Avoimuudesta / Saako kaikki kertoa/Pitääkö kaikki kertoa?

kirjoittaja Hellevi Ma Maalis 22, 2021 4:43 am

Pitääkö kaikki kertoa?

Olen yksi heistä, jotka ovat huutaneet sitä, että avoimuuden kulttuuria pitää seurakunnissa lisätä (nimenomaan helluntaiherätyksen piirissä, jossa vaikutan). Olen tehnytkin sen eteen jotakin: puhunut asioista niiden nimillä, kirjoittanut kirjoja vaikeista asioista, kirjoittanut helluntaiherätyksen lehtiin, puhunut jo aikamoiselle ihmismäärälle julkisesti niin tapahtumissa kuin Ison Kirjan Fifteen-leireilläkin, halunnut olla aito. Viime vuosien aikana olen kuitenkin pohtinut, että saako joskus olla hiljaa. Olenko epäaito, epärehellinen, olenko luomassa vaikenemisen kulttuuria, jos en kerrokaan julkisesti tai semijulkisesti kaikkea sitä, mikä pinnan alla kuplii juuri nyt? Välillä mietin, että olenkohan ainoa joka tällaista miettii, siis sitä, että saanko olla joskus hiljaa ja pitää yksityisyyteni, ja onko suurimman osan toive edelleen se, että pitäisi puhua enemmän. (Pitäisikö meidän puhua enemmän, avoimemmin vai vain jotenkin toisin — valita toisenlaiset välineet?)

Muistan, kun vuosia sitten sanoin turhautuneena, että ”miksi kaikki aina kertovat vaikeuksistaan vasta jälkikäteen, miksi kukaan ei pidä todistuspuheenvuoroaan silloin, kun kaikki paha tapahtuu ja tarinan loppuratkaisu on auki?” Se oli aito kysymys silloiselta itseltäni, joka etsi elämässään avoimuuden rajoja. Palaan tuohon kysymykseen edelleen aika ajoin.

Lopulta olen kai kasvanut ymmärtämään ihmisiä, jotka puhuvat vaikeuksistaan ympäripyöreästi vasta jälkikäteen — jos ihmiset nyt suutaan julkisesti edes avaavat, osa ei sitä koskaan tee.

Keskustelupalstat somessa ja lehtiotsikot huutavat sitä, miten ihmiset janoavat aitoutta, tabujen purkamista, elämän raadollisuuden jakamista tässä ja nyt. Ja ymmärrän sen toiveen. Muistan ajan, kun asioista ei näin avoimesti puhuttu ja itsekin joskus hyvinkin nuorena toivoin, että joku olisi kirjoittanut vaikka kirjan asioista, joiden kanssa kamppailin, koska halusin tietää etten ole yksin. Tuntui, että olin traumojeni kanssa yksin. Häpeän kanssa on raskasta elää, ja avoimuus voi parhaimmillaan purkaa tätä häpeän kokemusta. Minä en ole yksin, minä en ole huonompi kuin muut tai ylipäänsä: minä en ole huono, häpeäpilkku. Riippuen traumasta, pelkkä avoimuus ei sisintä kuitenkaan hoida. Tarvitaan ammattiapua, joka tapahtuu useimmiten muualla kuin naistenlehdissä tai suljetussa Facebook-ryhmässä. Samoin tarvitaan aitoja ystäviä.

