Kelle olemme kyyneleemme velkaa? Kuolemansurun moraalisesta merkityksestä

kirjoittaja jarrut Pe Syys 22, 2023 12:51 pm

ARTIKKELI / LARI LAUNONEN / 14.11.2022

Kelle olemme kyyneleemme velkaa? Kuolemansurun moraalisesta merkityksestä

Suru ei ole vain luonnollinen reaktio läheisen ihmisen kuolemaan. Se on myös moraalinen velvollisuus. Viileätunteisellakin on velvollisuus viljellä surun siementä sielussaan, kirjoittaa Lari Launonen.

Ei ole oikeaa tai väärää tapaa surra.

Tämä on mantra, jota psykologit ja pastorit toistelevat vainajan omaisille. Moni elämää ja kuolemaa nähnyt rinnallakulkija on lohduttanut näillä sanoilla jotakuta kaoottisessa mielentilassa kamppailevaa, läheisensä menettänyttä ihmistä. Mutta pitääkö mantra paikkansa?

Oman suruni pinnallisuus on vaivannut minua esikoispoikamme Huugon (2018–2022) kuoleman jälkeen. Lapsensa kuolemasta kirjoittavat kertovat usein surunsa olevan pohjatonta. He katoavat kuukausiksi tai vuosiksi pimeään kuiluun. He ovat lamaantuneita, eivätkä kykene mihinkään järkevään.

Itse olen tunne-elämältäni viileä. Itkeminen on minulle harvinaista. Huugon kuoleman jälkeen minulta ei jäänyt montaakaan urheilusuoritusta tekemättä tai sähköpostia lähettämättä. Ajatus juoksi, lueskelin ja kirjoitin. Hoidin väitöstilaisuuteeni ja sitä edeltävään seminaariin liittyviä järjestelyjä.

Vaikka vaikeasta sairaudesta kärsineen poikamme kuolema ei tullut yllätyksenä, olen miettinyt, mitä vikaa tunne-elämässäni on psykologisesti ja moraalisesti. Moni kiiruhtaisi sanomaan, että ei mitään: jokainen suree tavallaan. Ymmärrän kyllä, mitä tällä halutaan viestittää. Ymmärrän myös teologi-kirjailija Martti Lindqvistin (1999, 76) ajatuksen, jonka mukaan ”tunteiden moralisointi on elämän vastaista”.

Vaikka en halua turhaan syyllistää itseäni enkä varsinkaan ketään toista ”väärästä suremisesta”, minusta näyttää selvältä, että tunne-elämämme on moraalisesti vajavaista. Jos ihminen on moraalisesti kieroutunut olento – kuten kristillinen syntioppikin vakuuttaa – olisi yllättävää, jos tunne-elämämme ja myös suremisemme ei olisi jossain määrin moraalisesti puutteellista.

Tässä artikkelissa väitän, että vaikka suru voi pukeutua monenlaisiin emootioihin, tunnereaktiomme kuoleman edessä voivat olla moraalisesti paheellisia ja moitittavia. Suremisessa voi siis epäonnistua, ja surutyö on mahdollista laiminlyödä. Sureminen ei nimittäin ole ainoastaan luonnollinen reaktio läheisen – tai muulla tavalla meille tärkeän – ihmisen kuolemaan. Se on myös moraalinen velvollisuus.

Tunnehyveiden viljelymenetelmistä

Tunteilla on moraalinen merkitys. Me emme tuomitse psykopaattia mielessämme ainoastaan siksi, että hän tekee pahoja tekoja. Me tuomitsemme hänet osittain myös siksi, että hän ei tunne oikein. Me tuomitsemme poliitikot, jos he eivät tunne sääliä tai myötätuntoa köyhyyden tai väkivallan uhreille. Me tuomitsemme nykynuoret, jotka eivät koe kiitollisuutta itsenäisyydestä, jonka edestä heidän isoisoisänsä taistelivat. Me tuomitsemme puolison, joka ei tunne häpeää tai syyllisyyttä pettämisestä.

