Vastaväite, jossa ei ole järkeä

Vastaväite, jossa ei ole järkeä

Jos Jumala on todella olemassa ja kaipuu hänen puoleensa on "todellinen tarve", miksi ihmiset yleensä tulevat uskoon silloin kun heillä on jollakin tasolla erityisen vaikeaa? Eikö käytäntö osoita, että usko on kuitenkin vain heikkojen ihmisten kainalosauva, kun he eivät pärjää arkielämässään ilman taivaallista mielikuvitusystävää?

Vastaasi kävelee mies, joka nojaa kainalosauvaan. Seuraa keskustelu.

Sinä: Onko jalkasi kipeä?
Mies: On, katkaisin sen pari päivää sitten.
Sinä: Tiedät kai, että tuo on kainalosauva.
Mies: Kyllä, tämä on kainalosauva.
Sinä: Tarkoitan, että se on vain kainalosauva.
Mies: (kummastuneena) Niin... mikä muu sen pitäisi olla?
Sinä: Älä nyt loukkaannu, mutta tarvitset sitä vain, koska olet heikko etkä selviydy arkitodellisuudesta ilman sitä.
Mies: (vielä kummastuneempana) Täh? Jalkani on katki, joten tietenkään en selviydy ilman kainalosauvaa.
Sinä: Ikävää, että joudut turvautumaan tuollaiseen harhaan.
Mies: (raapii päätään) Hetkinen...

On melko ilmeistä, että ihmiset hakeutuvat lääkärille juuri silloin, kun tuntevat itsensä sairaiksi, eivät terveinä. Autokorjaamolle ajetaan tavallisesti sitten, kun konepellin alta kuuluu asiattomia ääniä. Miksi pitäisi olla jotenkin merkittävää, että itseriittoiset ihmiset ymmärtävät kääntyä Jumalan puoleen vasta silloin, kun huomaavat oman rajallisuutensa ja jopa syntisyytensä?

C. S. Lewis totesi, että "nautinnoissamme Jumala kuiskaa meille, omassatunnossamme hän puhuu, mutta tuskissamme hän huutaa; kärsimys on hänen huutotorvensa, jolla kuuro maailma herätetään."[12] Todellisen tarpeen, kuten nälän, voi turruttaa esimerkiksi huumeilla niin, ettei sitä huomaa. Jos Jumala on ihmisen todellinen tarve, mutta tämä onnistuu peittämään asian itseltään aineellisilla nautinnoilla ja elämän iloilla, ei liene kummallista, että kun vaikeudet pyyhkäisevät nautinnot ja ilon syrjään, varsinainen jano paljastuu.

On kuitenkin huomattava, etteivät kaikki käänny ensimmäistä kertaa Jumalan puoleen ylipääsemättömien vastoinkäymisten edessä. (Itse en koe juuri koskaan tarvinneeni Jumalaa emotionaaliseksi turvakseni ja lohdukseni, enkä siksi kykene lainkaan samaistumaan ihmisiin, joille tämä on keskeinen osa heidän suhdettaan Jumalaan. Ennen kääntymystäni aloin aavistaa, että Raamatun Jumala olikin todellinen, ja tiesin olevani syyllinen hänen edessään. Tästä tietoisuudesta käsin nöyrryin ja lähdin seuraamaan Jeesusta, mutta minulla ei mielestäni ollut sellaisia ulkoisia tai sisäisiä hätätiloja, joihin juuri taivaallinen isähahmo olisi tuonut erityistä apua.)

Kristityiksi kääntyvät ihmiset eivät ole yhtenäistä, halinallea kaipaavaa joukkoa. He edustavat eri elämäntilanteita ja ikävaiheita, eri kulttuureja, yhteiskuntaluokkia, persoonallisuustyyppejä ja koulutustaustoja. Tästä syystä ei ole uskottavaa, että he kaikki tarvitsisivat juuri samanlaista kainalosauvaa.[13]

Kaikella tällä en tietenkään ole osoittanut, että Jumala olisi olemassa, että hän olisi ihmisen todellinen tarve tai että ei olisi ihmisiä, jotka uskovat häneen vain saadakseen emotionaalista turvaa. Tällaisia ihmisiä on varmasti paljon; heidän määränsä ei lainkaan vaikuta siihen, onko Jumala todella olemassa. Ainoa, millä on väliä asiaa tarkasteltaessa, ovat perusteet uskomuksen puolesta tai sitä vastaan.

Jumalan olemassaoloa ei voi kumota psykologisoimalla. Se on ensin osoitettava vääräksi muilla perusteilla; vasta sitten voidaan pohtia, miksi ihmiskunta uskoo jotain virheellistä. Kristittyjen Jumala ei vaikuta olennolta, jonka kukaan täysjärkinen "kuvittelisi" omien toiveidensa täyttäjäksi. On lisäksi varsin mahdollista, että kainalosauva ei olekaan harhaa, vaan siihen nojataan juuri siksi, että se kestää. Ihmiselle, joka ymmärtää oman todellisen asemansa, Jeesus ei ole vain kainalosauva. Hän on myös tekosydän, keinomunuainen ja hengityskone.

http://raapustus.net/?id=117