Mikä sytyttäisi kristityn sammuneen rakkauden?

Yllättävän moni aktiivinen kristitty kokee yksinäisyyttä ja tappiomielialaa, luovuttaminenkin on käynyt mielessä. Tästä kertoi myös tuore mielipidetiedustelu, jonka tulos julkaistiin pohjoismaisten herätyskristillisten liikkeiden tilannekatsauksessa viime vuoden lopussa. Nyt on edessä uusi vuosi 2014 ja uudet haasteet, joiden tarkan sisällön tietää yksin Jumala. Selvää on, ettei alkaneenakaan vuotena tule olemaan helppoa seurata Kristusta ja pitäytyä Raamatun arvomaailmaan, sillä kulttuuri on pohjoismaissa paikoitellen kääntynyt vahvasti kristinuskolle vieraaseen suuntaan. Samalla avoimia ovia kristilliselle toiminnalle ja todistukselle on edelleen paljon. Apostoli Paavalin mukaan ”meidän ei pidä väsyä tekemään hyvää.”

Mutta, mikä avuksi, jos matka tuntuu raskaalta ja haasteet väsyttävät? Muistan hyvin vuosien takaa vanhemman paimenen neuvon, kun nuoruuden innossa kysyin häneltä, miten kristikansan sammumaisillaan olevan hiilloksen saisi puhallettua uuteen liekkiin. ”Siihen ei oikeasti pysty kukaan muu kuin Kristus itse. Mutta jos osaisimme kertoa ihmisille, kuinka paljon Kristus heitä rakastaa, niin jo alkaisi tapahtua.” Vastaus on samansuuntainen kuin apostoli Johanneksen elämänviisaus Raamatussa: ”Me rakastamme, koska Hän (Kristus) on ensin rakastanut meitä.”

Kristityn ei tarvitse tehdä työtä ja kantaa vastuuta siksi, että ansaitsisi Jumalan hyväksynnän ja rakkauden. Kaikki hyvät tekomme ovat vain vastakaikua Jumalan rakkaudelle. Ongelma ei ensisijaisesti ole siinä, ettemme ole tarpeeksi aktiivisia, vaan siinä, ettemme ole kuulleet Jumalan rakkaudesta ja kokeneet sitä tarpeeksi syvästi.

Jumalan rakkaus on merkillinen voima. Se kykenee siihen, mihin ankarinkaan vaatimus, kiristys tai uhkailu ei kykene. Se saa aikaan vapaaehtoista vastarakkautta. Tähän laki ei pysty. Vaikka laki on välttämätön, se ei anna minkäänlaista voimaa rakastaa tai vastustaa syntiä. Laki vain kertoo, mikä on oikein, ja missä on poikettu siitä, mikä on hyvää. Evankeliumi on ainoa voima maailmankaikkeudessa, joka synnyttää aitoa rakkautta ja kuuliaisuutta Jumalaa kohtaan. Sen kertomisessa olemme kuitenkin yhtä heikkoja kuin lain noudattamisessa. Asia ilmaistaan hyvin C.F.W. Waltherin vanhassa lakia ja evankeliumia käsittelevä kirjaklassikossa ”Jumalan kyllä ja Jumalan ei”. Kirjoittajan mukaan sananjulistajien ei pidä ”näytellä seurakunnissa poliisia”, vaan saarnata evankeliumia, koska ”Turmeltuneinkin seurakunta voi tulla paremmaksi, mutta vain siten, että saarnataan evankeliumia sen täydessä suloisuudessa. Seurakuntien rappion syy on poikkeuksetta se, etteivät sen saarnaajat ole riittävästi saarnanneet evankeliumia.”

http://uusitie.com/mika-sytyttaisi-kristityn-sammuneen-rakkauden/

Tässä pääkirjoituksessa Leif Nummela tarttuu todella tärkeään asiaan. Minulle heräsi heti runsaasti ajatuksia aiheesta. Kokoan jotain suoraan tänne toivoen saavani aiheeseen välittömyyden tuntua.

Usein rakkaudesta tai teoista puhuminen masentaa tai saa aikaan riittämättömyyden tunteita, myös ihan vain jotain harmin vivahdetta: pitäisikö minun riittää johonkin enempään ja parempaan. Nyt tämä Nummelan kirjoitus välttää ainakin minun kohdallani nämä ajatukset. Päinvastoin siinä vakuutetaan, että Jumala rakastaa meitä. Vasta tämä pohja lahjoittaa meille jotain sellaista, mitä voimme sanoa elämäksi ja joka kantaa hyvää rakkauden hedelmää.

