NAAMAN III E. A. Lundqvist, rovasti (1856-1920)

kirjoittaja jarrut La Toukokuu 30, 2020 5:16 am

NAAMAN III
E. A. Lundqvist, rovasti (1856-1920)

”Niin Naaman vihastui ja läksi matkaansa, sanoen: ’Katso, minä luulin hänen tulevan ulos minun tyköni, seisovan ja huutavan avuksensa herran, hänen jumalansa, nimeä, ja kädellänsä pitelevän tätä paikkaa, ja niin parantavan spitaalin. Eivätkö Abanan ja Farsaran virrat Damaskossa ole kaikkia Israelin vesiä paremmat, että minä itseni niissä pesisin ja tulisin puhtaaksi?’ ja hän palasi ja meni matkaansa vihoissansa.” (2. Kun. 5:11-12)

Naaman loukkaantui keinon mielettömästä yksinkertaisuudesta ja meni matkoihinsa. Hänellä oli nyt oma ajatuksensa mielessään: ”Minä luulin.” Tämä hänen luulonsa pääsi hänen sydämessään niin erehtymättömäksi, luotettavaksi ja vakuuttavaksi herraksi, että hän empimättä hylkäsi Jumalan miehen sanat ja neuvot. Sydämessään hän jo oli valmiiksi ajatellut, kuinka puhdistuminen tapahtuisi.

Tämän suhteen hänellä oli vain yksi mielipide sydämessään. Mikäpä onkaan parempaa kuin tällainen ajatusten sopusointu. Tämä hänen mielestään selvä sisäinen tietoisuus täytti hänen olentonsa niin kokonaan, että hän epäröimättä päätti toimia sen mukaisesti ja lähteä matkoihinsa.

Hänen sydämessään oli nyt ”sisäisellä sanalla” sijansa, ja sen oli siellä niin hyvä olla. Sen ympärille oli kaikki varustettu niin hyvin, että ei maksanut vaivaa ottaa huomioon Jumalan miehen ulkonaisia sanoja. Ei Naamanin mieleenkään juolahtanut kutsua omaa minäänsä valehtelijaksi ja pitää Jumalan miestä ainoana totisena, polkea oman sydämensä sanat jalkoihinsa ja kunnioittaa Jumalan miehen sanoja ainoina oikeina. Kunpa hän sentään heti olisi niin tehnyt! Mutta nyt hän meni matkoihinsa vihoissansa.

Hän luuli, että puhdistaminen tapahtuisi paljon monimutkaisemmin. Jumalan miehen olisi pitänyt tulla ”ulos” hänen ”tykönsä” ja ”seisoa”. Olisi pitänyt tulla varsin merkillinen, vaikuttava ja mieltäylentävä hetki. Sitten olisi pitänyt ryhtyä ”avuksihuutamaan”, pitämään useita pitkiä rukouksia. Sopivia ja paljon merkitseviä merkkejä olisi pitänyt tehdä ”pidellen tätä paikkaa”, sekä muuta mikä vielä näyttäisi tarpeelliselta!

Se se olisi mieltäylentävää ja mukaansatempaavaa, hän myös ajatteli. Niin Naaman luuli sen tapahtuvan. Olisi hullutusta, että hän sanantuojan viestin mukaisesti lähtisi sieltä, pysähtyisi tielle ja sitten aivan yksinkertaiseen ja jokapäiväiseen tapaan peseytyisi Jordanissa. Ja perustaisi tämän teon sellaisen miehen sanoihin ja lupaukseen, jota hän ei koskaan edes ollut nähnyt, jos kohta olikin jotakin hänestä kuullut.

Olisipa hän edes sentään nähnyt tuon henkilön itsensä, puristanut hänen kättään, katsonut häntä silmiin tai muuta sellaista! Ei, kyllä täytyi olla olemassa useita muita parempia neuvoja ja keinoja, joita voi käyttää. Ja jos taas vain vettä tarvittiin, niin sitä oli runsain määrin täällä maan päällä, eikä siis tosiaankaan tarvinnut välittää vähäpätöisestä Jordanin vedestä. Abanan ja Farsaran virrat olivat paljon leveämmät ja mainiommat!

