimillisenä tunteena vienyt näitä ihmistä Kristuksen luo! On siis sanalle katumus annettava tarkempi merkitys ja se on synnintunto. "Synnintunto syntyy vain ihmisen kohdatessa Jumalan. Omin neuvoin tai yhdessä muitten kanssa voi ihminen kylläkin tunnustaa erheensä, puutoksensa ja laiminlyöntinsä. Mutta ei syntiä. Synti on olemassa vain siellä, missä Jumalakin" (Johannes Smemo).

Ennen synnintunnon heräämistä emme yleensä välitä synnistä. Onhan synti koko ajan ollut vaikuttamassa elämässämme, mutta se ei merkinnyt mitään. Se hallitsi, mutta syntinä se oli kuin nukkuva tai kuollut. Mutta sitten tuli Jumalan auktoriteetti ja laki elämäämme (Room 7) ja vasta silloin alkoi synti ahdistaa omaatuntoa. Tuli paha olla.

Siksi katumus tarkoittaa sitä, että ihminen kokee Jumalan vihan todellisuuden synnin vuoksi. Synti alkaa polttaa sisimmässä. Ihminen ”tuntee ahdistusta sisimmässään ja kärsii kaivatessaan pelastusta ja Jumalan armahtavaisuutta” (Luther).

Lain tehtävä on synnyttää synnintunto

Lain tehtävä on syyttää, soimata, pelottaa, tuomita synnistä, johtaa helvettiin ja viskata kuolemalle. (Luther). Tuska synnin tähden tulee vain lain saarnasta. (Luther). Laki alati paljastaa tämän turmelukseni, ”niin että joudun häpeään kaikkine yrityksineni, näen itseni ja parannukseni todella huonoksi enkä siten saa mitään lohdutusta itsestäni” (Rosenius).

Käskyt siis saavat aikaan katumuksen. Jumalan käskyjen synnyttämä pelko nöyryyttää ihmisen ja saa hänet näkemään itsensä Jumalan sanan valossa. Näin tapahtui nuorelle Jesajalla silloin, kun Herra kutsui hänet. ”On saarnattava käskyjä syntisten pelottamiseksi ja heidän syntiensä paljastamiseksi, jotta heissä syntyisi katumusta ja he kääntyisivät” (Luther).

Jos vaikeroimme, ettei meillä ole katumusta, se saattaa olla merkki siitä, ettei meillä ole lain saarnaa tai emme suostu kuuntelemaan sellaista. Turha meidän on elää siinä luulossa, että nykyaikana Jumala ei enää vihastuu synnistä ja rankaise sitä hyvin ankarasti.

Mutta se on mahdollista, että meiltä puuttuu se, mikä oli todellista vaikkapa Wilhelm Malmivaaran saarnoissa. Niissä oli "tuota oikean herätyssaarnan paljastavaa voimaa, joka on vetänyt kuulijat tilille heidän synneistään ja pannut heidät tutkimaan tilaansa" (Martti Simojoki). On saarnattava ja julistettava niin, että kuulijat tuntisivat syntinsä ja Jumalan vihan ja sanan kautta alistuisivat Jumalan vihan ja kadotustuomion alaisiksi (Luther).

Sinulla pitää kyllä olla tällainen katumus ja synninsuru, sillä muuten et ikinä rupea syntiä koko sydämestäsi vihaamaan etkä myös sydämestäsi pyydä, että syntisi annettaisiin sinulle anteeksi (Luther). Isät ”eivät tahtoneet, enempää kuin mekään, julistaa syntien anteeksiantamusta kenellekään, joka ei tunnustanut syntejänsä ja käytöksellään osoittanut, että hän niitä katui. Tämä on oikein, ja niin pitää ollakin” (Luther).

"Ei evankeliumi voi ihmistä pelastaa ennen kuin hän on alkanut tuntea pelastuksen tarvetta, kaivata armoa, isota ja janota vanhurskautta. Uutta elämää ei syntinen halua, ennen kuin hän on kyllästynyt vanhaan elämäänsä, ennen kuin hänestä on tuskallista rakastaa syntiä ja elää sen orjana. Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat, sanoo Jeesus (Matt 9:12). Lain avulla Henki vaikuttaa syntisen omaantuntoon niin, että hän tuntee olevansa sairas" (Hallesby).

