Anteeksiantamisen-etiikkaa

kirjoittaja jarrut Ti Huhti 23, 2024 8:42 am

Anteeksiantamisen-etiikkaa
Aku Visala

Aku Visala
Aku Visala on uskonnonfilosofian dosentti ja toimii tutkijana Helsingin yliopistossa. Tätä ennen hän on ollut vierailevana tutkijana Notre Damen, Princetonin ja Oxfordin yliopistoissa.

'Joitakin vuosia sitten minua pyydettiin puhumaan Tampereen hiippakunnan synodaalikokoukseen. Ehdotin aiheeksi anteeksiantamisen etiikkaa. Aihe oli mieleni päällä, koska kuten niin moni tutkija, halusin tehdä henkilökohtaisesta ongelmastani pienen tutkimusprojektin.

Olin näihin aikoihin nimittäin kokenut tulleeni petetyksi ja loukatuksi tärkeässä ihmissuhteessa. Hylätyksi ja loukatuksi tulemisen kokemus oli äärimmäisen voimakas. Yritin ankarasti ponnistella kohti anteeksiantoa, tämän henkilön kohtaamista ja anteeksipyynnön vaatimista. En kuitenkaan pystynyt ja prosessi jäi kesken.

Tämä laukaisi kuitenkin liikkeelle älyllisen etsinnän anteeksiannon etiikasta. Tutustuttuani kirjallisuuteen yllätyin siitä, kuinka paljon filosofit ovat viime vuosina kirjoittaneet siitä. Aihe on ikään kuin kammettu teologien käsistä, joiden alaan se on perinteisesti kuulunut, osaksi sekulaaria etiikkaa. Samalla on tehty monia tärkeitä oivalluksia.

Luterilaisessa teologiassa anteeksiantoa on käsitelty Jumalan armon yhteydessä, jolloin anteeksiannon moraalinen ja käytännöllinen puoli hämärtyy. Jumalan armo ja anteeksianto ovat ehdottomia. Tämä kuitenkin ohittaa monet käytännön psykologiset ja moraaliset kysymykset, jotka ovat keskeisessä roolissa filosofisessa keskustelussa. Tunkkaisen armopuheen sijaan nämä keskustelevat esimerkiksi loukatun psykologiasta, anteeksiantamisen tarkoituksesta ja oikeudenmukaisuuden ja anteeksiannon suhteesta.

Anteeksiantamisen määrittelystä

Voimme alustavasti määritellä pyrkimyksen anteeksiantoon moraalisesti arvokkaaksi asenteeksi, jolla ihminen vastaa häneen kohdistuvaan rikkomukseen tai loukkaukseen.

Katumus on puolestaan moraalisesti arvokas asenne, jolla henkilö vastaa itse tekemäänsä väärään tekoon. Näin etenkin silloin, jos häneltä vaaditaan anteeksipyyntöä. Tällöin henkilö myöntää syyllisyytensä ja sitoutuu toimimaan oikein tulevaisuudessa.

Länsimaisen teologian ja filosofian traditio tuntee anteeksiannosta useita paradigmaattisia esimerkkejä, kuten Jeesuksen vertaus tuhlaajapojasta sekä Etelä-Afrikan 1990-luvulla toimeenpannut totuuskomissiot. Totuuskomissiot yrittivät kuroa umpeen rotuerotteluun perustuneen hallinnon tulehduttaneita haavoja. Pyrkimys oli saada hallinnon edustajat kohtaamaan rikostensa uhrit. Jos rikkojat kohtasivat uhrinsa, tunnustivat rikoksensa ja pyysivät anteeksi, heidät pyrittiin armahtamaan rangaistukselta. On keskusteltu paljon siitä, missä määrin tämä prosessi onnistui ja oliko se oikeudenmukainen. Palaan anteeksiannon ja oikeudenmukaisuuden suhteeseen hetken päästä. Esimerkki kuvaa kuitenkin hyvin sitä, kuinka anteeksianto kuuluu yhtäältä yksilömoraalin piiriin mutta sillä on selvästi myös poliittiset ja yhteiskunnalliset ulottuvuutensa.