Ymmärsin tunteiden moraalisen merkityksen pari vuotta sitten lukiessani filosofi Robert C. Robertsin sielunlävistävää teosta Spiritual Emotions: A Psychology of Christian Virtues (2007). Roberts käsittelee kristillisiä ”tunnehyveitä” (emotion-virtues) kuten katumusta, iloa, kiitollisuutta, rauhaa ja myötätuntoa. Raamatun mukaan nämä ovat tunteita, joita Jumala käskee tai kehottaa omiaan tuntemaan ja haluaa heissä kasvattaa.

Kirjaa lukiessa minussa heräsi synnintunto. Minulla on esimerkiksi taipumus ärsyyntyä suhteettomasti pienistä asioista. Olin juuri räyhännyt eräälle henkilölle, joka ei ollut vuodatustani ansainnut. Ärsykkeiden pienuuden ja ärsytyksen suuruuden välisestä suhteettomuudesta seuraa, että ärsytykseni on usein paitsi moraalisesti paheellista, se on myös irrationaalista.

Mutta voidaanko ihmistä vaatia tuntemaan tietyllä tavalla? Vaikka tunteet eivät ole täysin tahdonalaisessa kontrollissamme, jossain määrin niihin voidaan vaikuttaa. Aivan kuten meillä on mahdollisuus kehittää luonnettamme hyveelliseen tai paheelliseen suuntaan, voimme kehittää myös tunne-elämäämme toivotulla tavalla.

Kirjassaan The Character Gap (2018) hiljattain Suomessa vieraillut moraalifilosofi Christian B. Miller esittää tutkimukseen perustuvia strategioita luonteen kehittämiseen. Yksi on tilannevalikointi. Millerin mukaan me voimme aktiivisesti hakeutua niihin tilanteisiin, jotka herättävät meissä halua toimia hyvin, ja välttää niitä, jotka vahvistavat paheitamme. Periaatteen voidaan katsoa koskevan myös tunnehyveitä. Tiedän, että voin välttää arkiaamuisen rattiraivoni helpommin, jos lähden kotoa töihin ajoissa. Tunnustukset-kirjassaan kirkkoisä Augustinus kertoo sydämensä olleen surusta pimeä, kun hänen hyvä ystävänsä kuoli. Silti hän hakeutui paikkoihin, jotka muistuttivat häntä ystävästään ja saivat aikaan surun tunteita.

Myös erilaiset tavat ja rituaalit voivat vahvistaa hyveitä ja tunnehyveitä. Millerin mukaan esimerkiksi ripittäytyminen voi vahvistaa nöyryyttä, rohkeutta myöntää virheensä, luottamusta toisiin sekä anteeksiantavaisuutta muita kohtaan. Miller mainitsee tunnehyveistä (vaikka ei käytäkään tätä termiä) muun muassa kiitollisuuden, jota esimerkiksi rukous voi vahvistaa.

Epäilemättä myös surun tunnetta voi viljellä erilaisin rituaalein ja tavoin, jos se ei kasva luonnostaan. Esimerkiksi kuolleen omaisen kuvien katselu ja yhteisten hetkien muistelu voi herättää meissä asianmukaisia alakulon, kaipauksen ja kiintymyksen tunteita. Haudalla käyminen ja kynttilän sytyttäminen ovat rituaaleja, jotka voivat tuoda surun pintaan vuosienkin jälkeen.

Suru voi tuntua pelolta, humalalta tai aivotärähdykseltä
Kuolemansuru (grief) on tunne, jota meidän kuuluu tuntea suuren menetyksen äärellä. Se on moraalisesti asianmukainen reaktio läheisen tai muilla tavoilla identiteetillemme tärkeän ihmisen poismenoon. Vastaavasti suruttomuus tällaisen ihmisen kuollessa on moraalisesti ongelmallista.

