KristitynFoorumi: Uskonto vai Evankeliumi

“Uskonto on käytöksen muuttamista; se poistaa henkilön elämäntyylistä monia asioita, joita tämä on tehnyt ja lisää siihen paljon sellaista, mitä siinä ei ole koskaan ollut. Se lisää myös uudenlaista käyttäytymistä: kirkossa tai uskonnollisissa kokouksissa käymistä, kurinalaista raamatunlukua ja rukousta, tarvitsevien auttamista. Ystävät vaihtuvat niiksi, joilla on sama uskonnollinen elämäntyyli ja jotka ovat mukana kaikissa niissä sosiaalisissa toiminnoissa, jotka ovat hyväksyttäviä juuri tuontietyn uskonnollisuuden piirissä. Henkilöä saatetaan pitää kokosydämisemmin Jumalalle omistautuneena, jos hänestä tulee diakoni, kuorolainen, nuoriso-ohjaaja, pappi tai jopa lähetyssaarnaaja!”

Malcolm Smith kertoo kokemuksestaan puhujana leirillä, jossa oli paljon nuoria. Nämä olivat evankelisiin seurakuntiin kuuluvien kristittyjen kodeista, joissa oltiin huolestuneita nuorten hengellisestä tilasta. Näin Smith kertoo:“Ensimmäiset kokoukset olivat vaikeita. Noin 150 nuorta istui tai pikemminkin retkotti penkeillään. Monet tuijottivat eteensä mitään näkemättä; toiset puhaltelivat suuria vaaleanpunaisia purukumikuplia tai haukottelivat lakkaamatta.”

Alkutilanteen vaikeudesta huolimatta Smith onnistuu saamaan keskustelun johdetuksi siihen, mitä he ymmärtävät kristillisellä elämällä. Lähes kaikki puheenvuorot käsittelivät sitä, mitä “kristitty” ei saa tehdä. Sitten Smith käänsi keskustelun siihen, mitä kristityt tekivät ja kuinka he käyttävät aikaansa:“Hetken oli hiljaista ja sitten joukon keskivaiheilta kuului huuto: ‘Eivät he tee paljoakaan!’ Tätä tervehdittiin naurulla, ja joku toinen huusi: ‘He käyvät maanantaisin keilaamassa vanhempien vahtiessa heitä!’ Seurauksena oli vihellystä ja naurua.
Oli pitkään hiljaista ja vastauksia alkoi kuulua verkkaiseen tahtiin.

Kirkossa piti olla koko sunnuntai ja myös keskiviikkoiltaisin. Toiset ehdottivat, että joka aamu piti lukea Raamattua ja rukoilla puoli tuntia. Ilmeiseksi kävi, että todella hartaita kristittyjä olivat ne, jotka lauantaisin todistivat ihmisille ostoskeskuksissa, jotka jättivät traktaatteja tarjoilijoille ravintoloihin ja jotka kulkivat ovelta ovelle kutsuen ihmisiä kirkkoon.

‘Mikä saa kristityt tekemään kaiken tämän?’ kysyin. Jälleen oli hiljaista. Eturivillä istuva vakavana pysynyt tyttö sanoi: ‘Täytyy yrittää kovasti, rukoilla paljon, antaa elämänsä Jeesuksen käyttöön kaiken aikaa ja kuunnella kristillisiä radio-ohjelmia.’‘Elääkö kukaan tällä tavoin?’ kysyin.

He katsoivat toisiinsa ja liikehtivät levottomina. ‘Useimmat lipsuvat melkoisesti’, sanoi vakavan tytön vieressä istunut poika. Kysyin: ‘Mitä silloin tehdään?’ Yksi vastasi: ‘Jatketaan matkaa, antaudutaan uudelleen Jumalalle ja yritetään taas.’Odotin hetken melkein ystävällisen hiljaisuuden vallitessa ja kysyin sitten: ‘Onko kristityn elämä teistä kaikkein fantastisinta elämää maan päällä?’

He eivät odottaneet sellaista kysymystä ja remahtivat nauramaan. Viimein yksi heistä huudahti:‘Tuohan on ihan älytöntä!’ Olin hämmästynyt, etteivät nämä teini-ikäiset, jotka olivat olleet usein kokouksissa ja kuulleet monien puhujien julistustaman oman pastorinsa viikottaisten puheiden lisäksi, ymmärtäneet ollenkaan evankeliumia.”
Tämä traaginen kuvaus sopinee monin paikoin myös Suomen tilanteeseen. Todellinen evankeliumi on kadoksissa. Uskonto on astunut tilalle kieltoineen ja käskyineen.

Syynä lienee se, että laajalti puuttuu toisiinsa kiinteästi liittyvien lain ja evankeliumin saarna. Laki ei voikaan enää tehdä tehtäväänsä ja saada ihmistä syntisen paikalle, jolloin armostakin tulee käsittämätöntä “munkkilatinaa”. Nämä nuoret olivat kuulleet lain, koska he tiesivät, mitä kristitty ei tee. Toinen ääripää on se, että saarnataan pelkkää armoa, jolloin kaikkea voi tehdä kristityn vapauden varjolla.

Näin uusi elämä ei ole korvannut vanhaa elämää vaan uusi elämäntapa on korvannut vanhan elämäntavan. Ihmisen haluamisen keskus — oma sydän — on edelleen se sama.Näin “uudeksiluominen” onkin jotain muuta, mistä sillä alkukristillisyydessä ymmärretään.“Mitä uskonnollisempi ihmisestä tulee, sitä kauemmaksi Jumalasta hän kasvaa. Lisääntyvän omistautumisen myötä tulee lisääntyvä tyhjyyden tunne.

Kaikkien sääntöjen pitäminen ei tyydytä sisäistä nälkää; ja niin omistautumista seuraa uusi omistautuminen, johon liittyy aina toive siitä, että tämä on se viimeinen uhri, joka miellyttää Jumalaa ja tuo sydämelle tyydytyksen.Uskonto muuttaa käyttäytymistä, mutta ei sydäntä ‘haluamisen lähdettä’. Seuraamalla kaikkia sääntöjä uskova välttää sitä mikä on kiellettyä, mutta hänen sydämensä haluaa sitä edelleen. Itseasiassa sydän haluaa sitä enemmän nyt, kuin silloin, kun se ei vielä ollut kiellettyä. Vilpitön henkilö alkaa inhota kyvyttömyyttään totella ja alkaa tehdä lupauksia Jumalalle.

Uskovan ainoa todellinen vihollinen on orjan mielenlaatu, joka jatkuvasti ponnistelee saavuttaakseen Jumalan suosion. Jos henkilö etsii Jumalan hyväksymistä jonkin sellaisen perusteella, minkä mukaan hän on elämänsä järjestänyt, hän ilmaisee, että Kristuksen kuolema oli tarpeeton.”

Paavo Lievonen
Suosittelen luettavaksi, koko kirjoitus 102 sivua täältä:
http://www.kristitynfoorumi.fi/UskvaiEvank.pdf

Alleviivaukset teki Hellevi