Filosofi Nicholas Wolterstorff on oikeudenmukaisuutta käsittelevissä teoksissaan kehittänyt laaja-alaista teoriaa anteeksiantamisen etiikasta. Wolterstorffin mukaan anteeksiantamisessa on kysymys nimenomaan moraalista, ei pelkästään psykologiasta. Anteeksiantamiseen pyrkiminen on teleologista: sen päämääränä on pahuuden vähentäminen ja rikkoutuneiden suhteiden palauttaminen ennalleen. Asenteiden ja käytäntöjen tulee palvella tätä päämäärää.

Tahdonvapautta ja moraalista vastuuta käsittelevässä kirjallisuudessa puhutaan paljon reaktiivisista asenteista. Reaktiivisiksi asenteiksi kutsumme tunteita ja asenteita, joita toisten toiminta ja asenteet meissä herättävät. Jos minua rikotaan tai minua loukataan, herättää se katkeruutta ja vihaa. Jos toinen ihminen toimii minua kohtaan epäoikeudenmukaisesti, en vastaa tähän pelkästään tunteella, vaan myös säätämällä tämän toisen henkilön moraalista statusta omissa silmissäni. Esimerkiksi filosofi Peter Strawsonin mukaan moraalisen vastuun käytäntömme koostuvat tällaisista reaktiivisista asenteista. Moraalinen vastuu onkin edellytyksenä anteeksiantamisen ja anteeksipyytämisen käytännöille.

Anteeksiantamisen ja anteeksisaamisen prosessia voidaan kuvata reaktiivisten asenteiden kautta. Kun minua loukataan tai rikotaan, herättää se minussa automaattisesti erilaisia reaktiivisia asenteita, kuten katkeruutta. Jos loukkaus on tahallinen, pidän tätä toista henkilöä siitä vastuussa ja luen loukkauksen hänelle viaksi. Loukkaus tulee ikään kuin minun ja tämän toisen ihmisen väliin. Jos loukkaaja kuitenkin vilpittömästi katuu tekoaan, tämä auttaa minua pääsemään ylitse negatiivisista reaktiivisista asenteista häntä kohtaan ja suhde voi palata ennalleen.

Anteeksianto ja katkeruus

Anglikaanipiispa ja teologi Joseph Butler (1691-1752) ei tuntenut reaktiivisten asenteiden käsitettä mutta luonnehti anteeksiantamisen prosessia juuri tähän tapaan. Butler tunnetaan ensimmäisenä anteeksiantamisen määritelmän muotoilijana, joka kiinnittää huomiota moraalisiin tunteisiin. Tämä filosofisesti oppinut teologinen eetikko käsitteli saarnoissaan laajasti anteeksiannon etiikkaa. Nykyaikainen keskustelu anteeksiannosta lähteekin usein liikkeelle Butlerin saarnoista 7 (“Upon resentment”) ja 9 (“Upon forgiveness of injuries”), jotka sisältyvät teokseen Fifteen Sermons Preached at Rolls Chapel (1726)

Butlerin mukaan anteeksiantamisessa on kysymys siitä, että henkilö vapaasta tahdostaan sitoutuu pääsemään yli rikkomuksien ja loukkauksien takia syntyneistä negatiivisista tunteista ja asenteista. Jos rikkoja katuu ja osoittaa, ettei enää seiso tekojensa takana, on anteeksiantajan tehtävänä puolestaan pyrkiä asennoitumaan rikkojaan kuten ennenkin. Suurin haaste anteeksiantajalle on negatiivisten tunteiden voittaminen, eräänlainen mielenmuutos.

Kun minua rikotaan tai loukataan, muuttaa tämä mieleni tätä loukkaajaa kohtaan. Butler esittää, että rikotuksi tai loukatuksi tulemisesta nousee hyvin erityinen, vain tässä yhteydessä ilmenevä tunne. Hän pitää tätä yhtenä vihan alalajina (engl. resentment). Suomeksi voisimme ehkä puhua katkeruudesta tai kaunasta. Anteeksiannon prosessi on tullut päätökseen, kun rikkoja katuu ja rikottu tämän seurauksena muuttaa mielensä tilaan ennen rikkomusta. Katkeruus ja kauna on nyt voitettu ja suhde palautettu.