Ystäväni kirjoitti minulle muutaman rivin ystävänpäiväksi. Siinä olivat nämä sanat Raamatusta: Ja meidän Herramme Jeesus Kristus itse ja Jumala, meidän Isämme, joka on rakastanut meitä ja armossa antanut meille iankaikkisen lohdutuksen ja hyvän toivon, lohduttakoon teidän sydämiänne ja vahvistakoon teitä kaikessa hyvässä työssä ja puheessa (2 Tess. 2: 16-17). Tuo edellä oleva menee hyvin lähelle tuon pääkirjoitustekstin sanomaa.

Kuitenkin rakkauden osoittamiseen ja hyviin töihin liittyy myös Jumalan johdatus ja se, että olemme erilaisia. Kukin saa aivan niitä omia askareita ja vieläpä niin, että ne ovat edeltä valmistettuja. Jotain tulee eteemme sellaista, missä koemme Isän käden jäljen, ja saamme itsekin kokea ilon ja rakkauden aavistuksia.

Tunnemme varmasti evankeliumia liian vähän. Joh. 3:16 kuuluu: Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä. Joskus opimme ensimmäisenä ja tärkeimpänä asiana tuon, että Jumalan rakkaus on lahjoitettu meille Hänen Pojassaan; ristillä kaikki on täytetty. Jos lähdemme muuttamaan tämän perustan, niin aina on lähellä siirtyminen ihmisen omaan hyvyyteen ja ihmisen omin voimin tekemiseen.

On lohdullista ajatella asiat niin, että Kristus on lahja, Jumala on lahjoittaja. Jeesus on myös opettaja ja esimerkki, mutta tämä ajattelu ei lahjoita meille rakkautta eikä voimia hyvään. Vain Kristus itse ja Jumala, meidän Isämme voi vahvistaa meitä kaikessa hyvässä työssä ja puheessa. Tämä tapahtuu sen vuoksi, että Jumala lahjoittaa, ja Hän on rakkaus ja elämä.

Uusi Tie, Leif Nummela:

Kristityn ei tarvitse tehdä työtä ja kantaa vastuuta siksi, että ansaitsisi Jumalan hyväksynnän ja rakkauden. Kaikki hyvät tekomme ovat vain vastakaikua Jumalan rakkaudelle. Ongelma ei ensisijaisesti ole siinä, ettemme ole tarpeeksi aktiivisia, vaan siinä, ettemme ole kuulleet Jumalan rakkaudesta ja kokeneet sitä tarpeeksi syvästi.

Tässä kohdin tulee mieleeni, onko kuitenkin olemassa jokin aktiivisuuden vaatimus. Ajattelemmeko mutkan kautta jotenkin niin, ettei ole lupa olla toimeton etenkään sen, joka ymmärtää riittävän syvästi Jumalan rakkauden suuruutta. Ettei vain olisi ilmassa yhtälö RAKKAUS=HYVÄT TEOT=TOIMINTAA TOISTEN HYVÄKSI. Minä olen joskus kokenut rakkauden lupana levätä ilman tekoja, kun en muuta voinut. Olin aivan lopussa. Ja mitä sitten ovatkaan ne teot?

Jaakobin kirjeessä ne ovat paljolti sitä, mitä emme osaa edes arvostaa:
”Veljeni, älköön teidän uskonne meidän kirkastettuun Herraamme, Jeesukseen Kristukseen, olko sellainen, joka katsoo henkilöön.”
”Sillä monessa kohden me kaikki hairahdumme. Jos joku ei hairahdu puheessa, niin hän on täydellinen mies ja kykenee hillitsemään myös koko ruumiinsa.”
”Kuka on viisas ja ymmärtäväinen teidän joukossanne? Tuokoon hän näkyviin tekonsa hyvällä vaelluksellaan viisauden sävyisyydessä.”
”Tunnustakaa siis toisillenne syntinne ja rukoilkaa toistenne puolesta,…”

Eläkeläisen elämä on aika hiljaista, mutta sellaista mistä saa kokea kiitollisuutta. Sekin on hyvä, ettei tarvitse kovasti patistaa itseään mihinkään tekoihin, tai tarkkailla saako jotain aikaan. Karismaattinen liike nostaa herkästi esille saavutuksiaan ja "parantumisihmeitä". Sen koen hyvin vieraana itselleni ja ehkä myös jotenkin epäsuomalaisena. Silti toki toivoisin, että voisimme olla iloisemmalla mielellä ja ystävällisempiä toisillemme.