Koska olen kirjailija, toimittaja, pastorin vaimo, helluntaiherätyksen raamattuopiston opettaja ja se lehdissä elämästään avoimesti kertonut henkilö, koen, että olen jollakin tavalla osa sitä suurta ryhmää, joka on vastuussa siitä, minkälaista keskustelukulttuuria ja avoimuuden kulttuuria helluntaipiireissä nyt luodaan. Siksi pohdin näitä kysymyksiä. Pohdin näitä kysymyksiä myös siksi, että olen toimittajana ikuistanut jo jokusen ihmisen elämäntarinan lehteen. Mietin paljon sitä, miten kirjoitan lehtijuttuja ihmisistä: kenestä kirjoitan, mistä aiheista, miten yksityiskohtaisesti. Missä vaiheessa jutut menevät tirkistelyksi, missä vaiheessa kaikki on vielä terveen rajoilla, mitä jos haastateltava katuu myöhemmin ja minä olen ollut se, joka jutun on kirjoittanut? On olemassa hyvin arkaluontoisia asioita, joita ei ole hyvä repiä auki julkisuudessa. Joskus näihin juttuihin liittyy myös sivullisia, joiden rajoja on jollakin tavalla myös suojattava. Koen vastuuta, enkä ajattele kevyesti vain sitä, että ”itteppähän sanoi mitä sanoi, ei ole mun asiani murehtia näitä, olen vain reportteri, joka neutraalisti raportoi”. Minä kysyn kysymykset ja kykenen itse asiassa aika paljon ohjailemaan haastattelua, etenkin jos haastateltavalla ei ole paljoa kokemusta haastattelujen antamisesta. Haastattelujenkin antamiseen kehittyy vuosien saatossa, huomattu on. Itse asiassa joskus muotoilen jutut sillä tavoin, että raadolliset yksityiskohdat, joissa on jotakin aivan äärimmäisen paljastavaa sulautuvat ja pehmentyvät niin, että juttu on edelleen avoin ja henkilökohtainen — se asian ydin on siellä — mutta haastateltavan rajoja kunnioitetaan. Haastattelujen ei ole tarkoitus olla henkistä strippausta, ja olen huomannut, miten osa katuu liiallista avoimuutta myöhemmin. Avoimuuden voi rakentaa lehtijutuissa monella tavalla, ja sanavalinnoilla voi pelata erittäin paljon.

Tämä on ehkä hyvä aasinsilta omaan todistuspuheenvuorooni. Ihan nyt sillä vain, koska olen itsekin kuullut lukuisia kommentteja siitä, miten avoin uskallan olla lehdissä ja saarnoissani, vau miten rohkea. Faktahan on se, että kun olen sanonut julkisesti, että minua on käytetty lapsena seksuaalisesti hyväksi tai kerron vaikkapa niistä vaikeuksista, jotka liityvät siihen, kun olet seurakuntapiireissä naisena töissä, se on vielä aika ympäripyöreää. Sekin on vielä ympäripyöreää, että ”olen ollut puolet elämästäni masentunut” tai ”minulla oli äärettömän traumaattinen lapsuus”. Näistä lauseista tulee olo avoimuudesta (mitä se onkin), mutta sitä huijaantuu ajattelemaan, että olisin tosi paljon raottanut omaa yksityisyyden verhoani. Sanon nyt suoraan: minulla on rajani, joiden yli en tule koskaan menemään. En lehdissä, enkä edes suurimmassa osassa ihmissuhteitani. Olen lopulta tosi yksityinen ihminen, joka valitsee hyvin tarkkaan, mitä kertoo ja mitä ei. On tonneittain tavaraa, joista en koe tarpeelliseksi puhua kuin aniharvoin ja erityisen harvoille.

Enkä oikeastaan saanut aikoinaan valita sitä, kerronko omasta kamalasta lapsuudestani. Asuin pienellä paikkakunnalla, jossa naapurit kyllä tiesivät toistensa asiat. Ja kun suurimmissa maakuntalehdissä luki tuomio lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, siinä oli tekijän nimi, tapahtumien vuosiluvut ja lapsen ikä, oli koko paikkakunnalle aikalailla selvää mistä oli kyse. Tämä oli painajaiseni, joka toteutui. Halusin itse olla hiljaa, mutta minut pakotettiin avoimeksi lupaa kysymättä. Sen jälkeen, kun rajat oli rikottu näin monta kertaa, minusta tuli teini-iässä tyyppi, jolla ei ollut rajoja. Luottamusongelmasta kärsivä kertoo lähes kaiken kaikille, jotta kukaan ei voi enää pettää hänen luottamustaan. Tästä syystä en koe olevani erityisen rohkea kertoessani pääpiirteissään elämästäni. Ja tosiaan, aina on ollut tiettyjä asioita, joista en koskaan puhu.

Uskoontultuani jouduin ja sain alkaa opetella sitä, mitkä ovat terveet rajat avoimuudelle, kun elämässäni avautui uusi aukeama. Siinäpä on ollut hommaa. Kun on elänyt IRC-Gallerian päiväkirja-ajat, Facebookin päivitys ja suljetut ryhmä -ajat ja nähnyt avoimen helluntaikentän todistuskulttuurin (ja myös sen, paljonko siellä varjoissa on asioita, jotka eivät koskaan tule niin sanotusti valoon), on joutunut pohtia, että miten tässä pitäisi oikein elää ja puhua. Sen jälkeen, kun minusta tuli ”pastoriperheen” yksi osanen, avoimuuspohdinta sai uuden sävyn.