Nykykeskustelussa Butlerin näkemystä on myös kritisoitu. Sitä on yhtäältä pidetty liian vaativana: ehkei katkeruudesta pysty pääsemään eroon. Toisaalta sitä on pidetty myös liian psykologisoivana. Fokus on anteeksiantajan psykologiassa. Ehkä anteeksiantaminen tulisikin käsittää pikemminkin käyttäytymisen muutoksena kuin mielenmuutoksena. Tällöin anteeksiantaminen olisi luonteeltaan forenssista, ikään kuin oikeudenkäyttöön liittyvää. Anteeksiantamisessa ei siis olisi kyse negatiivisten reaktiivisten asenteiden voittamisesta, vaan siitä, että rikottu kohtelee rikkojaa tietyllä tavalla ja käyttäytyy häntä kohtaan ikään kuin rikkomusta ei olisikaan tapahtunut.

Anteeksiantamisen prosessi

Voimme nyt hahmotella edellisen keskustelun pohjalta kuvan siitä, millainen anteeksiantamisen prosessi ideaalitapauksessa on.

Prosessin alkupisteenä on se, että rikkoja rikkoo jotakuta vastaan ja on vastuussa tästä. Kaikki alkaa siis siitä, että jonkinlainen moraalinen rikkomus todella tapahtuu. Tämän jälkeen rikottu tunnistaa rikkomuksen ja muodostaa perustellun uskomuksen, että rikkoja on siitä vastuussa.

Kolmas vaihe on kriittinen, eli rikottu vaatii rikkojaa tilille. Näin hän osoittaa teoillaan, että rikkomus on tapahtunut ja haluaa palauttaa suhteen ennalleen. Tämä kuitenkin edellyttää rikkojalta mielenmuutosta. Ideaalitapauksessa rikkoja vastaa tähän vaatimukseen myöntämällä vastuunsa ja tunnustaa olevansa syyllinen. Näin hän osoittaa, ettei enää seiso tekonsa takana ja sitoutuu samalla muuttamaan tapansa. Tätä tarkoitamme katumuksella.

Vastauksena rikkojan katumukseen rikottu puolestaan sitoutuu joihinkin (ehkä kaikkiin) edellä mainittuihin anteeksiannon merkkeihin. Jos rima asetetaan matalalle, rikottu sitoutuu kohtelemaan rikkojaa ikään kuin rikkomusta ei olisi tapahtunut. Butlerin ja hänen seuraajiensa mukaan rikottu sitoutuu myös pääsemään yli niistä negatiivisista tunteista ja asenteista, joita rikkomus on herättänyt.

Wolterstorffin mukaan anteeksiantamisen prosessiluonne tarkoittaa sitä, ettei anteeksianto ole on/off-asenne. Prosessi voi jäädä kesken tai epäonnistua. Anteeksianto voi olla asteittainen myös siinä mielessä, että rikotun psykologinen prosessi voi tapahtua verkkaisesti. Vaikka rikkoja osoittaisikin katumusta, negatiivisten tunteiden käsittely voi viedä rikkojalta aikaa. Myös katumuksen osoittaminen voi viedä aikaa ja olla asteittaista.

Mitä anteeksianto ei ole

Edellisen kuvauksen valossa on tärkeä huomata, mitä anteeksianto ei ole. Ensinnäkin anteeksiantaminen ei ole unohtamista. Anteeksiantaja ei ikään kuin laita rikkomusta syrjään tai väheksy sen merkitystä. Rikkomusta ei tarvitse unohtaa. Se todella tapahtui ja rikkoja oli siitä vastuussa. Se ei kuitenkaan jää rikkojan ja rikotun väliin, koska rikkoja ei enää seiso sen takana eikä rikottu lue sitä enää rikkojalle viaksi.

Toiseksi anteeksiantaminen ei ole vastuusta vapauttamista. Kun joku rikkoo minua vastaan, saatan helposti vapauttaa tämän henkilön vastuusta. Ei hän ehkä tarkoittanut sitä, unohdetaan koko juttu. Tämä ei ole anteeksiantoa, vaan vastuusta vapauttamista – tekosyiden keksimistä rikkojan toiminnalle.

