Haku
Viimeisimmät aiheet
Eniten katsotut aiheet
Niilo Rantala // Unelma nimeltään Isratine Muammar Gaddafin näkemys IsraelPalestiinasta
Sivu 1 / 1
Niilo Rantala // Unelma nimeltään Isratine Muammar Gaddafin näkemys IsraelPalestiinasta
kirjoittaja jarrut La Helmi 24, 2024 1:06 pm
Unelma nimeltään Isratine
Muammar Gaddafin näkemys IsraelPalestiinasta
Niilo Rantala
Muammar Gaddafi, jonka Ronald Reagan aikanaan nimesi ”Lähi-idän hulluksi
koiraksi” ja jonka väkivaltaisesta kuolemasta Hillary Clinton nauraen iloitsi, oli
paljon muutakin kuin länsimainen media on muistanut toitottaa. Kritiikittä Gaddafia
kritisoinut länsi hieroo vaivaantuneena niskaansa puhuttaessa Libyan sekasortoisesta
nykytilasta ja siitä kiinnostavasta tosiasiasta, että Gaddafia vastaan taistelleet lännen
tukemat kapinalliset olivat ennen kaikkea ääri-islamistisia liikkeitä, jotka Naton
tukemina pääsivät valtaan Gaddafin väkivaltaisen kuoleman jälkeen. Tällä hetkellä
itä-Libyaa hallitsee siis Isis ja länsi-Libyaa ei todellisuudessa juuri kukaan. Tulipahan
kuitenkin musta kulta turvattua.
En ole väittämässä, että Gaddafi oli satumainen hyväntekijä, hellästi opastava
esitaistelija imperialismia vastaan tai pyyteetön Afrikan puolustaja, mutta olen ollut
viime vuosien aikana suorastaan järkyttynyt siitä yksipuolisuudesta ja ylenkatseesta,
jota tuohon eksentriseen valtionpäämieheen on kohdistettu. Gaddafin uhrien päitä
pursuavat jääkaapit ovat vailla kyseenalaistuksia päätyneet samaan
propagandauutisten vuossataiseen galleriaan kuin Hitlerin yksikiveksisyys tai
Lutherin sikiäminen Belsebubista.
Syy Gaddafin Libyan menestykseen ja perikatoon oli yksi ja sama; yhden miehen
huikentelevaisen vision tinkimättömyys. Gaddafi päätti tehdä Libyan kansasta
Afrikan koulutetuimman – ja hän teki.
Gaddafi päätti tehdä miehestä ja naisesta lain
edessä yhdenvertaiset – ja näin tapahtui. Gaddafi tahtoi rakentaa koko maan kattavan
vesijärjestelmän – ja se onnistui. Vastaavasti ääri-islamistiset liikkeet olivat Gaddafin
Libyassa jatkuvan vainon alla ja ”tuontiuskontoihin” afrosentrinen Gaddafi suhtautui
nuivaakin nuivemmin. Fundamentalistisia ajatuksia levittävät löysivätkin itsensä pian
Abu-Salimin vankilasta, samoin kuin ”täydellistä” järjestelmää vastustaneetkin.
Suomen jenkkivetoinen media on kuitenkin alusta asti unohtanut säännönmukaisesti
kaiken muun kuin verenhimoiseen tyranninarratiiviin sopivat huomiot. Miksi
kolikossa on vain yksi puoli ja siinä dollarin kuva?
Gaddafin demonisointi ja lännen narratiivi juontaa juurensa 1980-luvulle, Reaganin
hallinnon aikaan.
Eversti Gaddafin mielestä lännen riisto kolmannen maailman
maissa ei ollut kadonnut mihinkään ja hän otti elämäntehtäväkseen Libyan
uudistamisen ohella erilaisten kansojen ja ryhmittymien tukemisen. Herkästi
innostuva, provokaatiohakuinen Gaddafi tuki itsenäisyysliikkeitä ja valtioita vuolain
rahavirroin ja tämä herätti luonnollisesti pelkoa länsimaissa. USA:n hallinto ottikin
Gaddafin lempisyntipukikseen lähes kaikkiin 1980 – ja 1990-lukujen aikana
tapahtuneisiin terrori-iskuihin, jotka herkästi nähtiin joko Gaddafin rahoittamina,
järjestäminä tai vähintäänkin innoittamina.
