Rippisalaisuus ja vaitiolovelvollisuus

kirjoittaja Hellevi Raitosalo Ma Heinä 04, 2016 11:23 am

Rippisalaisuus ja vaitiolovelvollisuus

Pappia ja lehtoria sitoo ehdoton vaitiolovelvollisuus ripissä ja sielunhoidossa. Kirkkolain 5 luvun 2 §:n mukaan
x Yksityisessä ripissä tai muuten sielunhoidossa papille uskottua asiaa ei saa ilmaista, eikä myöskään sitä henkilöä, joka papille on uskoutunut. x Kun pappia kuulustellaan todistajana, hän ei saa ilmaista sitä, mitä yksityisessä ripissä tai sielunhoidossa on hänelle uskottu. x Jos joku yksityisessä ripissä tai sielunhoidossa ilmaisee yleisen lain mukaan ilmiannettavan rikoksen olevan hankkeissa, papin on kehotettava häntä ilmoittamaan asiasta viranomaisille tai sille, jota vaara uhkaa. Jollei hän suostu siihen, papin on kerrottava hyvissä ajoin ja varovasti asiasta viranomaisille, kuitenkin niin, ettei asianomainen suoraan tai välillisesti tule siitä ilmi.

Kirkkolain 6 luvun 12 §:n nojalla ”mitä papin velvollisuudesta olla ilmaisematta rippisalaisuutta … on 5 luvun 2 §:ssä säädetty, koskee myös lehtoria.” Papin ja lehtorin vaitiolovelvollisuus on samanlainen. Lehtori on lain tarkoittamassa mielessä vain sellainen henkilö, joka toimii lehtorin virassa.

Rippiin ja sielunhoitoon liittyvä ehdoton vaitiolovelvollisuus koskee vain pappeja ja lehtoreita.
Taustalla on paitsi luottamuksellisen hoitosuhteen syntyminen, myös uskonnon harjoittaminen. Ripissä ei ole kyse ainoastaan kertovan henkilön ja papin välisestä asiasta, vaan ihmisen ja Jumalan kohtaamisesta. Erityisesti ripin osalta papin vaitiolovelvollisuuden perusta on teologinen. Ripissä on siten leimallista papin työn transsendentti luonne. Myös sielunhoidossa on aina mukana uskonnonharjoittamisen aspekti, joka erottaa papin terapeutista. Tämän vuoksi rippisalaisuudesta ei ole mahdollista sopia eikä papin ole edes ripittäytyvän luvalla mahdollista vapautua ehdottomasta vaitiolovelvollisuudestaan. Salassapitovelvollisuutta ei voi murtaa millään perusteella.

Vaikka papin ja lehtorin rippisalaisuutta ei voi murtaa, se ”murtuu” KL 5 luvun 2 §:n 3 mom. mainitsemissa tilanteissa. Kirkkolain säännös viittaa rikoslain 15 luvun 10 §:n 1 momenttiin, jossa säädetään törkeän rikoksen ilmoittamatta jättämisestä. Pykälässä tulee esille lukuisa joukko rikoksia, joita ilmiantovelvollisuus koskee. Lastensuojelun näkökulmasta olennaisimmat ovat raiskaus, törkeä raiskaus, törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, murha, tappo, surma, törkeä pahoinpitely, ihmiskauppa, törkeä ihmiskauppa, panttivangin ottaminen. Jotta rikoslain 15 luvun 10 §:n mukainen ilmoitusvelvollisuus voi tulla sovellettavaksi, on otettava huomioon seuraavat näkökohdat:

- rikos on vielä estettävissä
- kyse on luettelossa mainitusta rikoksesta
- kehotettava ensisijaisesti ripittäytynyttä kertomaan
- toissijaisesti toimittava itse kertomalla viranomaiselle
- ripittäytynyttä henkilöä ei saa tällöinkään paljastaa
- papilla ei ole juridista oikeutta tai velvollisuutta ilmiantaa jo tapahtuneita rikoksia
- väärä ilmianto on rangaistavaa.