Aktiivisuutta varmaan on, mutta Jumalan Rakkaudesta itseä kohtaan voi olla epäilyä, vaikka
olisi kuultukin. Omakohtaista kokemusta on, kun kerran istuin sairaalan
odotushuoneessa odottamassa lääkärin puheille pääsyä.
Kävin läpi elämääni ja syyttelin itseäni ja ajattelin, josko
Jumala ei enää välitäkään, jos on rankaissut, ja jättänyt minut omillani pärjäämään.
Se oli kamala hetki. Katselin siinä ikkunasta ulos, näkymä oli sama hiljainen.
Mikään ei ollut muuttunut, kaikki oli ennallaan. Siinä vain ymmärsin, että
Jumala ei muutu koskaan, mutta minä voin muuttua, ottamaan sairaudetkin
Hänen kädestään, senkin, etteivät ne täällä parane koskaan. Jumalan lapsen
ei tarvitse ottaa mitään syyttäjän kädestä, vaan saa ottaa KAIKKI Isän,
Jumalan, Kaikkivaltiaan kädestä, siinä on Rakkaus ja Rakkauden aihetta.

Ajattelin, että monella voi olla aika karu lapsuus. On opittu jo pienenä siihen,
ettei isä osoita tunteitaan. Jos saa jo silloin epäillä olevansa rakastettu lapsi,
se voi samaistua Taivaalliseen Isäänkin. Jumala ei kuitenkaan ole kuin
ihminen. Kuka ihminen luonnostaan välittäisi vanhasta ihmisrauniosta,
kenestä ei ole mitään hyötä, ehkä päinvastoin, on taakka omaisillekin?

Jeesus ei jätä eikä hylkää, siinä on Rakkaus ja Rakkauden eihetta.
Kuka ihminen jaksaa jostakin rikollisesta päihdeongelmaisesta välittää?
Tai monivammaisesta lapsesta? Kuka välittää alkuasukkaasta jossakin viidakossa?
Kaikki ihmiset ovat Jumalan, ja Hän Rakastaa jokaista.

Kuinka Hän Rakastaa? Hän antoi ainokaisen Poikansa,
niin että uskomalla Häneen ei yksikään hukkuisi, vaan
saisimme iankaikkisen elämän, joka alkaa jo täällä ajassa,
tämä Poika, Jeesus Kristus, saa sammuneenkin rakkauden
syttymään kylmentyneessä sydämessä, silloin on aihetta olla
ystävällisempiä ja varmasti iloisemmalla mielelläkin.

Uudestisyntyminen on lahjaa Jeesuksessa Kristuksessa,
ilman meidän töitämme ja yrittämisiämme ansaita jotakin Jumalalta,
on Rakkauden aihetta yli ymmärryksen! Mutta jos niinkin kävisi,
että se jonkun kohdalla on sammumassa, niin on hyvä muistuttaa
itseänsä tästä  lahjavanhurskaudesta, Kristinusko  ainut uskonto jossa ihminen on
aina saajan puolella! Syyllinen on syyttömäksi julistettu, kun Jeesus otti kuolemantuomion
vapaaehtoisesti, kaikkien ihmisten puolesta! Kuinka silloin voi Rakkaus kylmentyä,
kun hän on luvannut olla jokaisen omansa kanssa aina maailman loppuun asti?
Hänessähän me liikumme ja olemme! Kuinka voi rakkaus kylmentyä tai uskontaival
olla kuivaa, kun Itse Tie Elää! Katso Jumalan Karitsaa, joka
pois ottaa maailman synnin!

