Sammeli Juntunen / Mitä on ekumenia?

Mitä on ekumenia?

Alustus N:n seurakunnan ekumeniaa koskevaan paneelikeskusteluun



[Tämän esitelmän, jota olen kotisivujani varten muokannut, pidin 2000 -luvun alkupuolella eräässä kirkkomme seurakunnassa, jossa oli herännyt väittely siitä, onko katolisen kirkon turmeleva vaikutus hiipimässä heidän seurakuntaansa. Toimin tuolloin ekumeniikan yliopistonlehtorin viransijaisena Helsingin yliopistossa. Minulta pyydettiin alustus tilaisuuteen, jossa seurakunta keskusteli ekumeniasta.]



Miksi Raamattua luetaan? Miksi se on tärkeä? - Raamattu sisältää evankeliumin eli ilosanoman pelastuksesta Kristuksessa. Itsessään käsittämätön kaiken Luoja alentui ihmiskunnan tiettyyn historiaan, tiettyihin tapahtumiin heprealaisten heimojen keskuudessa. Ja lopulta Jumala syntyi Pojassaan ihmiseksi, ristiinnaulittiin, voitti ylösnousemuksessaan ihmiskunnan synnin, kuoleman ja vieraantuneisuuden Jumalasta. Kaste, usko ja ehtoollinen tekivät ei-juutalaisiakin osallisiksi Kristuksesta, anteeksiannosta ja jumalallisesta elämästä hänessä. Syntyi kirkko, Kristuksen seurakunta, joka välittää evankeliumin ja sakramenttien kautta tätä pelastustodellisuutta yhä uusille sukupolville ja kansoille. Tämän takia Raamattua luetaan, tämän takia N:n seurakunta on olemassa ja  me pohdimme uskonasioita täällä tänään.



Uskontunnustus Raamatun lukuohjeina

Raamattu on niin laaja ja eri aikoina syntynyt kirjakokoelma, ettei sitä ole helppo ymmärtää Jumalan ilmoitukseksi ilman lukuohjeita. Tai niin kuin hienosti sanotaan: ilman  tulkintahorisonttia. Nykyfilosofian mukaan kaikilla teksteillä on tulkintahorisontti eli yhteisö, jonka näkökulmasta sitä luetaan. Raamatulle se on Kristuksen kirkko. Kirkko lukee Raamattua todistuksena Jumalan Pojasta Kristuksesta. Käytännössä kirkon raamatunlukuohje on ollut Apostolinen uskontunnustus. Siinä on Raamatun tiivistelmä kirkolle.



Kirkon elämänkokemuksen myötä lukuohje on tarkentunut. Raamatullista uskoa on pitänyt eri aikoina puolustaa vieraita vaikutteita vastaan, jotta Kristuksen pelastava evankeliumi olisi säilynyt. Nikaian kirkolliskokouksessa  v.325, Konstantinapolissa v. 381 ja Khalkedonissa v. 451 muotoiltiin kovien kiistojen jälkeen kolminaisuusopillinen ja kristologinen tunnustus: Jeesus ja Pyhä Henki ovat samaa jumalallista olemusta Isän eli Luojan kanssa;  sama Jeesus Kristus on tosi ihminen ja tosi Jumala. Tämä ei ollut turhaa saivartelua, vaan välttämätöntä pelastavan evankeliumin turvaamiseksi (ks. esim. pamflettini Horjuuko kirkon kivijalka?,  s. 105-118).



Uskontunnustuksen ekumeenisuus

Nämä tunnustukset ovat ekumeenisia. Ekumeeninen tulee kreikan sanasta oikoumenee, mikä tarkoittaa koko asuttua maanpiiriä. Sama pelastava evankeliumi koskee Kristuksen koko maailmanlaajuista eli ekumeenista, yleistä, yhtä ja apostolista kirkkoa. Niinpä Nikealais-kontantinapolilainen tunnustus luetaan samansisältöisenä niin Roomassa, Istanbulissa kuin täällä N:n seurakunnassakin (tosin yhden sanan verran on eroa: filioque, mutta siitäkin ollaan päästy tai pääsemässä yhteisymmärrykseen).