Ajattelen, että sinä rakas lukijani ymmärrät sen, mitä näillä äskeisillä riveilläni olen tahtonut sanoa. Eikö olekin aivan tavallista, että oma arvelu saa etusijan Jumalan sanan rinnalla ja samoin se, että ns. sisäinen sana saa etusijan Raamatussa ilmoitetun Jumalan ulkonaisen sanan rinnalla? Jälkimmäisessä tapauksessa oletetaan, että sisäisessä sanassa on Henki.

Mutta Kristus sanoo: ”Liha ei hyödytä mitään; ne sanat, jotka olen puhunut teille, ovat henkeä ja ovat elämää” (Joh. 6:63) Mistä Naaman saattoi Jumalan Hengen tässä tapauksessa löytää? Jumala oli antanut jumalanmiehelle Henkensä ja voimansa, eikä Jumalan Henki ollut Naamanin löydettävissä muualta kuin sanantuojan sanasta ja siihen yhdistetystä Jordanin vedestä.

Voi, miten vaikeata onkaan pitäytyä yksistään tähän meille lähetettyyn kirjoitettuun Jumalan sanaan! Kun oma minä siihen lisää: ”Minä luulin”; kun saatana on hiipinyt hiljaa paikalle tekemään sielun tottelemattomaksi ja nurjaksi Jumalan sanaa kohtaan; kun saatanan herättämiä ajatuksia kuunteleva järki tuo esiin taitavasti punottuja juoniansa, jotka ovat niin nerokkaita, sitovia ja kumoamattomia, että niistä vapautuminen näyttää tuiki mahdottomalta;

kun sydän ja tunne myöntymyksellään vahvistavat nämä juonet niin lujiksi, että niiden vallassa on ihmisen koko olento, niin silloin totisesti on täpärällä, saako Jumala sanassansa sen kunnian, joka hänelle on tuleva, vai pääsevätkö saatana ja oma minä etulyöntiasemaan uhmailemaan Jumalaa vastaan ja tekemään Hänet valehtelijaksi.

Tämä taistelu uusiutuu elämässä päivittäin mitä erilaisimmissa muodoissa eikä lopu ennen päivien loppua. Saatana aloitti toimintansa sanoen: ”Olisiko Jumala sanonut”, ja samaan tapaan sen toiminta yhä vieläkin jatkuu. Kristus itse voittaa, esikuvaksi meille, perkeleen sanoen: ”Kirjoitettu on” (Matt. 4).

Hän vaatii opetuslapsiansa uskomaan kirjoitettuun Jumalan sanaan, vaikkakin Hän itse on heidän luotaan poissa (luonnollisin silmin nähtynä tietenkin), ja he luulevat Jumalaa kuolleeksi. Sanoihan Hän Emmauksen tiellä opetuslapsille: ”Oi, te ymmärtämättömät ja sydämeltänne hitaat uskomaan kaikkea sitä, mitä profeetat ovat puhuneet” (Luuk. 24:25).

Niinikään Hän on huutanut, niin että kaikuu lavealti koko maailmassa: ”Jos te pysytte minun sanassani, niin todella olette minun opetuslapsiani” (Joh. 8:31); ei siis oman minän järkevässä luulossa, teossa, tunteessa, uskossa, näkemisessä, mielessä, harjoituksessa, säädöksessä eikä muussa sentapaisessa, vaan ainoastaan sanassa.

Ja katso, juuri se, että tekee itsensä mitättömäksi, antaa sanan olla kaikkena ja pysyy sanassa, juuri se, sanon, on Jumalan mieleistä uskoa, ja juuri tästä uskosta koituu elämä. Meidän on annettava sanan olla sellaisenansa – sillä tavalla tulemme tuntemaan totuuden, ja totuus on tekevä meidät vapaiksi (Joh. 8:32).