Sataprosenttisen varmasti ei tiedetä mihin Gaddafi oli sekaantunut ja mihin ei, mutta
jos USA:lta kysytään niin vastaus on kaikkeen. Reaganin hallinto teki oman
näkemyksensä selväksi viimeistään 1986, jolloin se hetken mielijohteesta päätyi
pommittamaan Tripolia vailla minkään sortin todisteita mistään.
Epäilys siitä, että Gaddafin hallinto olisi ollut kouluttamassa
Berliinin La Belle-diskoon iskun tehneitä miehiä, riitti ilmaiskusarjan
oikeuttamiseksi. Gaddafi itse kiisti loppuun saakka
yhteytensä iskuun, ja jopa CIA piti Gaddafin osallisuutta epätodennäköisenä.
USA:n ”näpäytyksessä” kuoli kymmeniä ihmisiä, joista vähintään puolet olivat
siviilejä. Eräs heistä oli Gaddafin viisitoista kuukautta juuri täyttänyt ottotytär Hana.
Kiintoisa yksityiskohta on se, että päävastuksenaan Gaddafi piti islamistisia liikkeitä,
joita hän inhosi. Se sai hänet riitaantumaan myös muiden arabijohtajien kanssa, sillä
Gaddafi ei voinut sietää jihadin tukemista missään muodossa.
Muun muuassa Guardianista tuttu brittitoimittaja Lindsey Hilsum
on todennutkin, että ”Gaddafin voimakkaimpia vihollisia Libyan
sisällä olivat al-Qaidan kanssa liittoutuneet jihadistit”.
En voi kyllin alleviivata hämmennystäni siitä, että nuo viholliset
saavuttivat Gaddafista voittonsa lopulta Naton tuella. Monet heistä olivat samoja
libyalaisia jihadisteja, jotka taistelivat Irakissa vapaaehtoisina USA:ta vastaan sekä
suunnittelivat iskuja myös moniin länsikohteisiin. Vain muutamaa vuotta
myöhemmin ne päätyivät saman tahon aseistamaksi.
Ristiriidoista ja mielistelemättömyydestään huolimatta Gaddafi sai kuitenkin
pikkuhiljaa tukevaa jalansijaa maailmanpoliittisessa keskustelussa. Vuonna 1982
Gaddafi perusti ”Imperialismin, sionismin, rasismin, taantumuksen ja fasismin
vastaisen maailmankeskuksen”, ”Mathaban”. Libyaksi ”Keskusta” tarkoittava
Mathaba onnistui saamaan jäsenikseen yli seitsemänsataa järjestöä, liikettä ja
puoluetta, ennen kaikkea kolmannen maailman maista kuten Kolumbia tai Kuuba.
Afrikan sisällä Gaddafista tuli ikoni myös apartheidia vastaan taisteleville. Alusta asti
hän rahoitti Afrikan kansalliskongressia (ANC) suurilla ja summilla ja tarjosi heille
lisäksi koulutusta, aseistusta ja verkostoitumisapua. Yksi Gaddafin
vankkumattimmista ihailijoista oli Nelson Mandela, joka piti Gaddafia vähintään
itsensä kaltaisena vapaustaistelijana. Ensimmäisenä tekonaan vankilasta
vapautumisensa jälkeen Mandela lensikin tapaamaan ”veljeänsä Gaddafia”.
Isännöidessään Afrikan yhtenäisyysjärjestö OAU:n huippukokouksesta vuonna 1999
Gaddafi kertoi uusista suurista suunnitelmistaan.