Katumus koskee koko elämää

”Tällainen katuminen ja vakaa peljästyminen ei synny… inhimillisestä aloitteesta tai ajatuksesta, vaan Jumalan sanan täytyy se vaikuttaa ihmisessä. Se sana ilmoittaa Jumalan vihan ja osuu hänen sydämeensä: sydän alkaa vapista ja tulla levottomaksi, tietämättä, mitä tehdä. Inhimillinen järki ei näet itsestään voi vakuuttua siitä eikä ymmärtää sitä, että kaikki se, mikä pohjautuu ihmisvoimiin ja -kykyyn, on Jumalan vihan alaista ja sellaisenaan hänen tuomionsa edessä helvettiin kirottua. Ihminen tietää ja sydämestään tunnustaa olevansa synnissä siinnyt ja syntynyt ja sentähden luonnostaan vihan lapsi, vikapää iäiseen kadotukseen, ja että tässä kaikki työt ovat mitättömiä ja ainoastaan pahennukseksi” (Luther). Siksi ”katumus ei siis ulotu ainoastaan erinäisiin, julkisesti Kymmentä käskyä vastaan suorittamiisi tekoihin… vaan koko ihmiseen, hänen koko elämäänsä ja olemukseensa, jopa koko luontoosi, ja se osoittaa, että sinä olet Jumalan vihan alainen ja helvettiin tuomittu (Luther).

”Minä olen voimaton. Peräti turmeltunut sydämeni kuohuaa jatkuvasti eikä löydä muuta kuin vaivaa ja kurjuutta itsestään. Se kokee itsensä lyödyksi ja nöyryytetyksi. Minä parun sydämeni tuskassa, niinkuin leijona huutaa ja kiljuu. Samoin myös minun sydämeni on niin täynnä tuskaa ja huokausta, ettei se voi enää pidättyä, vaan puhkeaa valittaen ulvomaan. Tämä on täydellistä katumista” (Luther).

”Kaikkein vilpittömimmissäkin kristityissä, joilla on eniten rakkautta ja Jumalan pelkoa, on paha luonto kuitenkin aina epäpuhdas. Toisinaan he tuntevat tämän niin selvästi, että ovat valmiit luopumaan kilvoituksesta. He kokevat välinpitämättömyytensä ja epäuskonsa, itsevarmuutensa ja kovuutensa suorastaan kauhistuttavaksi. Rukouksissa ei ole elävää henkeä, he eivät osaa rakastaa lähimmäistään. Tämän lisäksi tulee kaikki kelvottomat ajatukset, joita heidän sisimmässään liikkuu, kaikki kärsimättömyys, viha ja kateus” (Rosenius).

Katuva uskova

Eihän katumuksessa ole muusta kysymys kuin aidosta ja rehellisestä itsensä kohtaamisesta. Eläessäni tässä lihassani, elän koko ajan ja jatkuvasti erilaisten syntien saastuttamana. Ei ole hetkeäkään elämässäni, etteikö synti pulpahtelisi esiin. Sydämessäsi on syntitehdas ja se toimii koko ajan. Kaikessa mitä olen, teen, sanon tai ajattelen on syntiä mukana. Olen läpeensä paha ja pahana pysyn niin kauan kuin elän.

Todellinen katumus on tästä itsensä todellisesta tuntemisesta esiin kasvava syvä ja tietoinen tila. Sen vallassa ollessa ei enää väitellä itsensä kanssa siitä, mikä on syntiä, mikä ei. Siinä nähdään ja koetaan, että kaikki, mikä minussa itsessäni on, mitä ajattelen, puhun, teen, on syntiä, saastaisuutta ja kieroutta. Kaikki minussa on pelkkää syntiä. Pahanilkinen on ihmissydän, ylitse kaiken, kuka voi sen tuntea (Jer 17:9).

Lopulta ei jää jäljelle kuin syvä toivottomuus kaikesta mitä itse olen. Minusta ei ole mihinkään, olen läpikohtaisin kelvoton. Ehdottomasti ansaitsen, että minut heitetään kelvottomana pois. Nyt vasta olen todella jumalaton. Miten vanha Siionin virsi sanoikaan: On kylmä sydämemme ja suuri kovuutemme. Ken heltymään sen saisi nöyräksi taivuttaisi? Ei sateet, salamatkaan, ei liekit palavatkaan sen aatamillisuutta voi murtaa, luoda uutta. Se itkee iskun alla, vaan kuritus kun laantuu, se entiselleen taantuu" (Siionin virsi 64)