Mikä pahennus ja loukkaus kaste vasta onkaan omalle minälle. Kun kerran Kristus, jumalihminen ja meidän iäinen vanhurskautemme Jumalan edessä, on loukkauskivi ja pahennuksen kallio, niin eikö siis kaste, jossa meidätkin puetaan Häneen, sitä olisi! Meidän oman ajatuksemme mukaan on paljon monimutkaisempi menettely välttämätön, jos jotakin hengellistä on määrä saada aikaan.

Onhan ylen määrin hullunkurista koko elämänsä ajan, huolimatta veriruskeista synneistä, kuolemasta, tuomiosta ja perkeleestä, huolimatta syvyyksistä nousevista hyökkäilyistä, huolimatta mielessä riehuvista tuhoisista myrskyistä, mielentiloista ja tunteista, pitäytyä kuivaan kirjoitettuun sanaan, muutamiin vedellä valeluihin sekä rahtuseen leipää ja viiniä.

Ei, arvelee oma minä, paljoa enemmän tarvitaan. Kristuksen pitää ”tulla ulos” ihmisen luo. Sen vuoksi täytyy ”mennä taivaaseen”, ja sieltä Hänen sitten pitää tulla ”tänne alas.” Jonakin onnellisena ja autuaallisena hetkenä hänen täytyy ”tulla luokse” jollain havaittavalla tavalla. Pitää rukoilla ja avuksi huutaa, kunnes oikein tuntee, että Hän kädellään pitelee kipeätä paikkaa ja niin parantaa spitaalin, synnin. Ja sitten tulee juuri tästä hetkestä muistettava hetki koko elinajaksi.

Hyvä on! Kummallista vaan on, että ei tyydytä sanassa ja sakramenteissa piileviin Jumalan merkkeihin, jotka pysyvät lujina, vaikka saatana ja maailma miten hyvänsä tahtoisivat niiden kanssa temmeltää. Hyvä on, sanomme vielä kerran. Mutta tästä on seurauksena omituinen riippuminen ja häälyminen taivaan ja maan välillä, ja siinä tuulet ajelevat sielua kuin lastua. Tai toisin sanoen sielusta tulee saatanan ja oman pirstoutuneen minän leikkipallo.

Mitä erilaisimmilla tavoilla ja mitä moninaisimpia julkilausuttuja ja vielä lausumattomia sääntöjä noudattaen sielu saavuttaa haihtuvan tunnelman tai näkemyksen ja tuntee itsensä onnettomaksi, ellei yhä uudelleen ja uudelleen saa tätä tunnelmaa tai näkemystä takaisin. Uudelleen ja uudelleen se sitä koettaa. Viimein tämä elinehtona pidetty tunnelma ja näkemys ei koskaan enää tule takaisin.

Suurella vaivalla ihminen silloin etsii toisen sellaisen, ja sen käy samalla tavalla. Voi, kunpa sielu kerta kaikkiaan tahtoisi muistaa, että hänen aistinsa, ajatuksensa, tunteensa ym. ovat niin synnin turmelemat, murtamat ja heikontamat, että ne eivät pysty välittömään yhteyteen taivaallisten olojen kanssa. Tunteet haihtuvat tyhjiksi. Mielentilojen siivet väsyvät ja katkeavat. Mutta Jumalan olkoon kiitos, meidän autuutemme pysyy sanassa ja sakramenteissa aina samana. Siihen me jättäydymme. Siinä me lepäämme, siinä toimimme.

Mutta eikö meidän henkemme siis tule etsiä Jumalaa korkeudessa ja seurustella Hänen kanssaan, kuten esim. rukouksessa, tai muuten olla hengen yhteydessä Hänen kanssaan? Tosin kyllä, mutta meidän henkemme älköön kertaakaan sitä tehkö, vaan sana! Ei siis rukoukseen pidä turvautua, mainitakseni nyt vain sen, vaan sanaan! Rukoukseen ruvettaessa ei neuvoa kysytä tunnelmilta eikä näkemyksiltä, vaan sanasta!