Hän aloitti puheensa kertomalla, kuinka ”Minulla on visio
Afrikan Yhdysvalloista, samanlaisesta kuin Amerikan
Yhdysvallat.” Gaddafi rummutti koko valtakautensa ajan kiihkeästi yleisafrikkalaisen
parlamentin, afrikkalaisen rahaliiton ja afrikkalaisen tuomioistuimen perustamisen
puolesta. Perustettuaan Afrikan unionin sekä Afrikan ”perinteisten johtajien”
foorumin, hän sai muilta johtajilta kunnianimen ”Afrikan kuninkaiden kuningas”.
Gaddafi kylvi rahaa joka puolelle; milloin hän rahoitti rakennusprojekteja Ugandassa,
milloin köyhäinapua Malissa. Gaddafin ulkoministeriön virkamies Razia Sholeh
kertoo kuinka ”Libyassa ihmisiä suututti usein se, miten paljon rahaa Gaddafi antoi
muulle Afrikalle, mutta sikäläiset olivat köyhiä ja minusta oli hienoa, että hän teki
niin.”
Ennen muita oli kuitenkin kaksi maata, joista Gaddafi oli erityisen kiinnostunut.
Libya tuli luonnollisesti aina ensimmäisenä, mutta toiseksi kehittämiskohteekseen
Gaddafi laati valtion, jota eivät kartat tunteneet –Isratinen.
Miljardeilla palestiinalaisia tukenut Gaddafi piti itseään heidän suurimpana
puolestapuhujanaan ja haukkui muita arabijohtajia tyhjänpuhujiksi, jotka eivät
todellisuudessa edes yritä auttaa! Vuosikymmenien aikana hänen suunnitelmansa
Israel-Palestiina ongelman ratkaisemiseksi jalostui Isratineksi, valtioksi, jossa
juutalaiset ja arabit eläisivät yhdessä.
Gaddafin mielestä alueiden jakaminen ei palvelisi kummankaan
leirin tarkoitusta, mutta yksi yhteinen valtio olisi ratkaisu
kaikkeen. Provokaatioita rakastanut Gaddafi ei kuitenkaan hoitanut asian läpiajamista
ilman tyylilleen ominaista teatraalisuutta. Eräs hänen puheensa arabijohtajien
kokouksessa huipentuu hykerryttävään julistukseen kun perinteiseen beduiiniasuun ja
mustaan päähineeseen pukeutunut toveri Gaddafi kohottaa kätensä ja esittelee
ongelman ytimen: ”Ennen kaikkea – israelilaiset ja palestiinalaiset ovat ääliöitä!
Ensinnäkin; Israel ei ollut kiinnostunut Länsirannasta ja Gazasta kahteenkymmeneen
vuoteen. Heidän valtionsa rajat määriteltiin ja sovittiin vuonna 1948 ja se sijoitettiin
näiden alueiden vierelle. Jos näitä alueita ei silloin nähty välttämättöminä ja tärkeinä
niin miksi he nyt riitelevät niistä koko ajan? Tämä on silkkaa typeryyttä! Tuhansia
juutalaisia on jo kuollut tämän turhan väännön takia. Mikäli Länsiranta ja Gaza ovat
niin tärkeitä, miksei niitä vaadittu liitettäväksi alueeseen jo alun perinkin?'
Palestiinalaiset puolestaan ovat typeriä siksi, että nuo alueet ovat olleet heidän jo
kauan. Länsiranta ja Gaza kuuluivat kaikessa rauhassa ja ongelmitta heille
kahdenkymmenen vuoden ajan. Miksi he eivät heti silloin perustaneet valtiota?
Länsiranta ja Gaza olivat jo teidän! Ne kuuluivat Egyptille vain vuoteen 1948 asti,
mutta sen jälkeen te olisitte voineet toimia!”
Vastaavien puheenvuorojen johdosta tämä moderni ”Isratine”-suunnitelma jäi
Gaddafin omaksi unelmaksi. Israelin juutalaiset inhosivat Gaddafia palestiinalaisten
tukijana ja muut arabijohtajat puolestaan vierastivat Gaddafia juutalaisten suosijana.