Tässä on Jumalan Sanoja  sytykkeiksi,
sammuneen rakkauden syttyä jälleen:

Herra ilmestyi minulle, hän tuli kaukaa ja sanoi:
Minä olen sinua aina rakastanut,
siksi vedän sinua luokseni uskollisesti.
(Jer. 31:3)

Herra, Jumalasi, on sinun kanssasi,
hän on voimallinen, hän auttaa.
Sinä olet hänen ilonsa,
rakkaudessaan hän tekee sinut uudeksi,
hän iloitsee, hän riemuitsee sinusta.
Sef. 3:17

Herra itse kulkee sinun edelläsi.
Hän on sinun kanssasi,
hän ei jätä sinua yksin eikä hylkää sinua.
5. Moos. 31:8

Älä pelkää, minä olen sinun kanssasi!
Älä arkana pälyile ympärillesi,
minä olen sinun Jumalasi.
Minä vahvistan sinua, minä autan sinua,
minä tuen sinua vakaalla, lujalla kädelläni.
Jes. 41:10

Efesolaiskirje:
5:1-2: Olkaa siis Jumalan seuraajia, niinkuin rakkaat lapset, ja vaeltakaa rakkaudessa, niinkuin Kristuskin rakasti teitä ja antoi itsensä meidän edestämme lahjaksi ja uhriksi, Jumalalle "suloiseksi tuoksuksi."

Yksinkertaisen uskon löytyminen on tietty helpotus. Nyt internetin aikana löytyy paljon mutkikasta, jonka voi perustella aukottomasti sille, joka ei uhraa aikaansa juuri tuolle kysymykselle. Olen ajatellut, että nyt on tuhansia henkilöitä, jotka yrittävät myös suomeksi perustella melkein mitä tahansa. Jätän nämä kysymykset, koska niitä askareita ei ole annettu minulle. Minulle on annettu kokonaan toiset ajatukset ja toiset toimet.

Rakkaus on tärkeää. Se on tärkeää, että saan elää Jumalan rakkaana lapsena. Joka päivä on uusi armon päivä. Tällä hetkellä ja tällä päivällä on jotain merkitystä ja sisältöä jopa iankaikkisuusnäkökulmasta. Aloitin päivän lyhyesti huokaamalla Jumalan puoleen ja siinä kiittämällä Jeesuksen sovitustyöstä ja pyytämällä Jumalan ohjausta ja varjelusta kaikkiin hetkiin. Tätäkään päivää en elä yksin. Juuri nämä kohtaamani lähi-ihmiset ovat ne tärkeät ihmiset minulle. Jospa Jumala herättää rakkautta minussa ja uskon yksinkertaisuutta, sitä toivon.

Minä tulen yrttitarhaani, siskoni, morsiameni; minä poimin mirhani ja balsamini, minä syön mesileipäni ja hunajani, juon viinini ja maitoni." Syökää, ystävät, juokaa ja juopukaa rakkaudesta. Minä nukuin, mutta minun sydämeni valvoi.

Kuule, rakkaani kolkuttaa: "Avaa minulle, siskoseni, armaani, kyyhkyseni, puhtoiseni. Sillä pääni on kastetta täynnä, kiharani yön pisaroita."

"Olen ihokkaani riisunut; pukisinko sen päälleni enää? Olen jalkani pessyt; tahraisinko ne taas?" Rakkaani pisti kätensä ovenreiästä sisään. Silloin minun sydämeni liikkui häntä kohden; minä nousin avaamaan rakkaalleni, ja minun käteni tiukkuivat mirhaa, sormeni sulaa mirhaa salvan kädensijoihin.

Minä avasin rakkaalleni, mutta rakkaani oli kadonnut, mennyt menojaan. Hänen puhuessaan oli sieluni vallannut hämmennys. Minä etsin häntä, mutta en häntä löytänyt; minä huusin häntä, mutta ei hän minulle vastannut. Kohtasivat minut vartijat, jotka kaupunkia kiertävät, he löivät minua ja haavoittivat minut; päällysharson riistivät yltäni muurien vartijat.

"Minä vannotan teitä, te Jerusalemin tyttäret: jos löydätte rakkaani, mitä hänelle sanotte? Sanokaa, että minä olen rakkaudesta sairas." "Mitä on sinun rakkaasi muita parempi, sinä naisista kaunein? Mitä on sinun rakkaasi muita parempi, ettäs meitä näin vannotat?" "Minun rakkaani on valkoinen ja punainen, kymmentä tuhatta jalompi."