Rukous saa siivet sellaisista sanoista kuin: ”jokainen anova saa”; ”kun rukoilette, rukoilkaa näin: Isä meidän”; ”ja kaiken mitä rukoilette minun nimeeni, sen minä teen, että Isä saisi ylistyksen Pojassa”; ”minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti”; ”Jeesus Kristus on sama eilen, tänäpänä ja iankaikkisesti”; ”nyt on autuuden päivä”; ”vanhurskautettuja Hänen veressään”; ”Hänen armonsa on joka aamu uusi”; ”anokaa niin te saatte, jotta ilonne olisi täydellinen” jne.

Eikä kastetta saa unohtaa! Sillä siinä piilee lopultakin kaikki siunaus ja kaikki armo meitä jokaista varten. Sitä paitsi ei Naamanin maksanut vaivaa palata jumalanmiehen luo ja häntä puhutella ottamatta huomioon vettä koskevia säädöksiä.

Kaikkiin kykyihimme ja koko olemukseemme nähden me olemme mitättömiä ja täysin kelpaamattomia. Jos saatana korkeimman hengellisyyden varjolla saa meidät luulemaan, että armon osallisuutemme, tietoisuutemme autuudesta ja hengellinen elämämme on riippuvainen sellaisista epätäydellisistä sielunkyvyistä kuin tunteesta, sisäisestä näkemyksestä, vieläpä siis teoistammekin, niin se siten on kietonut meidät hirveän leikin pauloihin, ja sen loppuna on nyt kuten ainakin sielun hukkuminen, minkä Herra kuitenkin aina tahtoo armollaan ja voimallaan estää ja meidät siitä vapauttaa.

Etsikäämme siis autuutta, uskoa, henkeä ja elämää siitä ainoasta paikasta, missä sitä on ja mistä sitä siis on etsittäväkin, Jumalan sanasta ja sakramenteista! ”Sana on sinua lähellä” (Room.10:8. Autuaita ovat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat. Älkäämme etsikö Kristusta välittömästi hengestä eikä pilvistä! Saatanakin pukeutuu valon enkeliksi, ja noin etsiskellessämme saatamme aavistamattamme kohdata ”tämän maailmanajan pimeydessä hallitsevan maailmanvaltiaan” ja ”pahuuden henkiolennon taivaan avaruuksissa” (Ef. 6:12).

Ilman Jumalan sanaa ja sakramentteja emme voi tulla Jumalan tykö ja syrjäyttää saatanaa tieltämme. Ennen kaikkea, älkäämme loukkaantuko Jumalan säätämyksiin, antakaamme Hänen kunniansa olla koskematta. Jumalan määräyksiä ei käy muutteleminen, ja ken ei niihin tahdo mukautua, on hylännyt hänelle tarjotun avun.

Niin nyt Naaman suutuksissaan meni matkoihinsa, mutta vei spitaalinsa mukanaan!

”Niin hänen palvelijansa lähestyivät ja puhuttelivat häntä, ja sanoivat: ’Isäni! Jos profeetta olisi määrännyt sinulle jotakin suurta tehtäväksi, etkö olisi sitä suorittanut? Paljoa enemmän siis, koska hän sanoi sinulle: pese itsesi, ja sinä tulet puhtaaksi!’” (2. Kun. 5:13)

Isännän ja palvelijoiden välinen suhde oli ilmeisesti hyvä. Palvelijat nimittivät Naamania isäksi, osoittaen siten hänelle kunnioitustaan ja rakkauttaan. Hän oli selvästi suhtautunut heitä kohtaan niin, että nämä tiesivät hänen heitä suojelevan ja heitä parhaiten ymmärtävän. Sydämellisen luottamuksen side yhdisti heidät toisiinsa, ja palvelijoiden sydämen asiana oli Naamanin ja hänen perheensä onni.

Hänen kunniansa ja etunsa oli heidänkin kunniansa ja etunsa. Heidän keskinäinen suhteensa näytti olevan niin sydämellinen ja hyvä, että palvelijat nyt, kun oikeus ja kohtuus oli kysymyksessä, rohkenivat nöyrästi, avoimesti ja hellästi antaa neuvojaan ja kääntää isäntänsä mieltä takaisin oikealle tielle, jolta se oli poikkeamaisillaan. Eikä Naaman siitä pahastunut; sille mikä oikeata on, tulee kaikkien aina antaa arvonsa.

