Per-Olof Malk / Hävettävä ja halveksittava Paavali

Paljon on pohdittu sitä, mitä käytännössä oli se ”pistävä piikki” ”Saatanan enkeli”, joka apostoli Paavalin mukaan kuritti häntä, 2. Kor. 12:7. Vähemmän on mietitty, mitä käytännössä oli se ”kuritus”, jonka piikki ja Saatanan enkeli apostolille aiheuttivat.  Paavali käyttää kurittamisesta kreikkalaista sanaa kolafizee. Mitä sanasta voisi päätellä? Kreikan kolafizee tarkoittaa ihmisen pahoinpitelyä. Sana ilmaisee myös jotain pahoinpitelyn luonteesta. Kyseessä oleva pahoinpitely tuottaa pahoinpidellylle häpeää ja halveksuntaa.

Jeesuksen ristinkuolema on hyvä esimerkki tällaisesta pahoinpitelystä. Kuolema ristillä oli hävettävä ja halveksittava. Piikki ja enkeli saivat siis aikaan jotakin, jonka takia Paavali vaikutti hävettävältä. Me emme tiedä mitä Paavalin elämässä oli hävettävää, mutta me tiedämme, että hän oli hävettävä. Piikki ja enkeli aiheuttivat apostolille myös jotakin sellaista, mikä antoi muille syyn halveksia häntä.  Mitä oka ja enkeli ovatkin, ne ovat aiheuttaneet häpeän tunnetta ja muiden halveksuntaa. 





Pääsemmekö tällä tavalla yhtään lähemmäksi apostolin elämää? Ehkä hiukan. Kun ihmiset halveksivat toista ihmistä, halveksittu on halveksijoiden mielestä alempiarvoinen kuin halveksijat. Kun alempiarvoista halveksitaan, häntä voidaan melko estottomasti loukata, solvata ja herjata ja samalla voidaan kokea, että tehdään jotakin, mikä on oikein ja luvallista. Halveksittua saa lyödä. Tällaiseen käsitykseen kreikan kolafizee-sana antaa aiheen. 

Kyseistä sanaa käytetään myös kun kuvataan loukkaavaan ihmisen armottomuutta: Loukatessaan ihmiset käyttävät sellaisia sanoja ja tekevät sellaisia tekoja, jotka vievät uhrilta kunnian, maineen, itsetunnon, toivon. Häpeän ja halveksunnan kokeminen on jo sinänsä raskasta ja nöyryyttävää. Mutta vielä pahempaa siitä tulee, jos halveksittu on Jumalan valtakunnan työntekijä – niin kuin Paavali oli – ja muut pääsevät pahoinpitelemään sekä ihmistä että hänen työtään.

Monikaan asia ei lamauta Jumalan valtakunnan työntekijää enemmän kuin se, että hän tuntee häpeän yllään tai se, että muut halveksivat häntä. Kun molemmat asiat tulevat kuormaksi yhtaikaa, elämästä ja työstä Jumalan valtakunnassa tulee sanoinkuvaamattoman vaikeaa. Julistajan rohkeus menee ja ihmisten halu kuunnella halveksittua katoaa. 





Näin tuhotaan toinen ihminen. Kirkkoisä Krysostomos saattoi olla hyvinkin lähellä oikeaa tulkintaa kun hän sanoi, että Paavalin elämässä oli vaiheita, jolloin Jumala ei antanut hänen työlleen mitään menestystä vaan antoi apostolin vastustajien pidellä sekä häntä että hänen työnsä tuloksia pahoin.  Krysostomoksen (ja yleisemminkin vanhojen kirkkoisien) tulkintaan yhtyivät uskonpuhdistajat kuten Calvin ja Luther. Hekin pitivät Paavalin piikkiä ja Saatanan enkeliä apostolista itsestään ja hänen työstä johtuvina tuskallisina kokemuksina.

Hänellä oli suuri Armahtaja, mutta hänen ei annettu elää armosta. Hänellä oli suuri sanoma, mutta sitä ei pidetty minään. Sen sijaan häntä vastustettiin Raamattuun vedoten. ”Sinä olet hullu, Paavali!” Vaikka me siis emme voi varmuudella määritellä, mitä Paavali tarkoitti piikillä ja Saatanan enkelillä, niin me ymmärrämme hänen sanankäytöstään, mitä piikki ja enkeli saivat hänessä aikaan. Tulos oli niin paha, että Paavali rukoili vapautusta. Mutta piikki ja enkeli jäivät, häpeä siis jäi ja häntä halveksittiin elämän loppuun asti. 