(Korkea veisu 5:1-10)

Korkeassa Veisussa kuvataan herkästi Yljän ja morsiamen, seurakunnan ja käytännössä sen yksityisen jäsenenkin, välisiä suhteita. Yljän rakkaus morsiantaan kohtaan on kuvattu palavaksi, mutta valitettavasti hän ei aina saakaan unen raskauttamalta morsiameltaan kylliksi vastarakkautta. Tämä käy ilmi uneliaan morsiamen ja hänen luokseen pyrkivän Yljän kuvauksesta.

Morsiamen uni ei kuitenkaan ollut suruttomuuden unta, koska hän sanoo sydämensä valvovan. Kuitenkin Ylkä tahtoi herätellä häntä, kuten meitä kaikkia, joille on "Yljän viipyessä tullut uni".

Huomatkaamme, miten hellästi puhutellen Ylkä kolkuttaa sydänten oville: "Avaa minulle siskoseni, armaani, kyyhkyseni, puhtoiseni." Ylkämme tahtoo muistutella, että olemme hänen Hengestään osallisina hänen sisariaan ja veljiään. Olemme hänen armaitaan, hänen rakkautensa kohteita. Olemme hänen armokyyhkysiään, koska hänen Henkensä ei ole sydämistämme sammunut. Olemmepa peräti puhtoisiakin, koska hän on sydänverellään meidät puhdistanut.

Näiden sanojensa katteeksi Ylkä vielä lisää: "Sillä pääni on kastetta täynnä, kiharani yön pisaroita." Eikö juuri Getsemanessa ja Golgatalla ollut Ylkämme pää verikastetta täynnä, kiharat synnin sysimustia pisaroita tulvillaan. Siellä Ylkämme hankki oikeuden käyttää näitä rakkaita nimityksiä. Tällä tavoin hän herättelee meitä näkemään taivaallisen perintöosamme ja sen, mitä hän on saanut sitä hankkiessaan kärsiä.

Unemme saattaa kuitenkin olla niin raskasta, ettemme herää Yljän rakkaus- emmekä kärsimyssanomankaan kuulossa. Voimme olla yhtä kylmiä, kuin kyseinen morsian, joka ei noussut rakkaasta puhuttelusta huolimatta avaamaan ovea Yljälleen.

Perin kummallisia olivat hänen esteensä: "Olen ihokkaani riisunut, pukisinko sen päälleni enää? Olen jalkani pessyt, tahraisinko ne taas?" Meidän esteemme saattavat kuitenkin olla hämmästyttävän samankaltaisia. Kun kuulemme puhuttavan Kristuksen tuntemisen syvenemisen tarpeellisuudesta, voi ajatuskulkumme olla jotenkin tämänsuuntainen: Olen syntirääpäleeni parannuksessa riisunut ja pukeutunut Kristuksen vanhurskauden pukuun. Olen jalkojanikin pessyt, ja se on tuntoani puhdistanut. Mitä minulta vielä vaaditaan?

Kaikki on oikein, mutta jos tämän läksynomaisesti oppineina totumme Jumalan armoon, alkaa uni vaivata, eikä Ylkä olekaan enää yhtä rakas kuin kihlausaikana.

Ellei Ylkä saa meitä hereille rakkailla puheillaan, hänen täytyy käyttää voimakkaampia keinoja. Silloin hän vieläkin "pistää kätensä ovenreiästä sisään", se tarttuu tuntuvammin elämämme kulkuun. Yhden se käsi painaa sairasvuoteelle, toista se koettelee lähiomaisen sairaudella tai kuolemalla, kolmannen se sallii joutua vääryyden tai jonkun onnettomuuden kohteeksi. Kärsimysten muodot ovat mittaamattomat.

Jos tunnemme elämässämme tämäntapaisia "käden pistoja", anelkaamme, että niiden vaikutus olisi sama kuin tekstin morsiamella, jonka "sydän liikkui Ylkää kohden". Hän nousi avaamaan rakkaalleen, ja hänen kätensä tiukkuivat mirhaa, sormensa sulaa mirhaa salvan kädensijoihin".

Morsiamen täydellistä mielenmuutosta kuvaa voimakkaasti tuo ilmeisesti vertauskuvallinen mirha, mikä juuri sulana on kaikkein arvokkainta. Se oli ikään kuin rakkauden todiste, mikä sisäänpyrkijän olisi pitänyt ottaa vastaan, Mutta hänen "rakkaansa olikin jo kadonnut, mennyt menojaan". Morsian etsi häntä, mutta ei löytänyt, huusi hänelle, mutta ei hän vastannut.