Kuvaavaa on, että Libyan vallankumouksen aikaan kapinalliset levittivät
salaliittoteoriaa siitä, että Gaddafi on todellisuudessa juutalainen…
Isratine-suunnitelmia variaatioineen olivat ennen Gaddafia luonnostelleet jo monet
muutkin, mutta harva omistautui asialle yhtä tulisesti. Vuonna 2003 ilmestyneessä
Valkoisessa kirjassaan Gaddafi esittelee ajatuksiaan siitä, miten asiassa tulisi
edetä. ”Ratkaisu on Isratine - rehellinen demokratia ilman uskonnollista
fanaattisuutta”! Turhauduttuaan vastakaiuttomuuteen hän lopulta sälytti
Isratineoperaation poikansa Saif al-Islamin edistettäväksi ja
keskittyi päätoimisesti muihin projekteihinsa.
Kokonaan Gaddafi ei kuitenkaan Isratine-unelmaansa hylännyt. Vielä yhdessä
viimeisimmistä haastatteluistaan hän palasi haaveensa äärelle;
”Se on minun ehdotukseni. Jos he haluavat lopettaa sotimisen ja elää rauhassa, heidän
tulisi hyväksyä tämä ehdotus. Isratine olisi yksi demokraattinen maa ilman
joukkotuhoaseita. Palestiinalaisten pakolaisten on saatava palata kotiin. Uskon, että
he voivat elää rauhassa, Hyvän Jumalan johdattamina.”
Tässä kohdin toimittaja tarttuu ilkikurisesti Gaddafin sanoihin ja kysyy, että miten ne
Jumalaan liittyvät uskonnolliset erimielisyydet sitten hoidetaan? Gaddafi pysähtyy ja
näyttää hämmentyneeltä. Lopulta hän vastaa:
”Uskonnolliset erimielisyydet? Ehdotukseni ei liity uskontoihin mitenkään. Minun
ehdotukseni liittyy tähän todellisuuteen. Neljän miljoonan palestiinalaisen on
päästävä kotiin! Ja se maa tulee olemaan heidän kaikkien, juutalaisten ja
palestiinalaisten yhteinen koti”.
Kirjallisuus
Blum, William: Roistovaltio. Turku: Sammakko, 2002
Blum, William: Kuoleman imperiumi. Turku: Sammakko, 2005
Hilsum, Lindsey: Hiekkamyrsky – Libyan vallankumous ja Gaddafin tuho. Helsinki:
Tammi, 2012
Leppänen, Harri: Gaddafin kunnailla. Helsinki: Into, 2011
Vihervuori, Marita: Gaddafin vihreät kunnaat. Keuruu: Otava, 1987
Lukuisat lehtiartikkelit ja videotallenteet Gaddafin haastatteluista, mm. al-Jazeera,
CNN, RT)
https://helda.helsinki.fi/server/api/core/bitstreams/120b273e-fea2-4898-8044-c076b1cc518b/content
jarrut- Admin
- Viestien lukumäärä : 2981
Join date : 24.10.2013
Sivu 1 / 1
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
» Voiko ihminen pelastua "tekemällä voitavansa"? Yksin evankeliumi herättää uskon Kristukseen
» Perisynnin vaikutus, eräitä väitteitä luterilaisen syntiopetuksen pohjalta
» Mikä sytyttäisi kristityn sammuneen rakkauden?
» Osmo Tiililä /Kristitty matkalaisena
» Raivoisa, voimakas ja yllättävä (Fierce, Strong, and Surprising) :: By Daymond Duck
» Professori Jeffrey Sachs tuhoaa täysin lännen Ukraina-narratiivin joka on valheellinen (VIDEO)
» Henkien koettelu Raamatun mukaan
» Brooks Alexander: TULEVA MAAILMANUSKONTO