Olemme kuulleet pastorien hiljaisesta ja vaietusta kivusta, ongelmista, riippuvuuksista ja tiedämme traagisia tarinoita. Tiedämme jo tässä vaiheessa ihmiskunnan historiaa jotakin siitä, miten paljon pastorien vaimoillakin on ahdistusta ja yksinäisyyttä siellä ”kulissien takana”. Luin aikoinaan, kun vertaistukea kaipasin, sen ”Nyt puhuvat pastorien vaimot” -kirjan ja suutuin, koska koin, ettei kukaan puhunut niistä ongelmista, joita pastorien vaimoilla voi oikeasti olla. Mielestäni puheet olivat aina pelkkää silottelua ja olin yksi heistä, jotka peräänkuuluttivat avoimuutta isolla a:lla. Tuntuu, että ihmiset haluavat avoimuutta, jotta pastorit sekä a) saisivat elää ihmisinä tätä elämää, kipuineen ja heikkouksineen, koska olemme nähneet varoittavia esimerkkejä siitä, miten järkyttävässä henkisessä paineessa pastorit elävät ja jos siinä ei saa olla ripaustakaan heikkoutta, pakka sortuu ja toisaalta b) että pastorit eivät epäterveesti eläisi fariseuskulississa, joiden takana tapahtuva elämä ei kestä päivänvaloa (koska osalle pastori, jolla on ongelmia, on farssi ja tekopyhyyden symboli). Monen mielestä pastorit ja pastorien perheet ovat aivan avainasemassa siinä, millaista kulttuuria seurakuntaan luodaan, ja on tässä perää.

Mutta on se kyllä aika suuri vaatimus, että pastorin pitäisi tulla kertomaan vaikka omista syvistä peloistaan tai porno-ongelmastaan seurakunnan eteen tai jonkun seurakunnan vastuunkantajan tulla jakamaan tarinaa omista parisuhdeongelmistaan. Ihan oikeasti. Kyllä minäkin haluan, että näistä pastoriperheiden/seurakunnan vastuunkantajien ongelmista puhutaan ääneen — tai ongelmista ylipäänsä — mutten ole ollenkaan varma, että avoimuus, terveys ja aitous tapahtuu niin, että teemme reality-teeveetä saarnapöntössä tai somessa.

Kun mietitään laajempaa avoimuuden kulttuuria, tilaa avoimuudelle voi luoda itse asiassa niinkin perushelluntailaisella tavalla kuin että ”alttari on auki”. Rukouspalveluhan on suuri symboli sille, että mitä vaan voi tuoda Jeesuksen ristin eteen. Me tunnustamme, että elämä ei ole helppoa, on iloja ja suruja, menetyksiä, kiusaamista ja kaikenlaisia henkilökohtaisia epäonnistumisia — ja ne kaikki saa tuoda alttarille sellaisenaan. Tätä helluntailiturgian osaa voisi toki vielä vahvistaa ja lujittaa vaikka selventämällä, miksi tällainen osa jumalanpalvelusliturgiassa on, ja halutessaan sitä voisi syventää ja kehittää luovuudella. OK, tiedän, että alttarihetkissä kaikki ei ole mennyt aina ihan putkeen, mutta tähän sielunhoito-rukous-asiaan on mielestäni varsin hyvin tartuttu esim. panostamalla sielunhoitokoulutukseen ja näin kommunikaatiotaitojen parantamiseen ja ihmiselämän kompleksisten ongelmien syvällisempään ymmärtämiseen.

Lisäksi hyvin rakennetuilla, pintaa syvemmälle menevillä, arkea lähelle tulevilla raamattutuneilla ja saarnoillakin saa paljon aikaan, jos ajatellaan laajempaa tunnetta siitä, miten vaikeista asioista puhutaan ja mitä elämältä odotetaan. Saarnakeskeisissä jumalanpalveluksissa saarnoilla taitaa itse asiassa olla suht iso rooli juuri tässä sävyn luomisessa (sori saarnaajat, mutta ihmiset muistavat sanoja paremmin sen fiiliksen, mikä heille tuli, eli jos tuntuma oli se, että vau, tässä puhutaan elämästä realistisesti ja koen tulleeni kohdatuksi heikkona ja surumielisenä ihmisenä, se jää mieleen vaikkei muistaisi yhtään metaforaa ko. saarnasta ja se on jo paljon se. Tietysti fiilis syntyy sanoista, ilmaisuista, ilmeistä jne.). On lisättävä, että yksilöihmisillä on monenmoisia kommunikointityylejä ja ajattelutapoja, mutta nyt lähinnä mietin semmoista seurakunnan laajempaa luotua tilaa ja sävyä.