Tätä taustaa vasten N:n lehdissä viimeaikoina esiintynyt väite, että ekumeeninen usko on väärä ja luterilainen usko on oikea, on roskaa. Luterilainen kirkko ei saa ryhtyä omaksi uskontokunnakseen tai lahkokseen. Niin kuin raamatunlukuohjeissamme sanomme: "uskon pyhän, yhteisen, apostolisen seurakunnan". Me emme ole Lutherin kirkko, emme valtionkirkko tai edes kansankirkko, vaan Kristuksen kirkko, osa hänen maailmanlaajuista ruumistaan.



Kirkon ykseys ei ole mikään sellainen asia, joka toteutuisi vain epävirallisissa yhteyksissä, uskovien "sydänten ekumeniana", niin kuin N:n seurakunnassa jotkut ovat väittäneet. Kaste on julkinen asia, samoin evankeliumi on yleisesti kuultava, julkinen asia, samoin ehtoollinen, kirkon jäsenyys, virat ja usko, ihan kuin kirkollisverokin. Siksi ekumeniallakin pitää olla myös virallinen ulottuvuutensa. Kristittyjen on päästävä muutenkin kuin yksilöiden sydämissä yksimielisyyteen siitä, mitä pelastava evankeliumi on ja mitä se ei ole. Niinhän Kristuskin Johanneksen evankeliumissa (17:21) rukoilee:

                   

"Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä,  olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, että maailma uskoisi sinun lähettäneen minut".



Ellemme me kristityt pääse julkiseen sopuun sanomamme perusasioista, ei todistuksemme ole kovin uskottava.



Luterilaisuuden ekumeeninen perusviritys

Luterilaisuus syntyi 1530 tilanteessa, jossa raamatullista uskoa piti jälleen kerran puolustaa kirkkoon tunkeutuneita vieraita vaikutteita vastaan. Politiikka, valtapeli, johtajien itsekkyys, epäusko, rahanhimo, perkele ja pätemisentarve olivat vääristäneet evankeliumin. Lutheriin liittyneet Saksan johtajat jättivät keisarille Augsburgin tunnustuksen. Siinä sanottiin, että usko Kristukseen pelastaa, ei aneet, ei hyvät teot, ei paasto tai luostari. Tunnustusta ei hyväksytty ja luterilaiset erotettiin kirkosta. Lännen kristikunta oli hajonnut kahtia.



Mutta ei tämä merkinnyt, että Kristus olisi hylännyt katoliset ja sitoutunut vain luterilaisiin. Myös katolinen kirkko uudistui. Karkeimpia vääristymiä korjattiin jo Trenton kirkolliskokouksessa 1600-luvulla. Isompi remontti tehtiin 1960-luvulla Vatikaanin II kirkolliskokouksen ja sen jälkeen ekumeenisen liikkeen ansiosta. Hienoin hedelmä tästä on 1999 katolisen kirkon ja Luterilaisen Maailmanliiton allekirjoittama Yhteinen julistus vanhurskauttamisesta. Otan siitä kaksi esimerkkiä:



"Me tunnustamme yhdessä, että Jumala armosta antaa ihmiselle synnit anteeksi ja samalla vapauttaa hänet elämässään synnin orjuuttavasta vallasta ja lahjoittaa hänelle Kristuksessa uuden elämän. Kun ihminen on uskossa osallinen Kristuksesta, Jumala ei lue hänelle hänen syntejään ja vaikuttaa Pyhän Hengen kautta hänessä toimivaa rakkautta. Jumalan armollisen toiminnan kahta puolta ei saa erottaa toisistaan. Ne kuuluvat siten yhteen, että ihminen on yhdistetty uskossa Kristukseen, joka persoonassaan on meidän vanhurskautemme (1 Kor 1:30); sekä syntien anteeksiantamus että Jumalan pyhittävä läsnäolo."  (YJV 22)