Kaiken lisäksi olen niin jumalaton, etten pysty edes katumaan. ”On välttämätöntä, että tunnistettuasi itsesi edellisen kaltaiseksi et kiellä olevasi sellainen, vaan menet kammioosi ja Kristuksen neuvoa seuraten hiljaisuudessa ja salassa rukoilet taivaallista Isääsi sanoen yksinkertaisesti: »Katso, kaikkein parhain Jumala, sinä käsket minun katua. Minä, kaikessa kurjuudessani, kuitenkin tunnen, että minä en sitä halua enkä voi. Siksi jalkojesi juureen heittäytyen rukoilen sinun laupeuttasi ja armoasi: 'Sinä käsket minun katua, herätä minussa katumus.' … Anna minulle katuva sydän. Tämä rukous yhdessä tunnustuksesi kanssa, että olet kyvytön katumaan - jos se on aito eikä teennäinen - saa aikaan sen, että Jumala pitää sinua aidosti katuvana, vaikka itse vielä tuntisitkin pikemminkin taipumusta pahaan. Siis älä pelkää (Luther).

”Elämä Kristuksen omana ei ole mielekästä siksi, että se olisi ihanaa ja onnellista. Onnellisuus on amerikkalainen keksintö, eikä sillä ole mitään tekemistä kristinuskon kanssa. Vapahtaja ei poista elämämme ongelmia ja koettelemuksia, mutta hän on meidän kanssamme keskellä elämän raskautta, keskellä henkistä väkivaltaamme, epäonnistumistamme ja ristiriitojamme. Hän on itse äärimmäisen väkivallan ja täydellisen hylkäämisen kokenut Jumalan Poika. Uskolla ei välttämättä ole sen korkeampi moraali kuin muilla eikä hänen elämänsä ole sen ehyempää kuin muidenkaan. Kristuksen myötäkärsivä ja voimaa antava läsnäolo antaa meille kuitenkin toivoa ja rohkeutta. Hänen varassaan voimme sietää syntisen olemassaolomme raa'at realiteetit tekemättä itsemurhaa. Hänen varassaan jaksamme kantaa loppuun saakka lyhyen surkean elämämme raskaan taakan" (Miikka Ruokanen, Ydinkohdat, 168?169).

Scriver kirjoittaa: Vain lain pehmittämän vasaran alle suostuneet kykenevät ottamaan vastaan Kristuksen veren armon . Ennen synnintuntoa Kristusta koskeva tieto on ollut suruttomalle vain ulkonaista sanaa. Hän on ollut sen vaikutuspiirissä täysin välipitämättömänä. Katumuksessa ihmisen asenne tätä samaa sanaa kohtaan muuttuu. Hän alkaa sydämestään kaivata sitä. Katumaton kykenee kohdistamaan kaipuunsa vain syntiin ja turhuuteen. Nyt synti tuntuu karvaalta ja kauhealta. Lain vaikutuksesta hän huokailee synnin tähden.

"Ei mikään muu voi todella viedä luonnollista ihmistä Kristuksen luo kuin tämä pelko ja levottomuus. Me rakastamme syntiä eikä mikään voi saada meitä pyrkimään siitä irti, paitsi tuo sietämätön tuska, jonka Henki herätyksessä vaikuttaa omassatunnossamme. Oi tätä pyhää pelkoa! Oi tätä kallista tuskaa!" (Hallesby).

Jumala ei tarvitse katumustamme

”Ei meidän katumuksemme ja synninsurumme muuta Jumalan suhdetta meihin. Ei Jumala tarvitse meidän katumustamme. Niiden tehtävänä on muuttaa meidän suhdettamme Jumalaan. Me tarvitsemme niitä lähteäksemme liikkeelle kohti Kristusta. Ne tekevät meidät voimattomiksi ja avuttomiksi itse pelastamaan itseämme. Kuinka paljon katumusta, millaista murtumista ja pelkoa meidän on sisimmässämme tunnettava? Niin paljon, ettemme enää jaksa jatkaa syntistä elämäämme emmekä tiedä muuta neuvoa kuin kääntyä hätääntyneenä Jeesuksen puoleen saadaksemme häneltä kaiken, mitä tarvitsemme pelastukseen iankkaikkiseen elämään” (Hallesby).