Muut kirkon työntekijät kuin pappi ja lehtori eivät ole ilmiantovelvollisuuden osalta erityisasemassa, vaan rikoslain 15 luvun 10 § koskee heitä samalla tavalla kuin ketä tahansa henkilöä. Ainoastaan papin ja lehtorin ilmiantovelvollisuutta leimaa sen luonne varoitusvelvollisuutena.
Myös monet muut asiat kuin ripissä ja sielunhoidossa esille tulevat asiat ovat salassa pidettäviä. Esimerkiksi tällainen on asiakirja, joka koskee yksityiseen henkilöön kohdistuvaa diakoniatyötä (KL 25:8. Mikäli pappi tai lehtori saa salassa pidettäviä asioita tietoonsa muuten kuin ripin tai sielunhoidon kautta, on hän vaitiolovelvollinen, mutta lain edellytysten täyttyessä hänen vaitiolovelvollisuutensa väistyy eikä vaitiolo ole rippi- ja sielunhoitoasioiden tavoin ehdoton.

Pappien ja lehtorien rippisalaisuuden lisäksi kirkon työntekijän vaitiolovelvollisuudesta säädetään kirkkolain 6 luvun 3 §:ssä.

Vaitiolovelvollisuudesta on voimassa sen lisäksi, mitä tässä laissa säädetään, mitä siitä viranomaisten toiminnan julkisuudessa annetussa laissa (621/1999) ja muussa laissa säädetään.

Kirkkolain 25 luvun 8 §:n 1 mom. mukaan
Kirkollishallinnossa sovelletaan, mitä viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetussa laissa säädetään, jollei 5 luvun 2 §:stä, 6 luvun 3 tai 12 §:stä taikka 24 luvusta muuta johdu. Salassa on pidettävä myös asiakirja, joka koskee yksityiseen henkilöön kohdistuvaa sielunhoitoa tai diakoniatyötä.
Julkisuuslakia sovelletaan kokonaisuudessaan myös kirkollishallinnossa. Edellä olevassa lainkohdassa on erikseen mainittu, että salassa on pidettävä myös asiakirja, joka koskee yksityiseen henkilöön kohdistuvaa sielunhoitoa tai diakoniatyötä. Maininta on tärkeä, koska tällaisten asioiden salassapitovelvollisuudesta ei julkisuuslaissa tai muualla säädetä. Julkisuuslain nojalla lainkohtaa on tulkittava siten, että sielunhoito ja diakoniatyö ovat salassa pidettäviä riippumatta siitä, ovatko esille tulleet asiat merkittyinä asiakirjaan vai ovatko ne muutoin tiedossa.

Lainkohta ei oikeuta viranomaista harkitsemaan, onko sielunhoidossa taikka diakoniatyössä esille tullut asia salassa pidettävä vai ei. Lainkohta merkitsee myös sitä, että kaikki yksilöön kohdistuva sielunhoito ja diakoniatyö ovat vaitiolovelvollisuuden alaisia. Työntekijät ovat siis vaitiolovelvollisia kaikista asiakkaisiinsa liittyvistä edellä mainituista asioista riippumatta siitä, ovatko ne julkisuuslain 24 §:ssä salassa pidettäväksi säädettyjä asioita. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö toinen viranomainen voisi saada muita kuin papin ja lehtorin rippisalaisuuden piiriin kuuluvia tietoja edellä mainituista seikoista, jos laki siihen oikeuttaa.

Kirkkolakiin otettujen edellä mainittujen viittaussäännösten mukaan kirkon muiden työntekijöiden vaitiolovelvollisuutta säätelevä säännös löytyy julkisuuslain 23 § 1 mom:sta:
Viranomaisen palveluksessa oleva samoin kuin luottamustehtävää hoitava ei saa paljastaa asiakirjan salassa pidettävää sisältöä tai tietoa, joka asiakirjaan merkittynä olisi salassa pidettävä, eikä muutakaan viranomaisessa toimiessaan tietoonsa saamaa seikkaa, josta lailla on säädetty vaitiolovelvollisuus. Vaitiolovelvollisuuden piiriin kuuluvaa tietoa ei saa paljastaa senkään jälkeen, kun toiminta viranomaisessa tai tehtävän hoitaminen viranomaisen lukuun on päättynyt.