Kolmanneksi anteeksiantaminen voi mennä pieleen, jos ei pidetä tarkkaan huolta siitä, mistä kukakin on moraalisesti vastuussa. Jos tunnen itseäni loukatun, ei se välttämättä tarkoita sitä, että loukkaaja on anteeksipyynnön velkaa. Ehkei loukkaaja olekaan vastuussa loukkauksesta. On myös se mahdollisuus, että tunnen itseni loukatuksi perusteetta. Jos vaadin anteeksipyyntöä henkilöltä, joka ei ole vastuussa loukkauksesta, teen tätä kohtaan väärin.

Anteeksianto ei myöskään ole pahoittelua. Pahoittelun voimme määritellä teoksi, jolla pahoittelija ilmaisee, että hän toivoisi jonkin asian olevan toisin. On tärkeää, ettei tätä sekoiteta anteeksipyytämiseen. Voin pahoitella jotakin asiaa tai tekoni seurausta myöntämättä syyllisyyttäni siihen. Anteeksipyyntö puolestaan aina edellyttää syyllisyyden myöntämistä ja vastuun ottamista. Itse asiassa minulla ei ole moraalista lupaa pyytää anteeksi sellaista asiaa, josta en ole vastuussa. Jos minua esimerkiksi vaaditaan pyytämään anteeksi sitä, että joku henkilö on loukkaantunut sanomisistani, on mietittävä tarkoin sitä, olenko tosiasiassa vastuussa tämän ihmisen loukkaantumisesta. Jos en ole tehnyt mitään väärää, en voi pyytää anteeksi.

Sanoin edellä, että valtaosa filosofeista pitää anteeksiantamista moraalisena prosessina. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö sillä olisi myös psykologinen ulottuvuutensa. Katkeruuden ja vihan tunteiden käsittely on tärkeä osa prosessia. Voi hyvinkin olla, että tässä kestää aikaa. Se voi myös joissakin tapauksissa olla psykologisesti mahdotonta. Jotkut loukkaukset ja vammat voivat saattaa aikaan peruuttamatonta tuhoa. Tällöin anteeksianto jää välttämättä puolitiehen.

Monien nykyfilosofien huolena on se, että anteeksianto usein redusoidaan terapeuttiseksi ja yksilön henkiseen kasvamiseen liittyväksi prosessiksi. On terapioita, joissa tähän nimenomaan pyritään. Anteeksianto on tällöin rikotus oma, subjektiivinen prosessi. Näin anteeksiannon moraalinen, interpersonaalinen päämäärä ei kuitenkaan toteudu. Jos henkilöä rikotaan ja hän keskittyy lähinnä omien negatiivisten tunteidensa käsittelyyn, paha saa edelleen jatkua. Anteeksiantamisen prosessiin on siis sen moraalisen luonteen takia kuuluttava se, että rikkoja kohdataan ja häneltä vaaditaan mielenmuutosta ja anteeksipyyntöä.

Anteeksiannon etiikan avoimia kysymyksiä

Alan kirjallisuus tuntee joukon anteeksiantamisen etiikan ongelmia.

Eräs näistä ongelmista koskee anteeksiannon interpersonaalista luonnetta. Jos edellä kuvattu ideaaliprosessi pitää paikkansa, ei anteeksianto voi tulla täydelliseksi, jos rikkoja on poissa. Tällöin emme voisi antaa anteeksi sanan täydessä merkityksessä esimerkiksi kuolleelle ihmiselle. Toisaalta arkielämässä käytämme anteeksiannon käsitettä myös tässä yhteydessä.

Vastaava ongelma koskee anteeksipyyntöjä historiallisista vääryyksistä. Toisinaan jokin taho – vaikkapa katolinen kirkko – esittää anteeksipyynnön menneisyyden vääryyksistä. Onko tässä edes kysymyksessä anteeksipyyntö? Eiväthän rikkojat ole enää elossa eivätkä kadu. Rikotutkin ovat usein jo kärsimyksensä kärsineet.

Toki käsitteet ovat arkikäytössä joustavia mutta en ehkä itse puhuisi tässä yhteydessä anteeksipyytämisestä edellä kuvatussa, vahvassa merkityksessä. Sen sijaan julkisilla anteeksipyynnöillä on erilainen tarkoitus. Niillä halutaan viestiä, ettei yhteisö eivätkä sen nykyiset edustajat enää seiso menneisyyden yhteisön tekojen takana. He eivät enää edusta niitä arvoja ja asenteita, jotka aiheuttivat menneisyyden vääryydet. Samalla he osoittavat halukkuutensa toimia tavalla, joka estää vastaavia vääryyksiä tapahtumasta jatkossa.