Näinhän meille voi joskus käydä. Yljän "käden piston" jälkeen. Silmämme raottuvat sen verran, että tajuamme rakkaudenpuutteemme Ylkää kohtaan. Havahdumme avaamaan sydämemme hänelle, mutta hän onkin jo kadonnut. Etsimme häntä sanankuulosta ja Raamatusta. Teemme pitkiäkin seuramatkoja ja huutelemme rukouksessa hänelle saamatta mitään vastausta. Tunnemme aidosti psalmistan mielialan: "Niin kuin peura halajaa vesipuroille, niin minun sieluni janoaa Jumalaa, elävää Jumalaa" (Ps. 42:2-3). Ellemme saa janoamme sammumaan, saatamme kokea psalmin jatkonkin: "Kyyneleeni ovat minun ruokani päivin ja öin" (Ps. 42:4). Onko silloin ihme, vaikka meidänkin "sielumme valtaa hämmennys!"

Tällainen on tekstin morsiamen tavoin "rakkaudesta sairas" kristitty. Ei tämä tila ole tavallinen, eivätkä kai kaikki kilvoittelijat ole koskaan poteneetkaan tällaista sairautta. On kuitenkin – Raamatunkin mukaan – eräitä, joille "uuden tulen tarve" tulee joskus niin polttavaksi, että hän ripittäytyy perusteellisesti ja kuulee julistuksen syntien anteeksiantamuksesta Jeesuksen nimessä ja veressä, hän joskus kaipaa tuon veren kostutusta sydämessään.

Mahdotonta on kokemattoman ymmärtää "rakkaudesta sairasta" sieluntilaa. Eivät sitä "muurien vartijatkaan" käsittäneet, vaan "löivät, haavoittivat ja riistivät päällysharson" morsiamelta

Tämän päivän ymmärtämättömät "muurien vartijat" voivat käyttäytyä yhtä julmasti syyttämällä "Kristuksen sisäistä tuntemista" etsivää vähintään mystikoksi, jopa henkisesti sairaaksikin.

Ei tilanne ole kuitenkaan huono, vaikka joskus hätäilemmekin pelätessämme kadottaneemme Ylkämme. Ei hän ole kaukana vaan "leikkii joskus piilosta" kanssamme, kuten joskus sanotaan.

Kallis lukijani, jos tunnet etsiväsi läheistä yhteyttä "viattomuudesta valkoiseen ja sovintoverestä punaiseen" Ylkääsi, älä tarkkaile sydäntäsi, vaan tyydy "uskomaan näkemättäkin". Silloin voi sinullekin käydä kuin Korkean veisun morsiamelle, joka toisessa kohdassa todistaa: "Minä löysin hänet, jota minun sieluni rakastaa." Tee silloin samoin kuten morsian, joka jatkaa: "Minä tartuin häneen, enkä hellittänyt hänestä, ennen kuin olin saattanut hänet äitini taloon, kantajani kammioon" (Kork.v. 3:4). Tartu sinäkin uskon käsivarrella Veriylkääsi, pidä kiinni hänestä, äläkä hellitä ennen kuin "kantajasi kammiossa", kunnian kirkkaudessa!

Onni Hietala (kirjasta 'Sanan lähteillä')

Ei se tarvitse aina niin kauhean monimutkainen asia olla,
että sammunut rakkaus syttyy uudelleen.
Joskus voi käydä niin, että Jumala lähettää tiellemme
ystävällisen ihmisen, kenellä on mukanaan Lohduttajan Lohdutus!
Tai yksin Raamatun äärellä, kun nostaa katseensa Jeesukseen Ristillä.
Jeesuksen Risti on pysähdyspaikka, uuden otteen paikka.
Mikään ei muutu, kun katsellaan omia puutteita ja yrityksiä,
toisia, yhtä puutteellisia, tai olevia olosuhteita.

Jaakob pelkäsi kohdta veljensä Eesaun.
Kun hän katseli itseään ja tekemisiään,
rakkaus oli sammunut.
Kuka oli tämä mies, joka paini hänen kanssaan aamuun asti?
Uskon, että Hän oli Jeesus.