"Tunnustamme yhdessä, että syntinen vanhurskautetaan, kun hän uskoo Jumalan pelastustekoon Kristuksessa. Tämän pelastuksen lahjoittaa Pyhä Henki kasteessa hänen koko kristillisen elämänsä perustukseksi. Ihminen panee luottamuksensa Jumalan armolliseen lupaukseen vanhurskauttavassa uskossa, johon sisältyy sekä toivo Jumalaan että rakkaus häneen. Sellainen usko on rakkaudessa toimivaa; siksi kristitty ei voi eikä saa jäädä ilman tekoja. Mutta mikään mikä ihmisessä on ennen tai jälkeen uskon vapaan lahjan, ei ole vanhurskauttamisen perusta eikö ansaitse sitä." (YJV 25)



On rienausta väittää, että katolinen kirkko, joka virallisesti opettaa tällaista, olisi Ilmestyskirjan portto. Sanotaanhan Raamatussakin, ettei kukaan voi sanoa, että Jeesus on Herra muuten kuin Pyhässä Hengessä. Ja Luther sanoi aikanaan, että jos paavi myöntyisi siihen, että ihminen vanhurskautetaan uskosta Kristuksen tähden, niin hän olisi valmis kantamaan tätä riemusaatossa ja suutelemaan hänen jalkojaan. Nyt tämä näyttää toteutuneen (vaikka erimielisyyksiä toki vielä on tässäkin asiassa). Eikä toisaalta tule luulla, että vain katolinen kirkko olisi oppinut ekumeenisessa prosessissa. Yhteisen julistuksen myötä luterilainen kirkko on palannut lähemmäs Lutherin alkuperäistä opetusta ja Uutta testamenttia kuin mitä se on esim. Tunnustuskirjojensa nuorimmassa osassa.



Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista -asiakirjasta ovat hyötyneet myös muut kirkkokunnat. Esim. metodistit ovat hyväksyneet sen ja niinpä sitä on voitu käyttää hyväksi Suomen metodistien ja luterilaisten välisissä neuvotteluissa.



Entä marianpalvonta, kiirastuli, aneet ja paavi?

Entä katolisten opetus Mariasta, kiirastulesta ja paavista? Entä katolisissa tai ortodoksisissa maissa joidenkin havaitsema pyhimysten palvonta?  Niissä on kritisoitavaa ja sitä saa ja pitää tehdä, sillä se kaikki ei ole linjassa Raamatun ja uskontunnustuksen kanssa. Mutta onko täällä N.n seurakunnassa myyty  niin paljon aneita tai paavin lähettiläät houkutelleet niin paljon Marian palvontaan, että lehtikirjoittelun "suoraselkäisen luterilainen" reaktio katolisia vastaan olisi aiheellinen? Tuskin.



Sitä paitsi: katolisessa ja ortodoksisessa Marian kunnioittamisessa ja jopa paavissa on positiivisiakin piirteitä, jos vertaamme katolisten kristittyjen tilannetta luterilaiseen kirkkoon. Katolisessa käytössä neitsyt Maria on oiva Kristuksen inkarnaation merkityksen korostaja. Jumalan Poika tuli lihaksi äidistään, joka oli koskematon neitsyt. Jeesus ei siis ollut Joosefin, jonkun legioonalaisen tai muun miehen siittämä, niin kuin valtion X luterilaisen kirkon  arkkipiispa Y uskaltaa julkisesti arvella tai niin kuin luterilainen dosentti Z opettaa Helsingin Sanomissa. Paavi sanoisi, että sellainen turmelee apostolisen evankeliumin, jonka varjelijaksi hänet on kirkkoon asetettu. Ja siinä paavi olisi ihan oikeassa: Kristuksen jumaluus ei ole eettistä tai eksistentiaalista tai kuviteltua tai jotain muuta. Raamatun ja kirkon vuosituhantisen, ekumeenisen uskon mukaan hän on Jumalan Poika lihallisesti, Jumalan Hengestä si'inneenä ja äidistään syntyneenä.  Tällä on äärettömän suuri merkitys meidän jumalasuhteellemme. Jeesus on jo lihan tasolla "Jumala meidän kanssamme".



