Täällä me katselemme ikään kuin kuvastimesta

Veden heijastama kuva rantakaislikosta on epätarkka.  Valokuvassa  veden  yläpuolella  oleva  kasvi  on  niin  teräväpiirteinen  ja  selvä,  että  heinät  voisi  vaikka  laskea.  Jos  veden pinta on aivan tyyni, voi olla vaikea erottaa, mikä on peilikuva. Pienetkin aallot kuitenkin  särkevät  ja  vääristävät  
peilikuvan – siitä tulee epäselvä. Paavali toteaa, että kun me katselemme Herran  kirkkautta  me  katsomme  sitä  nyt  niin  kuin  kuvastimesta:  ”Me  kaikki,  jotka  kasvot  peittämättöminä  katselemme  Herran   kirkkautta   kuin   kuvastimesta,   muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi,
kirkkaudesta  kirkkauteen.  

Tämän  saa  aikaan  Herra, joka on Henki” (2. Kor. 3:18.  Meidän  aikamme  peilit  näyttävät
 jokseenkin virheettömän kuvan, mutta Paavalin  ajan  peilit  samensivat  heijastamansa  kuvan ja kiillotettu metallipinta oli puhdistettava  usein,  että  siitä  näkisi  jotain.  En  ymmärtänyt  Paavalin  ajatusta  kuvastimesta  ennen  kuin  aloin  katsella  ottamiani  kuvia, joissa vesi toimii kuvastimena. Monissa  kuvissa  veteen  heijastunut  peilikuva  on  samea ja epäselvä. Monet    kuitenkin    haluaisivat    nähdä    Herran  kirkkaudessaan  tai  sitten  uskovat  nähneensä Hänet kirkkaudessaan.  

Miten  on,  jos  näkisimme  Herran  siinä  kirkkaudessaan,  jota  kirkkautta  usein  ajatellaan  hänen  kirkkaudekseen?  Kestäisimmekö sen?  Luulen,  että  emme  osaa  kuvitella,  millainen on oikea Herran kirkkaus, se, jonka haluaisimme  nähdä  silmillämme.  Opetuslapsetkin  katselivat  Jeesusta  vielä  valkoisissa   vaatteissa   kirkastusvuorella,   mutta   kun  vielä  tuli  valoisa  pilvi,  josta  he  kuulivat Jumalan äänen, miten kävi: ”Kun opetuslapset  kuulivat  äänen,  he  heittäytyivät  maahan  kasvoilleen  suuren  pelon  vallassa” (Matt. 17:6).

He olivat monet myrskyt kokeneita  kalastajia,  jotka  olivat  jo  nähneet  Jeesuksen  voimatekoja  eikä  heidän  olisi  luullut  pelästyvän  tapahtumaa.  Taitaa  olla  niin,  että  moni,  joka  odottaa  Jumalan  ilmestymistä  kirkkaudessa  ja  vieläpä  kehuskelee  odottamisellaan,  voisi  todellisuudessa pelästyä samalla tavalla kuin Pietari, Jaakob ja Johannes kirkastusvuorella.  Mitä  on  kirkkaus,  josta  Paavali  sanoo,  että  katselemme  sitä  kuin  kuvastimesta?  Ehkä  vastaus  siihen  voisi  olla  2.  Kor.  4:4:  ”Valkeus,  joka  lähtee  Kristuksen  kirkkauden  evankeliumista,  hänen,  joka  on  Jumalan kuva.”  

Kirkkaus ei siis olisikaan silmin nähtävää  loistetta,  vaan  Jumalan  armon  kirkkautta  evankeliumissa  syntien  sovituksesta  Jeesuksessa   Kristuksessa,   Hänen   Pojassaan. Sen voimme nähdä vain sydämemme silmillä.  Mutta  sitäkin  katselemme  kuin  kuvastimesta – siis näemme sen sameana.  Elämä  on  kuin  vesi,  joka  on  välillä  tyyntä,  jolloin  on  helppo  nähdä  asiat  ja  tapahtumat  elämän  keskellä  kuin  terävän  valokuvan.  Silloin  myös  evankeliumi  on  selkeää.

Mutta  kun  alkaa  vähänkin  tuulla,  elämä on kuin veden pinta. Se rikkoutuu ja kuva   muuttuu   sameaksi   ja   epäselväksi.   Myrskyssä  näemme  vain  vellovan  veden.  Sellaista on elämäkin. Myrskyssä näemme vain  sen  hetkisen  kaoottiselta  ja  joskus  pelottavaltakin tuntuvan tilanteen.  Evankeliumi   kuitenkin   kestää   kaikki   myrskyt.

Nämä  sanat  eivät  ole  lakanneet  olemasta  voimassa:  ”Kristus  kuoli  meidän  syntiemme vuoksi, niin kuin oli kirjoitettu, hänet haudattiin, hänet herätettiin kuolleista  kolmantena  päivänä.”
 (1.  Kor.  15:3,  4).  Ihmisinä  olemme  vielä  vajavaisia,  joten  elämä saattaa samentaa evankeliumin kirk-kauden ja jopa pimentää sen niin, että me-netämme toivomme joksikin ajaksi. Silloin voimme   turvautua   siihen,   että   evankeliumin  kirkkaus  on  voimassa  vaikka  se  näkyykin  kuin  kuvastimesta  –  himmeänä,  ja epäselvänä. Jumalan Sana on luotettava.