On myös tapoja puhua anteeksiannosta tavalla, johon ei sisälly katumuksen vaatimista. Toisinaan kristillisessä etiikassa ajatellaan, että anteeksianto on ikään kuin ylenpalttista hyvää, jota henkilön on rikkojaansa kohtaan osoitettava, vaikkei tämä katuisikaan. Ehkä rikkoja tekee parannuksen juuri siksi, että rikkoja ilmaisee anteeksiantonsa tätä kohtaan.

Tällainen käsitys ylenpalttisesta anteeksiantamisesta herättää monia kysymyksiä anteeksiannosta ja oikeudenmukaisuudesta, jotka ansaitsevat hieman laajemman tarkastelun.

Onko anteeksianto velvollisuus? Toisin sanoen, tulisiko rikotun aina antaa anteeksi, jos rikkoja vilpittömästi katuu tekoaan. Yhtäältä moni filosofi ajattelee, ettei anteeksiantaminen voi olla velvollisuus. Anteeksianto on pikemminkin lahja, jonka rikottu antaa rikkojalle. Sitä ei voi velvoittaa. Samasta syystä rikkoja ei voi vaatia rikotulta anteeksiantoa edes tilanteessa, jossa hän itse katuu.

Toisaalta taas monet teologisesta etiikasta ammentavat ajattelijat ovat esittäneet, että vaikka rikottu ei olekaan anteeksiantamusta velkaa rikkojalleen, on tämä velkaa sen jollekin kolmannelle osapuolelle, erityisesti Jumalalle. Tämä näkyy esimerkiksi Isä meidän -rukouksessa, jossa Jumalan anteeksiantavaisuuden edellytykseksi asetetaan se, että rukoilija itse osoittaa anteeksiantavaisuutta lähimmäisilleen.

Kristillisessä etiikassa anteeksiantavaisuutta pidetään usein hyveenä. Tällä tarkoitetaan sitä, että henkilö sitoutuu jalostamaan tunteitaan ja asenteitaan niin, että hän ajan myötä suhtautuu häntä kohdistuviin loukkauksiin pyrkimällä kohti anteeksiantoa. Hän ei jää hautomaan katkeruutta, kaunaa eikä vihaa. Voimme kutsua tätä hyväntahtoisuuden tai anteeksiantavaisuuden hyveeksi. Henkilö ei pyri tähän hyveeseen velvollisuudesta mahdollisia rikkojia kohtaan, vaan Jumalaa kohtaan. Näin henkilöllä on velvollisuus ainakin pyrkiä kohti anteeksiantoa kaikkien häntä rikkoneiden kanssa.

Anteeksianto ja oikeudenmukaisuus

Tämä herättää kuitenkin uuden kysymyksen. Onko olemassa jotain sellaisia rikkomuksia ja loukkauksia, joita meillä on velvollisuus olla antamatta anteeksi? Ehkä jotkut teot ovat niin pahoja, että vaikka henkilö kykenisikin psykologisesti antamaan anteeksi, hän ei moraalisesti saa antaa anteeksi. Tätä teemaa on käsitelty erityisesti 1900-luvun jälkipuoliskon juutalaisessa filosofiassa ja teologiassa – ymmärrettävistä syistä.

Jotta tähän voitaisiin vastata, on palattava ajatukseen anteeksiantamisen tarkoituksesta. Wolterstorffin mukaan anteeksiantamisen tarkoituksena on nimenomaan moraalisesti arvokkaiden suhteiden ylläpito. Anteeksiantamisen tehtävänä on vähentää maailmassa esiintyvää pahuutta, ei lisätä sitä. Tällä väitteellä on useita seurauksia.

Wolterstorffin mukaan henkilö ei saa antaa anteeksi rikkojalleen, jos tämä ei kadu ja sitoudu oman mielensä muuttamiseen. Rikotulla henkilöllä ei ole tällaisessa tilanteessa lupaa antaa anteeksi, koska silloinhan hän antaisi pahan jatkua edelleen, ehkä jopa tukisi sitä. Jos emme lue toistemme pahoja tekoja toisillemme viaksi emmekä puutu niihin, pahuutemme vain kasvaa. Tästä syystä anteeksiannon mahdollisuus edellyttää rikkojan sitoutumista parantamaan tapansa.