Julkisuuslain 24 §:ssä säädetään salassapitoperusteista. Luettelo on hyvin pitkä sisältäen yhteensä 32 kohtaa, joista kirkon työntekijän vaitiolovelvollisuuden kannalta olennaiset koskevat tietoja henkilön taloudellisesta asemasta, terveydentilasta tai vammaisuudesta, seksuaalisesta käyttäytymisestä tai suuntautumisesta, elintavoista, vapaa-ajan harrastuksista, perhe-elämästä tai muista niihin liittyvistä henkilökohtaisista oloista.
Julkisuuslain 29 §:ssä säädetään yleisesti siitä, miten salassa pidettävästä asiasta voi antaa tiedon toiselle viranomaiselle. Julkisuuslaki ei kuitenkaan sääntele sitä, mille viranomaiselle ja millä edellytyksillä tietoja salassa pidettävästä asiakirjasta tai asiasta on annettava, vaan asia jää eri hallinnonaloja koskevan erityislainsäädännön varaan.

Vaitiolovelvollisuuden piiriin kuuluva henkilö on velvollinen olemaan vaiti salassa pidettävän asiakirjan sisällöstä sekä muustakin tehtävässään toimiessaan tietoonsa saamastaan asiasta, josta on lailla säädetty vaitiolovelvollisuus. Vaitiolovelvollisuuden piiriin kuuluva tieto voi olla peräisin asiakirjoista tai saatu esimerkiksi suullisesti. Kirkon työntekijät ovat sidottuja vaitiolovelvollisuuteen, jos he ovat saaneet tietoonsa julkisuuslaissa luottamukselliseksi määritellyn asian, kuten edellä on todettu. Kirkon työntekijät ovat lisäksi kirkkolain nojalla vaitiolovelvollisia kaikista yksityiseen henkilöön kohdistuvassa sielunhoidossa ja diakoniatyössä esiin tulevasta asiasta (KL 25:8.

Työntekijä on sidottu vaitiolovelvollisuuteen, ellei häntä lain nojalla velvoiteta antamaan tietoa (esimerkiksi lastensuojelulaki) tai ellei asiakas, jonka suojaksi vaitiolovelvollisuus on säädetty, anna tiedon ilmoittamiseen suostumustaan. Pappien vaitiolovelvollisuuden laajuus on samanlainen kuin muiden kirkon työntekijöiden silloin, kun he ovat työssään saaneet tietonsa muun kuin ripin tai sielunhoidon kautta.
Vaitiolovelvollisuuden rajoja koskevia kysymyksiä esiintyy erityisesti diakoniatyöntekijöiden, erityisnuorisotyönohjaajien, nuorisotyönohjaajien, lastenohjaajien ja muiden lapsia, nuoria ja perheitä kohtaavien parissa. Useiden kirkon työntekijöiden työhön kuuluvat sielunhoito ja luottamukselliset keskustelut olennaisena osana. Tästä huolimatta muiden kuin pappien ripin tai sielunhoidon kautta saamia tietoja ei ole asetettu ehdottoman vaitiolovelvollisuuden piiriin He ovat siten muun muassa velvollisia tekemään ilmoituksen havaitsemastaan lastensuojelun tarpeesta.

Sekä luottamushenkilöt, harjoittelijat, tosiasiallisessa vapaaehtoistyössä olevat että viranomaisen toimeksiannosta toimivat henkilöt ovat samalla tavoin vaitiolovelvollisia kuin kirkon työntekijät (pappeja lukuun ottamatta). Vaitiolovelvollisuus jatkuu myös palvelussuhteen, luottamustehtävän hoidon, toimeksiantotehtävän suorittamisen tai viranomaisessa toimimisen jälkeen. Tavallisen seurakuntalaisen lähimmäisenä tekemä sielunhoitotyö tai ripin vastaanotto on moraalisen eli yleisen tavan ja käytännön mukaisen vaitiolovelvollisuuden piirissä.