Paavissa on toki omat huonot puolensa (esim. kondomikielto tai pappien pakollinen selibaatti tai oikeus julistaa oppeja ex cathedra). Mutta niin on kaikissa kirkon hallintotavoissa. En ole ihan varma, onko katolisen kirkon hierarkia sittenkään paljon huonompi hallintotapa kuin meidän kirkolliskokouksemme. Voihan sekin esim. politisoitua väärällä tavalla tai aiheuttaa sen, että on joskus vaikea tietää, mitä kirkkomme opettaa.



Ongelma on pikemminkin kokonaiskirkon identiteetissä kuin paikallistasolla

Teillä täällä N:n seurakunnassa pastori X on ollut toisaalta syystä huolissaan siitä, että Suomen ev.-lut. kirkko on menossa mukaan ajan pintaliitoilmiöihin. En kuitenkaan usko, että hänen analyysinsä on oikea, kun hän sanoo, että tämä johtuu liiasta katolisuuden korostuksesta tai Marian palvonnasta tai rukousnauhojen käytöstä tai liiasta ehtoollisen vietosta ja kasteen korostuksesta tai EU:sta.



En myöskään usko, että pastori X:n Suomen kirkossa havaitsema ongelma niinkään liittyy paikallisseurakunnan tasoon. Vai ovatko teidän pappinne täällä N:n seurakunnassa oikeasti niin toivottomia hymistelijöitä kuin mitä lehtikirjoittelusta voisi päätellä? En usko. En ainakaan usko, että papin oikea rohkeus on sitä, että uskaltaa ennustaa lopun aikoja niin varmasti kuin pastori X on tehnyt (esim. antikristus on joku EU:n tuleva pääsihteeri hänen erään luentonsa mukaan). Papin rohkeus on siinä, että hän opettaa evankeliumia ja jakaa sakramentteja niin että ihmiset löytävät Kristuksen yhteyteen ja pysyvät siinä. EU:n tai paavin mollaaminen ei siinä auta. Mutta rukousnauhan oikean käytön opettaminen ehkä voi auttaa.



Pastori X:n  havaitsema ongelma piilee siinä, että kokonaiskirkon tasolla Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei harjoita tarpeeksi sellaista teologista työskentelyä, jossa evankeliumin sanoma tuodaan kohtaamaan aikamme haasteet. Tästä muutamia esimerkkejä:

1)   Kukaan ei ole kirjoittanut Suomessa yli 50 vuoteen dogmatiikkaa eli kristillisen opin yleisesitystä. Tämä merkitsee sitä, että meillä kukaan ei 50 vuoteen ole systemaattisesti ja perusteellisesti pohtinut kristillisen uskontotuuden ja nykyajan muiden totuuksien suhdetta. Ts. meillä ei ole kunnollista selvitystä siitä, miten pelastava evankeliumin totuus suhteutuu muihin totuuksiin, esim. luonnontieteisiin, syvyyspsykologiaan, sosiologiaan, politiikkaan, talousteorioihin jne.



2)   Tämä teologisen työskentelyn puute näkyy myös siinä, kuinka kirkkomme hahmottaa itsensä ja tehtävänsä nykyajassa ja tulevaisuudessa. Vuonna 2000 Kirkon tutkimuskeskus julkaisi teoksen Kirkko uudelle vuosituhannelle. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 1996-1999. Tarkoituksena oli antaa kirkon päättäjille tietoa, joiden pohjalta voisi miettiä strategiaa tulevaisuuteen ajatellen. Silmiinpistävää teoksessa on se, kuinka vähän teologiaa teoksessa on. Se on lähinnä sosiologiaa ja tilastoja. Uskon sisällön pohtiminen tai sen pohtiminen, miten Kristuksen evankeliumia pitäisi opettaa uusissa tilanteissa, se on minimaalista. Tämä on hämmästyttävää. Kun vaikkapa Suomen armeija tekee tulevaisuusstrategiaansa,  se uskoo itseensä ja asiaansa ja siksi strategian lähtökohta sotilaallinen eikä ainakaan pääasiassa sosiologinen. Miksi kirkko ei tee samoin ja hahmota strategiaansa uskostaan käsin, teologisesti?