Tästä näkökulmasta voimme muotoilla kysymyksen näin: onko tilanteita, joissa rikkojan katumuksesta huolimatta, anteeksiantamisesta seuraisi pahuuden jatkuminen? Ajatellaan esimerkiksi tyypillistä perheväkivallan tapausta. Väkivallan tekijä kohtelee puolisoaan kaltoin mutta katuu sitä kuitenkin jälkeenpäin. Katumus voi olla vilpitöntä. Väkivallantekijä ei kuitenkaan kykene kovinkaan hyvin kontrolloimaan tekojaan, vaan jatkaa väkivaltaa myöhemmin. Toisinaan tällaisissa tapauksissa väkivaltaa kärsivä osapuoli ajattelee, että hänen tulee antaa rikkojalle anteeksi. Tätä voidaan pitää jopa kristillisenä ohjeena tai neuvona: kristityn tulee vain kärsiä vääryyttä ja antaa anteeksi. Näin tekemällä hän kuitenkin edesauttaa väkivallan jatkumista. Tällöin Wolterstorfin mukaan anteeksiantaminen ei ole moraalisesti perusteltua.

Wolterstorff keskustelee laajasti kysymyksestä oikeudenmukaisuuden ja anteeksiantamisen suhteesta. Anteeksiantoa kohtaan voitaisiin esittää juuri tällainen argumentti: jos annamme rikkojille anteeksi, oikeus ei toteudu eikä ketään rangaista.

Vastaavaa kritiikkiä on esitetty myös kristillistä anteeksiannon etiikkaa kohtaan. Jeesus kehottaa seuraajiaan rakastamaan vihamiehiään. Tämä on helppo tulkita vaatimukseksi antaa kaikki rikkomukset anteeksi ja olla vaatimatta rangaistusta. Tarkoittaako tämä sitä, että Jeesuksen etiikkaa seuraavat ihmiset päästävät rikolliset pälkähästä vailla rangaistusta? Tästähän seuraisi juuri se, että pahuuden sallitaan jatkua.

Vastauksena tähän ongelmaan jotkut filosofit ovat esittäneet, että anteeksiantaminen ja rangaistus ovat yhteensopivia. Anteeksiantoni on yhteensopiva sen kanssa, että vaadin rikkojalle rangaistusta vaikkapa lain edessä. Rangaistus on tärkeä ikään kuin yhteisön moraalin tähden, kun taas anteeksianto on yksilöiden välinen asenne.

Wolterstorffin linja on radikaalimpi. Hänen mukaansa anteeksiantaminen tarkoittaa luopumista myös rangaistuksen vaatimuksesta. Kun annan anteeksi, en enää lue rikkojalle hänen rikkomusta hänelle viaksi, joten en voi siksi vaatia hänelle rangaistustakaan. Jos rikkoja todella katuu ja sitoutuu (kykenee sitoutumaan) toimimaan toisin, ei rangaistusta enää tarvita.

Wolterstorffin mukaan Jeesuksen puolustama anteeksiannon etiikka ei tarkoita sitä, että vihamiehille tulisi antaa anteeksi kaikissa tilanteissa. Minua rikkovat ja loukkaavat ihmiset ansaitsevat rakkauteni mutta eivät välttämättä anteeksiantoani. Anteeksiannon edellytyksenä on vilpitön katumus ja merkki siitä, ettei rikkoja enää seiso tekonsa takana.

Kirjallisuutta
Bash, Anthony: Forgiveness and Christian Ethics (2007)

Bash, Anthony: Forgiveness: A Theology (2015)

Griswold, Charles: Forgiveness: A Philosophical Exploration (2007)

Wolterstorff, Nicholas: Justice in Love (2011)

Wolterstorff, Nicholas: ”Jesus and Forgiveness”, teoksessa Paul Moser (toim.) Jesus and Philosophy: New Essays(2009).

https://www.areiopagi.fi/2021/04/anteeksiantamisen-etiikkaa/

Anteeksiantamisen-etiikkaa