Tätä eivät hurskaat ymmärrä, mutta he eivät ymmärrä paljoa muutakaan. Paavalille itselleen sen sijaan selvisi häpeän ja halveksunnan tarkoitus. Piikin ja Saatanan enkelin työ oli Jumalan tahto siinä merkityksessä kuin Jeesuksen ristiinnaulitsemisen aiheuttama häpeä ja halveksuntakin olivat Jumalan tahto. Kristusta pideltiin pahoin ja hän sai osakseen kunniattoman lopun, Israelin hurskaiden julistaman tuomion, häpeän ja pilkan. Jumala teki näin suurta työtään. Näin syntyy loukkaava evankeliumi.




Paavalin kokema häpeä ja muiden halveksunta eivät paljastaneet ihmisille, miten paljon Paavali palveli Kristusta ja ihmisiä maailmassa. Olemme pelastusasiassamme yhä täysin riippuvaiset Paavalin opetuksesta ja hänen kirjeistään. Yhtä lailla ristiinnaulittu Kristus ja se häpeä, joka hänen osakseen tuli ja se halveksunta, jonka hän sai, eivät kertoneet mitään siitä, mitä Jumala hänen kärsimisessään ja halveksittavassa tuhossaan teki. Mutta ilman sitä meillä olisi vain kadotus edessämme.

Kun Jumala teki suurta työtään Golgatalla, hän jätti Jeesuksen ristille hänen osakseen tulleesta häpeästä ja ylimielisestä halveksunnasta huolimatta. Silloin näytti siltä kuin hurskaat ihmiset olisivat voittaneet harhautuneen opettajan. Jumalan silmin katsottuna tapahtui jotakin aivan muuta. Kun Jumala teki suurta työtään Paavalin kärsimyselämän kautta, hän jätti työn aiheuttamat vaivat apostolin kannettavaksi. Kristus vahvisti palvelijaansa ”vain” muistuttamalla, että apostolille oli armossa kylliksi. Hurskaiden mielestä armo ei ole kylliksi, mutta Jumalan mielestä se armo on suuri ja riittää. Siihen armoon Paavalikin tunnustautui ja kirjoitti: ”Hän (Kristus) on vastannut minulle: ’Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.’ ” 2. Kor. 12:9. 


Todellisessa Jumalan valtakunnan työssä erilaiset sairaudet, menetykset, loukkaukset, maineen menetykset ja häpeä kadottavat merkityksensä. Eikä viimeisellä tuomiolla kysytä, kuinka usein ja syvälle itse kukin lankesi, minkä laatuisia kunkin synnit olivat tai paljonko kukin antoi Jumalan valtakunnalle rahassa tai ajassa mitattuna, paljonko vaivaa nähtiin valtakunnan hyväksi, miten monessa kokouksessa oltiin mukana, miten paljon matkustettiin, miten kiire oli tai kuinka suosituksi tultiin; ei myöskään kysytä mitä ilman jäätiin Kristuksen tähden, mistä oli luovuttava, mikä jätettävä, mitä muut sanoivat ja ajattelivat itse kustakin.





Ajan päättyessä on kyse vain siitä, mistä Jeesus puhui Paavalille: Armosta. Siihen ”hukkuvat” kaikki pidetyt kokoukset ja kirjoitetut artikkelit, kaikki kirjat, luennot ja sielunhoitokeskustelut. Siihen hukkuvat kaikki ihmisten aiheuttamat haavat ja ruhjeet, vastoinkäymiset ja tappiot. Kun sielu tulee elävän pyhän Jumalan eteen ja menettää lopulta senkin, minkä se kykeni siihen asti kantamaan mukanaan, niin se lyyhistyy voimattomana alas eikä se kykene ajattelemaan enää mitään saavutustaan tai menetystään. On pelkkää multaa ja syyllisyyttä. 

Silloin on tärkeä enää yksi asia, armo. Ja juuri silloin Jeesus kääntyy sieluun päin ja sanoo nuo sanat uudelleen: ”Minun armoni riittää sinulle.”  Paavalin saama Herran sana armosta on suurempi ilmestys ja näky kuin se, minkä hän sai kolmannessa taivaassa ja mistä hän edellä on kirjoittanut.