Syynä on se, että protestanttisissa maissa suuret kirkkokunnat ovat kadottamassa uskon julistamansa sanoman julkiseen totuuteen. Uskosta on tullut tai ainakin tulossa pelkkä yksilön sisäinen asia. Uskon totuus on pelkästään henkilökohtaista, ei enää yksilöiden välistä, julkista totuutta.   Tai jos uskon totuus on totta julkisesti, on se totuus kovin epämääräistä: esim. tyyliin "On tärkeää kokea tulevansa hyväksytyksi ja siinä voi usko auttaa." Mutta nykyajattelun mukaan on hyvin epäkorrektia väittää, että jokin hyväksytyksi tulemisen kokemus on todempi kuin toinen. Yksilö päättää itse, millainen hänen jumalansa on. Tämä on nimenomaan perinteisten protestanttisten kirkkojen ilmiö, ei niinkään katolisten tai helluntailaisten ja sillä on 1700-luvulle asti ulottuvat juuret.

Kirkollisen teologian puute

Tästä kokonaiskirkon arkuudesta sanomansa julkisen totuuden suhteen juontuu se ongelma, jota eräässä täkäläisen paikallislehden yleisönosastokirjoituksessa pohdittiin: Terveyskeskuksissa on paljon avunhakijoita, jotka eivät sinne kuulu. Jotkut heistä eivät tarvitsisi lääketieteellistä tai edes psykologista apua. He tarvitsisivat sielunhoidollista keskustelua, apua hengellisiin kysymyksiin, elämän tarkoitukseen, jumalasuhteeseen. Mutta he eivät osaa (ainakaan tarpeeksi) etsiytyä seurakunnan palvelujen piiriin. Miksi? Siksi, että Suomessa julkisesti ja oikeasti todellista apua tarjoaa lääketiede ja psykiatria mielialalääkkeineen ja ehkä psykologia. Kirkko on vaarassa suostua siihen, että sanoma Kristuksesta on niin henkilökohtaista, ettei sillä ole mitään konkreettista muotoa, jossa sitä voitaisiin ihmisten konkreettiseen hätään tarjota.



En tiedä onko esimerkkini kovin hyvä, mutta mainitsenpahan vain sen, että kun kansanedustaja Tony Halme sekoili aivonsa lähes pihalle viinan ja pillerien avulla, niin Kristusta hänelle tulivat tarjoilemaan helluntailaiset, eivät luterilaiset. Luterilaiset olisivat ehkä tarjonneet hänelle psykologista apua (ja olisivat kenties olleet siinä oikeassa; en tiedä), mutta tuskin hengellistä. Meille kansankirkon edustajille evankeliumi ei ole sillä tavalla julkisesti totta, että sitä voisi kansanedustajalle tuoda.



Tällaisessa tilanteessa kirkko tarvitsisi asiantuntevaa teologista selvitystyötä, jossa pohdittaisiin esim. sitä, mikä on psykologian ja Kristus-uskon tarjoaman avun keskinäinen suhde. Tai: Miten diakoninen auttaminen eroaa yhteiskunnallisesta auttamisesta? Tai: Mitä on kristillinen päihdetyö? Kuka sitä tekee, miten ja miksi? Miten se eroaa yhteiskunnan antamasta päihdehuollosta ja miten ei?  Asian hahmottamisessa kannattaisi käyttää myös ekumeenisia yhteyksiä. Miten ortodoksit asian näkevät? Entä miten metodistit, helluntailaiset  tai katoliset?



Nykyisin kirkko ei tällaista teologista selvitystyötä kovin paljoa tee. Kirkon Tutkimuskeskus keskittyy sosiologiseen tilastotutkimukseen, esim. siihen, miten monen prosentin suomalaisia mielestä kortinpeluu on syntiä.



Meidän 4-miljoonaisella kirkollamme on tavattoman vähän sellaisia työntekijöitä, joiden päätehtävänä olisi teologia, ts. sen miettiminen, mikä on Kristuksen evankeliumia ja mikä ei; miten kirkon toimintamuotoja pitäisi kehittää, että ne palvelisivat evankeliumin uskon kasvamista tavallisissa, arjen kysymysten kanssa kamppailevissa ihmisissä. Tämä on tietysti toisaalta jokaisen papin ja piispan tehtävä. Olen varma siitä, että näissä viroissa ei tällaiseen pohditaan paljoa ehdi. Kirkon Ulkomaanosastolla on ehkä 2 sellaista virkaa, Tutkimuskeskuksessa pari. Mutta tiedottajia, talouden ja koulutuksen asiantuntijoita on keskushallinnossa tosi paljon. Välineosaajia on paljon, teologisia asiaosaajia ei juurikaan.



Ongelma heijastuu siinä, miten kokonaiskirkko näyttäytyy mediassa. Se on joskus pinnallista ja kosiskelevaa. Esimerkiksi käy  Helsingin kirkkopäivät. Useat ohjelmansuorittajiksi valituista julkkiksista vertasivat kirkkoa murrosikäiseen, jolla on huono itsetunto ja joka koko ajan pohtii sitä, mitä muut siitä ajattelevat, uskaltamatta olla oma itsensä.



"Murrosikäinen" keino identiteettikriisiin: ongelmien projisointi ulkopuolisiin

Eräs murrosikäisten keino identiteettikriisiä vastaan on vahva viholliskuvien luominen ja itsen ymmärtäminen rajautumalla  pois muista ryhmistä. Näyttää siltä, että N:n seurakunnassa jotkut käyttävät tätä keinoa ja etsivät kirkon identiteettiä tekemällä ekumeniasta, katolisuudesta ja EU:sta mörköjä.



Kirkon oikea identiteetti löytyy paneutumalla Kristuksen evankeliumiin. Sitä ei saa muuttaa. Mutta sen suhteita muihin aikamme totuuksiin (sosiologiset, taloudelliset, psykologiset, luonnontieteelliset, eettiseen ajatteluun ja filosofiaan liittyvät asiat) on mietittävä kokonaiskirkon tasolla syvällisesti ja teoreettisesti. Ja sen pohjalta on kehitettävä kirkon toimintaa siten, että se palvelee evankeliumin julistamista ja todeksi elämistä entistä paremmin.



Tämä on kokonaiskirkon tehtävä, johon pelkkä N:n seurakunta ei yksin kykene.



Mutta on hienoa, että täällä on ehkä muita seurakuntia vahvemmin herätty keskustelemaan raamatullisen uskon ja aikamme haasteiden kysymyksistä.



On oikeasti olemassa vaara, että Suomessa kokonaiskirkon toiminnan kehittäminen luisuu tahoille, jotka eivät ymmärrä , mitä Kristuksen evankeliumi on. Mutta ne tahot eivät ole ekumeeninen liike tai katolinen kirkko. Saattaa hyvinkin olla niin, että muut kirkkokunnat ja vuoropuhelu niiden kanssa vahvistaa klassista kristinuskoa Suomessa ja muistuttaa meille, että kirkon murrosikäinen flirttailu ajan muotivirtausten kanssa on väärä tie.



Suomessa luterilaisten, ortodoksien, vapaitten suuntien ja katolisten seurakuntien ja yksittäisten kristittyjen olisi edelleen syvennettävä jo olemassa olevaa käytännön ekumeniaa. Uskon, että se on mahdollista tehdä tavalla, jossa kukin kirkkokunta säilyttää oman idetiteettinsä, mutta tekee sen niin, että samalla toiseltakin voidaan oppia, rakkaus lisääntyy ja yhteinen todistuksemme Kristuksesta on entistä aidompi. Ekumeniaan pätee  Paavalin neuvo:  koetelkaa kaikki ja pitäkää se, mikä on hyvää.


https://sammelijuntunen.kotisivukone.com/5