"Ei parannus ole ehto, ei ovi, ei kynnys, ei suoritus, ei pelastuksen etumaksu, vaan seuraus. Ennen parannusta ihminen on parantumaton, sellainen, jota parantumattomana rakastetaan, eksynyt, jota etsitään, jumalaton, josta jumalattomana välitetään, ihminen, johon Jumalan hengen mieltä muuttava taivuttelu kohdistuu. Parannus on mielenmuutos. Selin ollut kääntyy siinä päin ja varjossa vaeltanut valkeuteen" (Erkki Leminen).

”Mutta jos hänen on tultava sellaiseksi tai tällaiseksi päästäkseen Jumalan suosioon, silloinhan eivät armo ja vanhurskaus tulisi yksin Kristuksen kautta. Eikä se silloin tapahtuisi kokonaan "ilman tekoja" tai "ilman lakia", kuten Raamattu sanoo. Mutta parannusta, katumusta ja uskoa ei tarvitakaan Jumalan takia vaan syntisen takia. Ei Jumalaa tarvitse taivuttaa antamaan armonsa, vaan syntisen on taivuttava ottamaan se vastaan. Kun syntisen kipeimmäksi tarpeeksi ja ainoaksi lohdutukseksi on tullut pääsy Kristuksen luo - silloin hänen parannuksensa ja katumuksensa ja uskonsa takaavat sen, että hän on jo saanut armon Kristuksessa” (Rosenius).

"Yksityisen ihmisen ei nyt tarvitse muuta kuin tulla ja ottaa vastaan kaikki tämä, mikä hänelle kuuluu. Hän saa ilmaiseksi pukeutua parhaisiin vaatteisiin ja uskoa halki elämänsä anteeksi kaiken synnin, mikä hänessä vielä on jäljellä. Syntiä ei koskaan enää lueta hänen syykseen eikä laki koskaan enää tuomitse häntä kadotukseen. Jumala ei koskaan enää vihastu häneen vaan rakastaa häntä iankaikkisella ja muuttumattomalla rakkaudella ja sulkee hänet syliinsä lapsenaan ja perillisenään, niin kaunan kuin hän uskoen pysyy Kristuksessa eli siis niin kauan kuin hän synnin vuoksi yhä uudelleen palaa Kristuksen luo eikä tule toimeen ilman hänen armoaan" (Rosenius).

http://www.kolumbus.fi/rov.o.peltola/teemat/Katumuskatoaa.htm
Hellevi Raitosalo
Hellevi Raitosalo

Viestien lukumäärä : 410
Join date : 23.10.2013

Takaisin alkuun Siirry alas

Olavi Peltola : KUN EI ENÄÄ KADUTA… Empty Vs: Olavi Peltola : KUN EI ENÄÄ KADUTA…

Viesti  Hellevi Raitosalo lähetetty La Syys 24, 2016 1:07 pm

Katumattomuuden tilassa mieli kovettuu.
Kun ei Jumala kerran mitään, en minäkään.
Luullaan, että Jumala tulee säälistä luoksemme
meitä lohduttamaan ja auttamaan kun olemme
niin masentuneita ja niin surkeita.

Jumala ei kuitenkaan tule.
Meidän mielemme kovuus on este.
Kaikkivaltiaan edessä saamme murtua
syntisenä vajavaisena ihmisenä, joka tarvitsee
Puhdistusta joka hetki.

Ilman Jeesuksen Sovinto Veren puhditusta ei ole pelastusta.
Jeesus on Jumalan Uhri karitsa meidän syntiemme tähden.

Ei meitä pakoteta, eikä meiltä vaadita.
Eikä Jumala suostu meidän oikkuilemiseemme,
Hän on Kaikkivaltias, me vain tomua Hänen
käsissään.
Hellevi Raitosalo
Hellevi Raitosalo

Viestien lukumäärä : 410
Join date : 23.10.2013

Takaisin alkuun Siirry alas

Olavi Peltola : KUN EI ENÄÄ KADUTA… Empty Vs: Olavi Peltola : KUN EI ENÄÄ KADUTA…

Viesti  Hellevi Raitosalo lähetetty Ma Toukokuu 08, 2017 3:48 am

Meidän mielemme kovuus on este.

Hellevi Raitosalo
Hellevi Raitosalo

Viestien lukumäärä : 410
Join date : 23.10.2013

Takaisin alkuun Siirry alas

Olavi Peltola : KUN EI ENÄÄ KADUTA… Empty Vs: Olavi Peltola : KUN EI ENÄÄ KADUTA…

Viesti  Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa