PYHÄ JA TAHRATON MORSIAN – KARTHAGON KOKOUS (411), KRISTILLISET YHTEISÖIDENTITEETIT JA RAAMATTUARGUMENTAATIO

kirjoittaja Hellevi To Maalis 16, 2023 11:38 am

PYHÄ JA TAHRATON MORSIAN – KARTHAGON KOKOUS (411), KRISTILLISET YHTEISÖIDENTITEETIT JA RAAMATTUARGUMENTAATIO

Timo Nisula
Kirjoittaja ja pastori ja TT.

Johdanto

Uskontunnustuksessa lausutaan: ”uskon yhden, pyhän, yhteisen ja katolisen kirkon.” Nykyään sillä usein ymmärretään kirkon leviämistä yli koko maanpiirin, niin, että siihen kuuluu kaikenlaisia ihmisiä kaikenlaisista kulttuureista ja kansoista, siis kirkon läsnäoloa kaikkialla maantieteellisesti, historiallisesti ja kulttuurisesti. Tämän tradition kyseenalaistaminen voi kuitenkin olla virkistävää. Eräs 400-luvun kristitty piispa määrittelee katolisuuden nimittäin aivan toisin: hänelle kirkko on katolinen, koska ”se on sakramenteiltaan täydellinen, ja se on tahraton, eikä ole pakanoille tarkoitettu” (Gaudentius Timgadilainen).

Myöhäisantiikin kuuluisin kiista kirkon olemuksesta ja identiteetistä käytiin 300–400-lukujen Pohjois-Afrikassa. Yksi tapa tutustua siihen on lukea vaikutusvaltaisen kirkkoisä Augustinuksen poleemisia tekstejä donatolaisia vastaan. Tässä artikkelissa lähestymistapa on toinen: tutustumme erikoiseen ja ainutlaatuiseen tekstiin, Karthagon kokouksen pöytäkirjoihin vuodelta 411. Teksti ei ole luonteeltaan retorista polemiikkia vaan pikemminkin tallenne. Karthagon kokous ja sen pöytäkirjat ovat läpileikkaus tai koepala pitkästä ja monimuotoisesta traditiosta ja siitä käydystä debatista. On vaikea päättää, kuka selvisi kokouksesta voittajana, mutta on selvää, että Karthagon kokoukseen tutustuminen antaa yksityiskohtaisemman, ja siksi vaikeamman, kuvan ns. donatolaiskiistasta kuin nopeat vilkaisut opinkehityksen käsikirjoihin.

Koska Afrikan kiistassa oli kyse nimenomaan katolisuuden merkityksestä, käytän kahden afrikkalaisen kirkkoyhteisön niminä perinteisiä termejä, donatolainen ja katolinen kirkko, mutta sitaateissa, itse niihin sitoutumatta.

Tie Karthagoon

Kahden kirkkoyhteisön ristiriita oli 400-luvulle tultaessa jo syvään juurtunut Pohjois-Afrikan maaperään. Kristittyjen jakaantuminen oli saanut alkunsa 300-luvun alun suurissa vainoissa ja nimenomaan Karthagossa, kun seurakuntaan vihittiin kaksi kilpailevaa piispaa. Vuonna 311 kaupunkiin vihittiin Caecilianus-niminen mies piispaksi. Huhujen mukaan häntä vihkimässä oli yksi sellainen henkilö, joka olisi ollut ”luopio” (traditor), siis luovuttanut viranomaisille vainojen aikana kristittyjen pyhiä kirjoja.

Jyrkemmän siiven kristityt vihkivät toisen, kilpailevan piispan Karthagoon. Tämän pian kuoltua tilalle tuli Donatus-niminen piispa (k. 355). Näin 300-luvun alkupuolelta Karthagossa ja pian koko Pohjois-Afrikassa oli kaksi kristillistä kirkkoyhteisöä: Caecilianuksen kirkko (”katolinen kirkko”) ja Donatuksen kirkko (”donatolaiset”).

Vuosisadan loppuun mennessä ”katolisen” kirkon kärsivällisyys skismaa kohtaan alkoi rakoilla. Kun isojen kaupunkien piispoiksi vielä valittiin tarmokkaita, määrätietoisia ja älykkäitä miehiä, joiden yhteiseksi pyrkimykseksi vahvistui kirkollisen ykseyden saavuttaminen keinoista välittämättä, oli selvää, että ”donatolaisten” lähtölaskenta käynnistyi.

390-luvulta saakka sekä ”katolisen” että ”donatolaisen” kirkon piispat kokoontuivat käytännössä joka vuosi suureen piispainkokoukseen käsittelemään kirkkoyhteisönsä asioita. ”Katolisen” osapuolen piispainkokouksissa esityslistalla toistui säännöllisesti pohdinta siitä, miten Afrikan kirkon jakaantuminen päättyisi ja millä keinoilla sitä voitaisiin korjata. Sijansa oli toki kirjallisella ja teologisella debatilla ja argumentoinnilla, mutta vuosi vuodelta kävi ilmeisemmäksi ja realistisemmaksi suunnitella ykseyden toteuttamista ulkoisin ja valtiovallan tarjoamin keinoin. Viidennen vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä kummankin kirkkoyhteisön edustajat pitivät yllä kontakteja keisarin hoviin ja keisarin paikallishallintoon Afrikassa.

Ratkaiseva hetki koitti vuonna 410. Rooma oli sokissa vandaalien terrori-iskun jäljiltä ja pakolaisia virtasi Italiasta turvaan Afrikan satamiin. Keisari Honorius oli alkuvuonna hellittänyt ortodoksista kuristusotettaan omiin sotilaskomentajiinsa ja oli antanut määräyksen (oraculum), jonka mukaan virkamiehillä oli oikeus omaan uskonvakaumukseensa. Afrikan ”donatolaisille” tämä oli mieluisa uutinen ja säädöstä levitettiin ilmeisen ahkerasti Välimeren etelärannikolla.

”Katolista” kirkkoyhteisöä valtiovallan suvaitsevaisuus ei sen sijaan innostanut, sillä sen haitallinen vaikutus kirkollisen ykseyden saavuttamiselle oli tietenkin päivänselvä. Niinpä katoliset piispat lähettivät keisarin hoviin Ravennaan delegaation, varustivat lähetystön perusteellisella dokumentaatiolla afrikkalaisesta skismasta ja valtuuttivat delegaatit anomaan keisarilta valtiovallan puuttumista kirkon jakautumiseen.

Delegaation vaikutusvaltaisena ja ärhäkkänä rottweilerina toimi Calaman piispa Possidius, joka tunnetaan Augustinuksen elämäkerran laatijana. Retkikunnan tavoite onnistui täydellisesti. Lokakuussa 410 keisari Honorius julkaisi kipakan säädöksen, joka velvoitti ”donatolaisen” taikauskon (superstitio) ja harhaopin panemista kuriin Afrikassa terveen järjen keinoin. Honorius käski kahta kirkkoyhteisöä järjestämään kokouksen, jonka tulisi saada aikaan skisman lopullinen ratkaisu.

Honoriuksen säädöksen sanamuoto ei ole uskontoneutraalin maallisen regimentin kieltä, vaan siekailemattoman ”katolista” polemiikkia. Yhdellekään ”donatolaiselle” piispalle ei jäänyt epäselväksi, mikä olisi valtion määräämän kokouksen lopputulos: ”donatolaisen” kirkon loppu ja pakotettu kirkollinen ykseys ”luopioiden” (traditores) ja ”totuuden kirkon” välillä.

Säädöksensä toimeenpanijaksi keisari nimitti täysivaltaisen tribuunin (tribunus et notarius) Marcellinuksen, joka matkusti Italiasta paikan päälle Karthagoon talvikaudella 410/411. Marcellinus toimisi kokouksen koollekutsujana, valvoisi keisarin päätöksen toimeenpanoa ja antaisi asiassa valtion edustajan täysivaltaisen ratkaisun. Kevään aikana Marcellinus julkaisi Karthagossa ediktejä, joissa säädettiin tarkemmin kokouksen puitteista, aikataulusta ja protokollasta.

Vuoden 411 toukokuussa Karthagoon alkoi kerääntyä sekä ”katolisen” että ”donatolaisen” kirkkoyhteisön piispoja ympäri Afrikkaa. ”Donatolaiset” olivat päätelleet keisarin julkaisemasta säädöksestä, että mikäli he tulisivat paikalle myöhässä, asia ratkaistaisiin heidän vahingokseen ilman käsittelyä, ja niinpä he marssivat Karthagon kaupunkiin isona paraatina 18. toukokuuta 411. Valtava piispallinen kulkue oli julkisuustemppu, jolla ”donatolaiset” halusivat ilmaista olevansa suuri ja vaikutusvaltainen tekijä Afrikan kristillisessä maailmassa: ei ollut kyse jostain mitättömästä ja nurkkakuntaisesta kylähullujen lahkosta, vaan suuresta ja kunnianarvoisasta kirkollisesta perinteestä, myös määrällisesti.

Marcellinus vastasi ”donatolaisten” julkisuustemppuun omalla tavallaan. Kokous ei alkanutkaan ajallaan toukokuun puolivälissä, vaan sen avausta lykättiin. ”Donatolaisten” piispat joutuivat odottamaan kaupungissa pari viikkoa, epäilemättä jännittynein ja epätietoisin mielialoin. Samaan aikaan myös ”katolisen” kirkon piispoja kerääntyi sieltä täältä ympäri Afrikkaa Karthagoon. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntu. Lopulta, 1. kesäkuuta 411 keisarin tribuuni Marcellinus avasi suuren kokouksen Karthagon keskustassa Gargiliuksen kylpylöiden konferenssitilassa (secretarium). Ratkaisun hetket olivat käsillä.

Kokouksen pöytäkirjat: hifiäänite yli tuhannen vuoden takaa

Karthagon kokous (collatio Carthaginiensis) vuoden 411 kesäkuussa on monella tavalla poikkeuksellinen. Yksi ainutlaatuinen piirre kokouksessa on se, miten hyvin sen kulku on tallennettu ja säilynyt meidän päiviimme asti. Julkishallinnollisista ja propagandistisista syistä johtuen kokouksesta nimittäin laadittiin sanatarkat pöytäkirjat, ja sekä ”donatolaisten” että ”katolisten” intresseissä oli, että pöytäkirjat julkaistiin saataville ja afrikkalaisten kristittyjen luettavaksi kokouksen jälkeen.

Kokous kesti kolme pitkää päivää ja jokainen puheenvuoro on talletettu paikan päällä pikakirjoittajatiimien työn tuloksena. Lisäksi jokainen puheenvuoron käyttäjä tarkisti jälkikäteen pöytäkirjaan merkityt sanansa ja hyväksyi ne kirjallisesti pöytäkirjaan. Pöytäkirjat (Gesta collationis Carthaginiensis, GCC I–III) säilyivät keskiajan läpi käytännössä yhden ainoan käsikirjoituksen varassa. Ranskalainen tutkija Serge Lancel laati niistä modernin edition 1970-luvulla (1972–1975) ja aivan vastikään on ilmestynyt vielä muutamissa detaljeissa tarkennettu Clemens Weidmannin editio (2018).

Karthagon kokouksen pöytäkirjat ovat vaikeaa mutta kiehtovaa luettavaa. Kiehtovuus piilee siinä, että pöytäkirjat toistavat suodattamattomana ja raa’asti kaikkien kokousedustajien sanat ja kielenkäytön. Muista lähteistä tutut nimet eivät pääsekään pöytäkirjoissa kaunistelemaan tai parantelemaan enää ajatuksiaan ja sanankäänteitään, vaan pöytäkirjat toistavat puheet sellaisinaan kuin dokumenttiääninauha.

Pöytäkirjojen vaikeus käy samoin ilmeiseksi kaikille niiden lukijoille. Suuri osa kokouksen pöytäkirjoista onkin nimittäin varsin teknistä ja proseduraalista keskustelua ja erimielisyyttä kokouksen protokollista ja itse kokouksen luonteesta. Vasta kolmantena kokouspäivänä teologista argumentointia janoava moderni lukija pääsee kuulemaan ekklesiologisia avauksia, ja nekin katkeavat aivan liian kesken, sillä pöytäkirjat eivät ole säilyneet täydellisinä, vaan juuri kolmannen päivän loppupuoli on kadonnut.

Yksi keskeinen riidanaihe kokouksessa liittyy sen luonteeseen: ”donatolainen” osapuoli tivaa hellittämättä kokouksen puheenjohtajalta, onko kokous (collatio) oikeudenistunto vai kirkonkokous. Ratkotaanko asioita maallisen käräjäkäytännön mukaan vai onko kokouksessa tarkoitus keskustella ja argumentoida teologisesti — toisin sanoen, kirkon sisäisiä asioita, joihin maallisella vallalla ja keisarilla ei pitäisi olla nokan koputtamista.

Sähköisiä tunnelmia ja retorista mittelöä

”Katolinen” osapuoli oli kaikesta päättäen suunnitellut kokouksen kulun ja lopputuloksen tarkasti. Tavoitteena oli napakasti ja siististi laittaa ”donatolainen” kirkkoyhteisö ruotuun ja osoittaa se historiallisesti ja teologisesti epäperäiseksi, harhaoppiseksi yhteisöksi, jonka olemassaolo instituutiona tulisi lakkauttaa ja jonka yhteydessä elävät ihmiset tulisi siirtää ”katolisen” kirkkoyhteisön jäseniksi. Mutta ”donatolaiset” eivät halunneet luovuttaa ja antautua ilman kunnon taistelua.

Myös ”donatolainen” osapuoli oli selvästi valmistautunut perusteellisesti kokoukseen ja suunnitellut strategian, jonka avulla olisi pieni mutta realistinen mahdollisuus tehdä itse keisarin säädöksestä mitätön, tai paremminkin kohteeton ja saada kokouksen ”katolinen” tavoite raukenemaan. ”Donatolaisilla” ei tietenkään ollut epärealistisia käsityksiä omista mahdollisuuksistaan, mutta on tunnustettava, että kiistämättöminä altavastaajina he suoriutuvat vaikeassa tilanteessa erinomaisesti.

”Donatolaisten” strategiaan kuului ensinnäkin ajaa Marcellinus ja ”katolinen” puoli dilemmaan. ”Donatolaiset” vaativat saada tietää, onko kokous oikeudenistunto. Mikäli Marcellinus antaisi selvän myöntävän vastauksen, ”donatolaisille” avautuisi suuri joukko erilaisia mahdollisuuksia ajaa oikeudenistunto umpikujaan. Yksi taktiikka tämän strategian toteuttamisessa oli useaan otteeseen vaatia saada tietää, oliko kokouksella kantaja ja vastaaja, toisin sanoen, oliko keisarille esitetty muodollinen kanne, jota vastaan ”donatolaisilla” oli oikeus puolustautua.

Moni seikka kokouksen koolle kutsumisessa ja proseduureissa itse asiassa puhui sen puolesta, että kokous oli eräänlainen oikeudenistunto. Siksi ”donatolaiset” penäävät Marcellinukselta ja ”katolisilta” nähtäväkseen kanteen tekstiä. On oireellista, että sekä Marcellinus että ”katoliset” epäävät pyynnön. ”Donatolaiset” eivät siis koskaan saaneet tietää, millaisia dokumentteja ja todisteita heitä vastaan oli esitetty ja mikä tarkkaan ottaen oli kanteen sanamuoto.

Dilemman toinen kärki oli saada vastaus kysymykseen, oliko kokouksessa tarkoitus keskustella kirkon sisäisiä ja uskonoppia koskevista erimielisyyksistä. Jos vastaus tähän kysymykseen olisi myönteinen, ”donatolaiset” voisivat vastata mielellään puhuvansa teologiaa, mutta silloin olisi hylättävä maallisen oikeusistuimen menettelytavat ja sanktiot. Keisarilla ei ”donatolaisten” näkemyksen mukaan ollut oikeutta puuttua kirkon sisäisiin asioihin.

Monisatapäinen kahden kirkkoyhteisön läsnäolo suurkaupungissa tuotti päänvaivaa Marcellinukselle ja pöytäkirjoissa näkyykin huoli siitä, että sähköinen tilanne voisi purkautua mellakointina ja levottomuuksina kaupungin alueella. Marcellinuksen stressiä ei varmasti lievittänyt ”donatolaisten” esittämä ja lopulta läpiajama vaatimus siitä, että molempien osapuolten legitiimi valtuutus tarkastetaan huolellisesti niin, että sekä ”donatolaisten” että ”katolisten” kokousvaltakirjan hyväksyneet piispat käyvät konferenssitilassa yksitellen tunnistautumassa ja tunnistamassa oman paikkakuntansa kilpailevan kirkkoyhteisön paimenen.

Näin yksi kokouspäivistä koostuukin lähes kokonaan uuvuttavan pitkästä tunnistusprosessista, jonka antina on satoja henkilönimiä ja paikkakuntien nimiä 400-luvun myöhäisantiikista. Välillä jonkun paikkakunnan napit vastakkain olevat piispat linkoavat myrkyllisen piikin vastapuolen niskaan, välillä ilkutaan kilpailijan seurakunnan mitättömyydestä tai olemattomuudesta. Toisinaan kyseenalaistetaan oman paikkakunnan vastapuolen edustajan virka kokonaan:

”Sitten huudettiin: Victorinianus, Aquaen piispa. Hän ilmoittautui ja sanoi: Olen antanut valtakirjan ja allekirjoittanut sen. Silloin Asellicus, Tusuroksen municipiumin katolisen seurakunnan piispa, sanoi: ’Kaikkivaltiaan Jumalan ja Jeesuksen Kristuksen, Vapahtajamme, ollessa todistajina, minä ja seurueeni olemme lähteneet Arzugeen kylistä kolmantena päivänä ennen toukokuun Kalendaeta. Silloin tuo mies oli presbyteeri, eikä mikään piispa! Varmaan ovat tien päällä vihkineet hänet piispaksi. Hänen kirkossaan siellä päin on kyllä piispa, mutta hänet on saatu kiinni aviorikoksesta itse teossa. Tutkinta on vielä kesken.'”

(GCC I, 207)

Sekä ”donatolaiset” että ”katoliset” harrastavat välillä suolaisia välihuutoja ja toisinaan hyvin pidättyvästi ja herrasmiesmäisesti käyttäytyvä Marcellinuskin tuskastuu piispojen tukkanuottasiin ja laukaisee kuivan kitkerän roomalaisen kommentin:

Marcellinus (pj): Kuunnellaan teksti. […]

Romulus (sihteeri): Hyväntuomarinmerkkionettäsemitähänsalliiyhdelleosapuolelle…

Emeritus (D): Eihän tuo voi lukea, se ei tajua missä on sanojen välit.

Augustinus (C): Lukekoot sitten itse. Me myönnämme heille sen oikeuden, mitä he eivät halunneet myöntää meille.

Marcellinus (pj): Kirkon sihteerit siis lukekoot uudestaan tuon, jotta saadaan paremmin selvää mitä kunnianarvoisat piispat ovat kokousta varten kirjoittaneet.

Possidius (C): Merkittäköön pöytäkirjaan, että he ovat pyytäneet, että vain heidän sihteerinsä saavat lukea heidän lainaamiaan dokumentteja.

Petilianus (D): Siis kyllä me luotamme viraston sihteereihin, tämä kaveri vain lausui tekstin ihan väärin.

Marcellinus (pj): Kyllä on taas turha kiista. Tehdään nyt niin, että kirkon omat sihteerit lukevat lainaukset ääneen, niin saadaan paremmin selvää asiasta.

Alypius (C): Antaa heidän lukea. Me annoimme periksi tässä, mutta he eivät antaneet periksi meille.

Habetdeum (D): Minä luen.

Marcellinus (pj): No luepa.

(GCC III, 254–257)

”Kuka sinun isäsi on?”

Karthagon kokouksen pöytäkirjan ainutlaatuinen anti liittyy usein ajanhistoriaan, maallisen ja kirkollisen argumentoinnin rajapintaan ja herkulliseen korkean resoluution näkymään kolmen päivän kokouksesta keskellä helteistä Karthagoa. Mutta pöytäkirjojen kuivakkaan hallinnolliseen pirtaan on lomittunut myös verevää ja mausteista teologiaa, perspektiivejä kahden erilaisen kirkkoyhteisön identiteettiin ja erilaisiin visioihin kirkon tehtävästä maailmassa.

Yksi ”katolisen” osapuolen tavoitteista on erotella toisistaan ”kirkon keissi” (causa ecclesiae) ja ”Caecilianuksen keissi” (causa Caeciliani), ts. yhtäältä debatti kirkon teologisesta ja hengellisestä olemuksesta ja toisaalta faktuaalisempi historiallinen selvitys siitä, oliko Karthagon ”katolista” piispaa vihkimässä ”luopio” (traditor) vai ei.

”Donatolaiset” eivät ymmärrä, miksi nämä kaksi elementtiä pitäisi muka erottaa toisistaan: juuri kirkon ja sen viranhaltijoiden puhtaudessa näkyy kirkon olemus, pyhä ja tahraton Kristuksen morsian vainoavan ja vihamielisen maailman keskellä. ”Donatolaiset” tietävät hyvin ”katolisen” ekklesiologian periaatteet kirkosta, joka tässä ajassa koostuu sekä pahoista että hyvistä jäsenistä (corpus permixtum).

Mutta heidän oma visionsa kirkon identiteetistä rakentuu toisenlaisille perustoille. Kirkko on suljettu puutarha, valittujen ja erilleen pyhitettyjen vähemmistöyhteisö, jonka osana on tässä ajassa ja tässä maailmassa kantaa ristiä, saada osakseen vainoa ja pilkkaa ja joutua erilaisten oikeusistuimien eteen vastaamaan uskostaan juuri niin kuin kirkon Herrakin joutui seisomaan Pilatuksen edessä.

(Hätkähdyttävänä käytännön ilmentymänä identiteetistään ”donatolaiset” kieltäytyvät kokouksen ensimmäisenä päivänä istuutumasta puheenjohtajan avattua kokouksen: he haluavat seistä, sillä Kristuskaan ei istunut, kun häntä tutkittiin ja tuomittiin. Niinpä kaikki kokouksen osanottajat seisovat konferenssitilassa kolme pitkää käsittelypäivää!)

”Donatolaisten” sanavalmis ja ärhäkkä edustaja, piispa Petilianus pukee sanoiksi afrikkalaista traditiota, kun hän ryhtyy penäämään viholliseltaan, Hippon Augustinukselta, keltä tämä on saanut piispanvihkimyksensä:

Petilianus (D): Kuka sinä siis olet? Oletko Caecilianuksen poikia, vai etkö ole?

Augustinus (C): Olen samassa kirkossa kuin Caecilianus.

Petilianus (D): Mistä olet saanut alkusi? Kuka sinun isäsi on? Jos kiroat isäsi, olet harhaoppinen, joka ei halua tunnustaa alkuperäänsä eikä isäänsä.

Augustinus (C): Olemme samassa kirkossa, jossa Caecilianus toimitti piispanvirkaa kuolemaansa saakka. […] Jumala on isäni ja kirkko on äitini, eikä kenenkään ihmisen rikokset tai väärinkäytökset minua heistä erota.

Petilianus (D): Onko Caecilianus isäsi vai äitisi, niinkö sanot?

Augustinus (C): Etkö sinä kuullut, kun sanoin, että hän on veljeni?

Petilianus (D): Mikä veli se sellainen on, joka lapsia synnyttää?

Marcellinus (pj): Asia on nyt varmaan tullut täysin kirkkaasti selväksi. Hän on ilmaissut, että Caecilianus ei ole hänen isänsä, eikä Caecilianus ole hänen äitinsä.

(GCC III, 227–233)

Universalistinen yhteisöidentiteetti

”Donatolaisen” ja ”katolisen” itseymmärryksen ja yhteisöidentiteetin erot näkyvät myös kiinnostavalla tavalla molempien kirkkoyhteisöjen pöytäkirjoihin liitetyistä teologisista julkilausumista (mandatum), jotka ovat sisällöltään kirkko-opillista raamattuargumentaatiota. ”Katolisten” julkilausuma luetaan jo kokouksen ensimmäisenä päivänä ja se on Augustinuksen laatima. Katolisen yhteisöidentiteetin keskeisenä raamattuargumenttina toimii ”Abrahamin siemen” (semen Abrahae), ja teksti alkaakin sitaateilla Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin saamasta lupauksesta, joka on tarkoitettu kaikille kansoille (1. Moos. 22:16–18; 26:3–5; 28:14):

Kristuksen kirkko on luvattu pyhille isillemme Abrahamille, Iisakilla ja Jaakobille […] niin jumalallisella ja totuudellisella äänellä, ettei mikään ihmisääni voi valheillaan sitä vastustaa.

(GCC I, 55)

”Katolisen” tulkinnan mukaan laki, profeetat ja psalmit todistavat näin, että kirkko on levinnyt koko maailmaan. Donatolainen tapa painottaa kirkon läsnäoloa vain Afrikassa on universalistisen, ”katolisen” identiteetin perspektiivissä nurkkakuntaista ja kaventaa vaarallisesti patriarkkojen saamaa lupausta Kristuksen kirkon katolisuudesta. ”Katolisten” julkilausuman Uuden testamentin avainkohtana on Luuk. 24:44–47, jossa nähdään ylösnousseen Kristuksen suorasanaisesti jatkavan Abrahamin saamaa lupausta ja ojentavan sen ”kaikille kansoille”.

Abrahamin siemen on näin ollen kristillisen kirkon kantama Kristuksen lupaus, joka on aluksi annettu patriarkoille ja profeetoille, sitten apostoleille ja nykyiselle kirkolle. Abrahamin siemenen raamattuargumentaatio on Augustinukselle olennainen ja hän ottaa sen esiin kolmantena kokouspäivänä uudelleen. ”Donatolaiset” eivät ole innostuneita Augustinuksen eksegeesistä, vaan sanovat kohta palaavansa raamattuargumentteihin.

Partikularistinen yhteisöidentiteetti

Kun ”donatolaisille” kolmannen kokouspäivän kuluessa valkenee, että proseduraaliset argumentit eivät tule sittenkään kääntämään kokouksen kulkua sivuun ”katolisten” suunnittelemasta päämäärästä, he vihdoin lukevat oman julkilausumansa tekstin. Teologisesti ”donatolaisten” julkilausuma on pöytäkirjojen kiinnostavinta antia, sillä myöhäisantiikista on säilynyt kohtalaisen vähän donatolaisten omia tekstejä — monet käsitykset donatolaisista opetuksista joudutaankin siivilöimään heidän vastustajiensa (Optatus, Augustinus, Possidius) poleemisista teksteistä.

”Donatolaisen” kirkon raamattuargumentaatio pohjautuu sekin Vanhaan testamenttiin, mutta ei niinkään patriarkkoihin kuin Israeliin erilleen kutsuttuna, pyhitettynä jäännöksenä (collecta), joka joutuu kamppailemaan pakanoita ja oman kansan luopioita vastaan. Julkilausuma alkaa terävällä huomiolla molempien kirkkoyhteisöjen identiteettien erosta:

”[Vastapuoli] ajattelee, että kirkossa on sekaisin samaan aikaan hyviä ja pahoja aina maailman loppuun saakka. He uskovat, että tällainen kirkko on ennustettu [Raamatussa.] Siksi me haluamme nyt osoittaa, että Herramme kirkkoa julistetaan kaikissa pyhissä kirjoituksissa ennemminkin pyhänä ja tahrattomana (sancta et immaculata).”

”Donatolaisten” julkilausuma on vaikuttava kokoelma Vanhan testamentin tekstejä. Raamatuntekstien yhteisenä nimittäjänä on erottautuminen, pyhyys, kutsu erilleen pahan maailman ja Jumalasta luopuneiden petturien kosketuksesta (julkilausuman suomennos on luettavissa https://turku.sley.fi/pyha-ja-puhdas-kirkkomme-mandatum-donatistarum/).

”Donatolaiset” argumentoivat myös varsin tarkasti oman aikansa pinnallisempia ”katolisia” raamattuargumentteja vastaan. Augustinuksen usein käyttämä vertaus rikkaviljasta kirkon kuvana kumotaan toteamalla lakonisesti: Jeesushan sanoo, että pelto on maailma — ei kirkko. Käy ilmi, että vaikka donatolaiset tunnustavat sen ilmeisen mahdollisuuden, että seurakunnan joukossa voi elää piilottelevia teeskentelijöitä, tämä ei poista kirkkokurin aktiivista käyttöä.

Heti kun synti ja luopumus tulevat kirkollisessa elämässä nähtäville, on viranhaltijoiden eli piispojen, erotettava tahriintuneet ja luopiot erilleen pyhän ja tahrattoman neitsytkirkon yhteydestä. Kun paikalla oleva Augustinus yrittää puolustella eksegeesiään Jeesuksen peltovertauksesta, ”donatolaiset” ulvovat hänet hiljaiseksi.

”Donatolainen” julkilausuma kirkosta antaa kuvan jäntevästä ja koherentista, traditionalistisesta raamattuargumentaatiosta, jossa korostuu kirkon osa vainottuna, pilkattuna, pienenä vähemmistönä. Säilyäkseen puhtaana ja tahrattomana kirkon tulee alati olla valppaana synnin ja luopumuksen kontaminaation suhteen ja tehdä pesäeroa sisältään löytyviin ja ulkona vaaniviin ”luopioihin”.

Lopuksi

Afrikkalainen kiista kirkon olemuksesta ja suhteesta maailmaan käy tulevina vuosikymmeninä kenties yhä kiinnostavammaksi. Nykytutkimuksen perspektiivistä on selvää, että sekä ”donatolaisen” että ”katolisen” kirkkoyhteisön korostuksissa oli raamattuargumentaation ja edeltävän tradition kannalta legitiimejä elementtejä. Moni esimerkiksi jakaa intuitiivisesti Augustinuksen ajatuksen siitä, että kristillisen yhteyden kannalta on ongelmallista ajatella syntiä ja luopumusta jollain tapaa kontaminoivana ja kollektiivisesti saastuttavana patogeeninä:

osallistuminen keskusteluun, rukoukseen, jumalanpalvelukseen tai sakramenttiin teeskentelijän, julkisyntisen tai heterodoksian kannattajan kanssa ei Augustinuksen mukaan tee henkilöä itseään vastuulliseksi väärintekijän synneistä. ”Donatolaisille” tämän tyyppinen erottautuminen oli tärkeämpää ja kuului kirkon hengelliseen elämään. Samoin Afrikan ”katolisen” kirkkoyhteisön korostus kirkon ajallisesta ja maantieteellisestä katolisuudesta on 400-luvun kiistan jälkeen monelle kristitylle kyseenalaistamatonta opetusta kirkosta.

Mutta myös ”donatolainen” traditio sisälsi paljon perinteistä ja ortodoksista opetusta kirkosta. Kirkon tuli suhtautua aina epäillen maallisen vallan kosintayrityksiin ja liittoihin kuninkaiden ja tyrannien kanssa. Kirkon yksi tuntomerkki oli ”donatolaisten” mielestä risti, eli sen kohtaama vaino ja vastustus. Kirkon paimenten vastuulla oli lauman pitäminen koossa, puhtaana tunnustajien joukkona, jossa aktiivisesti puututtiin havaittuihin erheisiin ja synteihin. Voi olla, että sekulaarissa tulevaisuudessa ”donatolaisten” benediktiininen visio (Dreherin mukaan) saavuttaa enemmänkin vastakaikua pienissä korkean profiilin kristillisissä yhteisöissä.

Yksinkertaisimmillaan kahden afrikkalaisen kirkkoyhteisön erot näkyvät niiden käyttämissä vanhatestamentillisissa kuvissa. ”Katolisille” kirkko on Abrahamin siemen, jonka tulee erotuksitta levitä ja läpäistä kaikki kansat siunauksellaan. ”Donatolaisille” kirkko on Laulujen laulun suljettu puutarha ja tahraton neito, jonka puhtautta ei saa tuhria likaisin käsin ja luopioiden huulin.

Kirjallisuutta

J. Alexander, A note on the Interpretation of the Parable of the Threshing Floor at the Conference of Carthage of a.d. 411, JThS 24 (1973), 512–519.

J. Alexander, “Aspects of the Donatist Scriptural Interpretation at the Conference of Carthage,” Studia Patristica 15 (1984), 125–130.

B. Alexanderson, “Collatio Carthaginiensis, Konferensen I Karthago år 411,” Kyrkohistorisk årskrift 102 (2002), 9–21.

R. Dreher, The Benedict Option: A Strategy for Christians in a Post-Christian Nation. New York: Sentinel, 2017.

T. Graumann, “Upstanding Donatists: Symbolic communication at the Conference of Carthage (411),” ZAC 15 (2011), 329–355.

E. Hermanowicz, Possidius of Calama: A Study of the North African Episcopate. Oxford: Oxford University Press, 2008.

A. Hogrefe, Umstrittene Vergangenheit: Historische Argumente in der Auseinandersetzung Augustins mit den Donatisten (Millenium-Studien 24). Berlin: WdeG 2009.

P. van Nuffelen, “How Shall We Plead? The Conference of Carthage (411) on Styles of Argument,” teoksessa: P. Gemeinhardt, L. Van Hoof, and P. Van Nuffelen, eds., Education and Religion in Late Antiquity: Reflections, Social Contexts, and Genres. Ashgate: Aldershot 2016, 145–158.

B. Shaw, Sacred Violence: African Christians and Sectarian Hatred in the Age of Augustine.

Cambridge: Cambridge University Press, 2011.

M. Tilley, “Dilatory Donatists or Procrastinating Catholics: The Trial at the Conference of Carthage,” Church History 60 (1991), 7–19.

Posted on 8.3.2023 by Jussi Seppälä

https://www.perustalehti.fi/2023/03/pyha-ja-tahraton-morsian-karthagon-kokous-411-kristilliset-yhteisoidentiteetit-ja-raamattuargumentaatio/