Kun sanotaan, ettei ole oikeaa tai väärää tapaa surra, tarkoitetaan uskoakseni sitä, että suru voi ottaa monenlaisia muotoja. Kirjassaan Muistiinpanoja surun ajalta (1961/1999) C. S. Lewis kuvailee surua pelon kaltaisena tunnetilana. Hän vertaa tunnetta myös lievään humalaan ja aivotärähdykseen. Toisaalta kaikkia tunteita ei voida laskea suruksi, eikä mikä tahansa tunnereaktio läheisen kuolemaan ole moraalisesti asianmukainen. Esimerkiksi välinpitämättömyyttä tai huvittuneisuutta on vaikea pitää väreinä surun spektrissä. Ne ovat paheellisia tunnereaktioita läheisen menetykseen.

Surun intensiteetti voi myös olla liian vähäistä. ”Jos jonkun suru ei näytä olevan mitään muuta kuin pientä harmitusta ja pahaa mieltä siitä, että ihminen on kuollut, kyseenalaistamme, kuuluuko tätä kutsua suruksi”, toteaa filosofi Robert Solomon (2004, 86). Vastaavasti lohdutonta itkua ikkunaan lentäneen varpusen vuoksi voidaan pitää ylimitoitettuna tunnereaktiona. Surun syvyyden tulee vaihdella myös riippuen suhteestamme vainajaan. Kuollutta lasta kuuluu surra enemmän kuin kuollutta isotätiä.

Välinpitämättömästä surijasta kerrotaan Albert Camus:n romaanissa Sivullinen (1942/2012). Meursault-nimisellä miehellä on viileä tunne-elämä. Hän reagoi ympäristöönsä välinpitämättömästi. Kirjan alussa Meursault matkustaa äitinsä hautajaisiin. Ruumiinvalvojaisissa hän välttelee katsomasta äitinsä ruumista. Sen sijaan keskittyy tarkkailemaan ympäristönsä triviaaleja yksityiskohtia. Koko seremonia on hänelle vastenmielinen. Myöhemmin romaanissa Meursaultia syytetään erään miehen murhasta. Oikeudenkäynnissä todistajat kertovat myös siitä, kuinka äitinsä hautajaisissa mies ei ollut vuodattanut kyyneleen kyyneltä. Savukkeen ja maitokahvin nautittuaan tämä oli lähtenyt uimaan ja rakastelemaan juuri tapaamansa naisen kanssa. Meursaultin asianajaja esittää vastalauseen: miestä ei syytetä äitinsä huonosta hautaamisesta vaan miehen murhaamisesta. Syyttäjä kuitenkin ihmettelee kollegansa kyvyttömyyttä tunnistaa todistusten sisältämää psykologista evidenssiä. Vangin käytös äitinsä hautajaisissa osoittaa, että jo tuolloin hän oli rikollinen sydämeltään.

En ole yhtä välinpitämätön kuin Meursault. Pidän itseäni empaattisena ihmisenä. Kuitenkin tiedostan, että poikani kärsimyksen lakattua olisin kyennyt jatkamaan elämääni ikään kuin mitään kuolemanvakavaa ei olisi tapahtunut. Tällainen reaktio olisi ollut kuitenkin moraalisesti väärä. Minun tulee vaalia poikani muistoa. Minun tulee viljellä surun siementä sielussani. Koska työorientoituneena ihmisenä ajatukseni pyörivät erilaisten projektieni ympärillä, minulle luonnollinen surun viljelyn metodi on kirjoittaa Huugosta. Minulla on kirjakäsikirjoitus työn alla, ja julkaisen Instagramissa videoita hänen viimeisestä vuodestaan.

Teenkö näin siksi, että tunnen syyllisyyttä vajavaisesta isyydestä tai suruni pinnallisuudesta? Ovathan ”syyllisyystripit” (guilt trips) tunnettu ilmiö, joka voi saada muodon esimerkiksi pröystäilevinä hautajaisina. Minulle oli tärkeää kantaa arkkua yksin. Toisaalta Huugon elämän ja kuoleman muistelu ja analysointi on minulle mieluista ja merkityksellistä – olihan hän rakas esikoispoikani. Silti tiedostan, että sureminen on mahdollista sivuuttaa, ellen tietoisesti raivaa sille mielestäni ja työpöydältäni tilaa.