Viranomainen voi saada tietoonsa vaitiolovelvollisuuden piiriin kuuluvista asioista, jos laki siihen oikeuttaa. Tiedonantovelvollisuudesta säädetään julkisuuslaissa ja eri hallinnonaloja koskevassa lainsäädännössä. Lastensuojelulaki, laki sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista sekä laki holhoustoimesta ovat esimerkkejä laeista, joiden säännösten mukaan tieto salassa pidettävästä asioista on tietyssä tilanteessa annettava. Tiedon antajalle syntyy tällöin tiedonantovelvollisuus. Velvollisuus koskee myös pappia, jos hän on saanut tietoonsa salassa pidettävän seikan muutoin kuin ripin tai sielunhoidon kautta. Kirkon muiden työntekijöiden kohdalla ei ole merkitystä, millä tavoin salassa pidettävä asia on tullut työntekijän tietoon. He ovat oikeutettuja paljastamaan salassa pidettävän seikan myös silloin, kun asianosainen, jonka yksityisyyden suojaksi vaitiolovelvollisuus on säädetty, antaa siihen suostumuksensa.

Milloin pappien vaitiolovelvollisuus on syntynyt?

Ensimmäiset merkinnät papin vaitiolovelvollisuudesta ovat peräisin 400-luvulta, varhaisimmat vaitiolovelvollisuuden rikkomista koskevat rangaistussäännökset ovat peräisin 900-luvulta. Suomessa on rippisalaisuutta koskeva säännös ollut kirkkolaissa aina, myös Ruotsi-Suomen aikoina. Ensimmäinen Suomen evankelis-luterilaista koskeva kirkkolaki on vuodelta 1869, myös siinä esiintyi rippisalaisuus. Vuoden 1964 kirkkolain kodifioinnissa ripin rinnalle tuli säännökseen sielunhoidon käsite. Nykyinen kirkkolaki on vuodelta 1993. Siinä ei tullut muutoksia tältä osin aiempaan säännökseen.

Miten usein papit ottavat työssään vastaan ripittäytymisiä tai käyvät vaitiolovelvollisuuden alaisia keskusteluja?

Tarkkoja tietoja ei ole näin tilastoitu, mutta suuruusluokkaa voi arvioida seuraavista vuosittaisista luvuista:
seurakuntapapeilla 50 000 keskustelua + 150 000 toimituskeskustelua, sairaalapapeilla 50 000 keskustelua, perheneuvonnassa 90 000 keskustelua (kaikki eivät pappeja), Palvelevassa puhelimessa 50 000 keskustelua (kaikki eivät pappeja), lisäksi tulevat muiden työntekijäryhmien keskustelut, esimerkiksi diakoniatyöntekijöiden 100 000 sielunhoitokeskustelua.

Rippi ja sielunhoito ovat aina kuuluneet kristillisen kirkon elämään. Kyse ei ole muiden auttamispalvelujen korvaamisesta, vaan kirkon olemukseen kuuluvasta lähimmäisenrakkaudesta. Vuosittain seurakuntien työntekijät palvelevat satojatuhansia apua tarvitsevia. Keskusteluissa tulee esille elämän koko kirjo. Kirkon työntekijöiden peruskoulutukseen kuuluu sielunhoitotaitojen opiskeleminen, samoin jatko- ja erikoistumiskoulutusta on tarjolla. Rippi tarjoaa yhteiskunnassamme ainoana mahdollisuuden käsitellä elämän syvimpiäkin kriisejä ehdottoman luottamuksellisesti. Kyse ei ole mekaanisesta toimituksesta, vaan mahdollisuudesta katsoa elämää ja sen totuutta silmästä silmään. Esille nousevat asiat eivät tule ripissä ja sielunhoidossa hyväksytyiksi, sen sijaan ne tulevat kohdatuiksi. Tämä mahdollistaa avun etsimisen myös perheiden ja lasten hätään, silloin kun tällaiset asiat nousevat esille. Näin usein tapahtuukin. Rippisalaisuus voidaan nähdä pikemminkin etuna kuin haittana, myös lasten parasta etsittäessä.

Piispa Seppo Häkkinen

https://evl.fi/evlfi.nsf/Documents/A3A3C04D47BD74C0C225772800360128/$file/Rippisalaisuus%20ja%20vaitiolovelvollisuus.pdf