Tämä sopii meidän aikamme ihmisille esimerkiksi, koska tällainen isännän ja palvelijoiden välinen suhde alkaa olla yhä harvinaisempi. Jos rakkaus ja ymmärtämys eivät saa vallita, vaan ainoastaan itsekkyys ja omanvoitonpyyntö, ja jos vain sopimus on yhdistävänä siteenä, niin silloin kaikki toimitetaan vastenmielisesti; taloon tulee silloin ventovieraita ihmisiä, jotka jonkun aikaa nuristuaan, epäluuloa osoitettuaan ja pahanilkisesti mulkoiltuaan lähtevät pois.

Varsin kuvaava oli myös Naamanin itsepäisyys. Hän oli lähtenyt Jumalan miehen luo, mutta hänhän ei tiennyt mitä tämä hänelle määräisi noudatettavaksi, jotta hän spitaalistaan paranisi. Kumminkin hän oli päättänyt alistua mihin parannuskeinoon hyvänsä, jos hiukankin paranemisen toivoa oli, vaikkapa olisi tarvittu polttamista, leikkaamista tai mitä vaikeata hyvänsä.

Jos joku olisi rohjennut epäillä hänen kunnioitustaan profeettaa kohtaan, hänen tottelevaisuuttaan ja täydellistä profeetan käsiin antautumistaan tai hänen altista rohkeuttaan, olisi sellainen epäilijä saanut kokea hänen vihastumisensa seurauksia.

Nyt hän tuli profeetan luo, ja kun tämä neuvoi hänelle vain niin yksinkertaisia seikkoja kuin sanaa ja vettä, niin hän ei edes sitäkään neuvoa totellut. Niin paljon Naamanille merkitsi hänen oma ajatuksensa ja käsityksensä asiasta. Spitaali hänen uskottoman mielenlaatunsa lopulta mursi, sekä se että hän viimein käsitti oman itsepäisyytensä.

Mutta jos me nyt käymme kaikkien niiden luo, jotka tavalla tai toisella (ja näitä tapoja on lukemattomia) toteuttavat nämä Paavalin sanat: ”He kiivailevat Jumalan puolesta, mutta taitamattomasti; sillä kun he eivät tunne Jumalan vanhurskautta, vaan koettavat pystyttää omaa vanhurskauttaan, eivät he ole alistuneet Jumalan vanhurskauden alle” (Room.10:2-3), ja sanomme: ”Te ette rakasta Jumalaa, ette liioin Häntä tottele, ette pidä Häntä arvossa, vaan te häpäisette Häntä ja uhmailette Häntä vastaan”, niin mitähän he meille vastaavat?!

Suuresti loukkaantuen he huomauttavat ehdottomasti antautuneensa Herran tahdon alaisiksi ja olevansa valmiita kuolemaan Hänen vuokseen, jos tarvitaan. He vetoavat kaikkiin omaksumiinsa pyrkimyksiin: suuriin sielunvaivoihinsa, hengellisiin harjoituksiinsa, ankaraan parannukseensa ja kaiken katumusvaivansa eri asteisiin, odottamiseensa, huokailemisiinsa ja avuksi huutamisiinsa, lyhyesti sanoen kaikkeen tuollaiseen, jota tahtovat nimittää ”uskonelämäksensä”.

Vastaavasti he huomauttavat meille, että me otamme asian aivan liian yksinkertaiselta ja kevyeltä kannalta. Ei olisi, he sanovat, tosiaan mikään taito tulla vain kasteen ja uskon avulla autuaaksi! Mutta eivätpä nämä meidän vastustajamme itse asiassa ole edes sitäkään koettaneet!

Nuorison Ystävä 1916, s. 98-101. Kieliasua muokattu.

http://www.concordia.fi/vanhat/lehti/2002/42002/6.htm