Itsetuntemus suremisen tarkoituksena

Sureminen näyttäisi olevan siis moraalinen velvollisuus. Velvollisuudet vaativat meiltä tietynlaista toimintaa. Suomessa oppivelvollisuus ja asevelvollisuus edellyttävät opiskelua sekä osallistumista maanpuolustukseen. Arjessamme on lukuisia moraalisia velvollisuuksia, joista monet liittyvät toisten ihmisten kohteluun. Velvollisuuksia on mahdollista laiminlyödä ja niiden täyttämisessä voi epäonnistua. Jos sureminen on velvollisuus, myös sen voi laiminlyödä.

Mutta kelle olemme kyyneleemme velkaa? Olisi luonnollista ajatella, että sureminen on velvollisuus vainajaa kohtaan. Onhan meillä myös velvollisuus esimerkiksi pitää vainajille antamamme lupaukset. Kuitenkin filosofi Michael Cholbi argumentoi kirjassaan Grief: A Philosophical Guide (2022), että olemme kyyneleet velkaa ennen kaikkea itsellemme.

Väite perustuu Cholbin teoriaan surun tarkoituksesta. Sureminen on aktiivista toimintaa. Toiminnan tarkoitus on aina yhteydessä sen onnistumiseen. Esimerkiksi seksin tarkoitus on tyydyttää seksuaalisia tarpeita, nauttia fyysisestä ja henkisestä läheisyydestä kumppanin kanssa tai hankkia lapsia. Jos mikään näistä tavoitteista ei täyty, on rakastelu mennyt pieleen. Juhlimisen tarkoitus taas on iloita yhdessä läheisten kanssa seurustellen ja tavallista fiinimpää ruokaa ja juomaa nauttien. Jos ihmiset jäävät kotiinsa tai booli maistuu Lasolilta, ovat bileet enemmän tai vähemmän epäonnistuneet.

Cholbin mukaan suremisen tarkoitus paljastuu, kun pohdimme, millaista on onnistunut sureminen. Surutyö on onnistunut silloin, kun olemme integroineet menetyksemme osaksi omaa identiteettiämme. Menetys synnyttää identiteettikriisin ja johtaa itsetutkiskeluun, jonka seurauksena opimme tuntemaan itseämme paremmin. Surija ei tietenkään tietoisesti pyri oppimaan itsestään tai kehittymään ihmisenä. Onnistuneen suremisen myötä itsetuntemus kuitenkin lisääntyy. Itsetuntemus on Cholbin mukaan tärkeää, jotta osaamme elää moraalista elämää.

Koska surutyö tähtää itsetuntemukseen, myös suremisen velvollisuus kohdistuu ainakin ensisijaisesti meihin itseemme. Cholbin väite on hyvin perusteltu, mutta se tuntuu pelkistävältä ja välineelliseltä. Onko kyse vain tai ainakin pääasiassa itsetuntemuksen mekanismista, joka ehkä voitaisiin korvata jollain toisella itseensä tutustumisen välineellä?

Surun tarkoitusta avatessaan Cholbi viittaa C. S. Lewisiin, joka vertaa vaimonsa menettämistä jalan amputoimiseen ja surutyötään kävelemisen uudelleenopetteluun kainalosauvojen avulla. Sovelletaanpa vertausta kysymykseen surusta moraalisena velvollisuutena. Jos kävelyn uudelleenopetteleminen on velvollisuus, se on sitä vain lopputuloksen kannalta. Fysioterapia voi ehkä kehittää meissä hyveitä kuten sinnikkyyttä. Mutta jos amputoidun jalan korvaisi niin kehittynyt proteesi, että mitään harjoittelua tarvittaisi, ei fysioterapian ohittamisessa olisi moraalista ongelmaa. Sen sijaan jos surutyön yli voisi hypätä suoraan itsetuntemukseen, jotain merkityksellistä olisi selvästi ohitettu.