Avoimuutta on myös se, että kertoo ympäripyöreästi jälkikäteen, että oli joskus vaikeaa, ei se elämä muillakaan helppoa ole. Tämän olen lopulta oppinut, kun olen viettänyt aikaa ihmisten kanssa, jotka eivät nauti parrasvaloista ja joille voi olla hyvin vaikea kertoa edes ympäripyöreästi kipeistä asioistaan. En seurakuntalaisena vaadi näitä ihmisiä avaamaan kirurgisesti sisintään ja laittelemaan sielunsa osia muiden näytille yhteisen hyvän puolesta.

Jokaisella on oikeus yksityisyyteen, ja ehkä näinä aikoina meidän ongelma alkaakin olla se yksityisyyden ja rajojen puute. Tämä riippuu ehkä lapsuuden kokemuksista, osa varmaan tarvii aikuisena sen ”avoimuuden repäisyn”, jos on aina elänyt todella ahtaasti teippi suun edessä.

Luulen, että yksityisyyteen ja rajoihin liittyvä pohdinta ja ahdistus vain jatkaa vahvistumistaan. Meille kasvaa nyt lapsia, joilta ei kysytä, saako heidän kuviaan laittaa someen kaikkien nähtäviksi, ja he ylipäänsä kasvavat salamavalojen räpsynnässä — he ovat kaikki staroja ja kamerat seuraavat heitä potallekin, ja osa intiimeistä hetkistä päätyy julkiseksi. Se tuntuu ehkä pieneltä asiasta meistä suurista aikuisista. Mutta minä sain sentäs päättää aikoinaan, näytetäänkö sitä yhtä hassua (mutta teininä hävettävää) lapsuudessani kuvattua videota (VHS-kasetti) ensimmäiselle poikakaverilleni ja sain tunteen kontrollista ja rajoista.

Minua vain kiusoiteltiin, mutta yksityisyys säilyi. Muistaakseni minusta kuvattiin yksi tai korkeintaan kaksi videota lapsena ja mielestäni se on varsin sopiva määrä omalle kohdalleni. Edelleenkään en pidä yhtään siitä, jos minusta otetaan kuvaa lupaa kysymättä olipa tuttu tai ei, ja someen tai muuallekaan en halua minusta kuvia ilman lupaa. Nämäkin rajat hämärtyvät nykyään: se, että puhelimissa on nyt kamerat, ei tarkoita sitä, että jokaista vastaantulijaa saa kuvata ja sitten postata kuvat someen. Se on yksityisyyden loukkaamista. En kerta kaikkiaan ymmärrä sitä, että ”no mutta jos menet julkiseen tilaan, silloin suostut kuvattavaksi, koska tiedäthän että kuka tahansa voi kuvata siellä ketä tahansa” -mentaliteettia.

Summa summarum. Olen vuosien jälkeen tajunnut sen, että vaikken jaa kaikkia asioita kaikille, ei se tarkoita, ettenkö ole aito tai että olisin jotenkin takakireä tai luomassa vaikenemisen kulttuuria. On OK, ettei kerro kaikkea kaikille. Avoimuutta täytyy olla, mutta me saamme päättää miten sen teemme — sen voi tehdä niin monella tavalla. Omia rajojaan on hyvä oppia kunnioittamaan, koska rajattomuus voi rikkoa syvästi.

-Sara
https://sarasaarela.com/pitaako-kaikki-kertoa/

kirjoittaja Hellevi Ti Joulu 05, 2023 8:45 am

Ma	Ti	Ke	To	Pe	La	Su
		1	2	3	4	5
6	7	8	9	10	11	12
13	14	15	16	17	18	19
20	21	22	23	24	25	26
27	28	29	30	31

Avoimuudesta / Saako kaikki kertoa/Pitääkö kaikki kertoa?

Avoimuudesta / Saako kaikki kertoa/Pitääkö kaikki kertoa?

Pitääkö kaikki kertoa?

Vs: Avoimuudesta / Saako kaikki kertoa/Pitääkö kaikki kertoa?