Onko surulla kosmista merkitystä?
Olen taipuvainen näkemään suremisen velvollisuutena myös vainajaa kohtaan. Sen moraalinen merkitys voi kuitenkin ulottua vieläkin syvemmälle. Paitsi että kuolemansurun tunteminen on osa hyvin elettyä ihmiselämää, sillä voidaan nähdä myös ihmisten välisten suhteiden ylittävä merkitys.

Monissa kulttuureissa surutyöhön liittyy hengellinen ulottuvuus. Surutyötä (mourning) käsittelevässä artikkelissaan filosofi Roger Scruton (2022) viittaa antiikin runoilija Homeroksen kertomukseen Odysseiasta ja tämän laivamiehistöön kuuluvasta Elpenorista. Elpenor on idiootti ja pelkuri, joka vetää saarella kännit, putoaa talon katolta ja taittaa niskansa. Laiva jatkaa matkaansa ilman, että matkaseurue huomaa nuorukaisen puuttumista. Vasta haadeksessa käydessään Odysseus huomaa Elpenorin haamun, joka vaatii häntä hautaamaan ruumiinsa ja pystyttämään muistomerkin. Scruton kommentoi tarinaa:

”Velvollisuus itkeä kyyneleitä – sekä henkilökohtaisia että rituaalisia kyyneleitä – syntyy kuoleman hetkellä, ja sitä tulee kunnioittaa. Elpenor viittaa jumalallisen vihan mahdollisuuteen, sillä kyseessä on hurskas velvollisuus. Ja ennen kuin se on täytetty, kosmos on metafyysisen vinouman läpäisemä.”

Kirjallisuus

Camus, Albert. 2012. Sivullinen (alkup. L’Étranger 1942). Otava.

Cholbi, Michael. 2022. Grief: A Philosophical Guide. Princeton University Press.

Lewis, C. S. 1999. Muistiinpanoja surun ajalta (alkup. A Grief Observed 1961). Kirjapaja.

Linqvist, Martti. 1999. Surun tie. WSOY.

Miller, Christian B. 2018. The Character Gap: How Good Are We? Oxford University Press.

Scruton, Roger. 2022. The Work of Mourning. First Things. https://www.firstthings.com/article/2022/10/the-work-of-mourning

Solomon, Robert C. 2004. In Defense of Sentimentality. Oxford University Press.

Roberts, Robert C. 2007. Spiritual Emotions: A Psychology of Christian Virtues. Eerdmans.

https://www.areiopagi.fi/2022/11/kelle-olemme-kyyneleemme-velkaa-kuolemansurun-moraalisesta-merkityksesta/

kirjoittaja jarrut Pe Syys 22, 2023 1:01 pm

Olen paljon miettinyt surua ja suremista.
Miksi ihminen suree, ja mitä suru oikein on?
Ja sitä, miksi suruun odotetaan lohduttajaa/lohdutusta?

Ei kaikkeen suruun ole kyyneleitä, silti se on surua.
Viisaat sanovat, on hyvä itkeä, ettei se jää ihmisen sisälle itkemättömäksi itkuksi, onko se näin?

Eikö surulla ole muuta sanomaa, kuin että se pitää saada pois itkemällä?

Miksi kiirehdimme lohduttamaan itkevää lasta?

Kelle olemme kyyneleemme velkaa? Kuolemansurun moraalisesta merkityksestä

Kelle olemme kyyneleemme velkaa? Kuolemansurun moraalisesta merkityksestä

Kelle olemme kyyneleemme velkaa? Kuolemansurun moraalisesta merkityksestä

Vs: Kelle olemme kyyneleemme velkaa? Kuolemansurun moraalisesta merkityksestä