Haudalla saatetaan itkeä sitä, mikä ei koskaan toteutunut

kirjoittaja Hellevi Ti Heinä 30, 2024 7:37 am

Haudalla saatetaan itkeä sitä, mikä ei koskaan toteutunut

Läheisen kuolema ei tee tyhjäksi sitä edeltäneitä epäoikeudenmukaisuuksia, vaille jäämisiä tai hylkäämisiä. Niitäkin saa haudalla surra, sanoo perheneuvoja Katianna Ruuskanen.

01.11.2023 14:40 Kaisa Halonen Erkki Toukolehto, valokuva Sirpa Päivinen

Pyhäinpäivänä hautausmaat ympäri Suomen muuttuvat tuhansien lepattavien kynttilöiden valomereksi. Kynttilöiden ja kyynelten takana voi olla monenlaisia tunteita ja menetyksiä. Aina suhde edesmenneeseen ei ole ollut hyvä tai läheinen, ja hankalat, hiertävät asiat tai suvun salaisuudet ovat saattaneet jäädä selvittämättä. Haudalla saatetaan itkeä myös sitä mikä ei koskaan toteutunut, tai omaa puutteellisuutta ja kyvyttömyyttä.

– Hautausmaille ei tarvitse mennä viemään vain kiitollisuudesta kukkia ja kaipauksesta kynttilöitä. Sinne voi mennä myös kysymään miksi: Mikset rakastanut minua? Miksi hylkäsit minut? Läheisen kuoleman lisäksi voi surra niitäkin asioita, joita ei koskaan tapahtunut, sanoo perheneuvoja ja psykoterapeutti Katianna Ruuskanen.

Läheisen kuoleman jälkeen kaikki tunteet turhautumisesta raivoon ja katkeruuteen ovat oikeudenmukaisia, sallittuja ja hyväksyttyjä.

Hän toteaa, ettei kuolema tee tyhjäksi sitä edeltäneitä epäoikeudenmukaisuuksia, vaille jäämisiä tai hylkäämisiä. Ne ovat läheisen kuoleman jälkeen yhtä totta kuin ne olivat hänen eläessäänkin.

– Jos sellaiset tunteet kuin viha, raivo, turhautuminen, katkeruus ja pettymys jäävät käsittelemättä niin, ettei niitä saisi sanoa tai tuntea, se voi alkaa tuhota meidän todellista elämäämme. Jos silottelemme vaikeat asiat niin, että ”varmaan hän oli ihan hyvä ja hän teki parhaansa” emmekä arvosta omia tunteitamme, jotain meissä voi mennä rikki, Ruuskanen sanoo.

– Läheisen kuoleman jälkeen kaikki tunteet turhautumisesta raivoon ja katkeruuteen ovat oikeudenmukaisia, sallittuja ja hyväksyttyjä. Jos niitä herää, totta kai ne ovat oikein.

– On paljon raskaampaa elää anteeksiantamattomana kuin anteeksiantaneena, sanoo psykoterapeutti ja perheneuvoja Katianna Ruuskanen.
– On paljon raskaampaa elää anteeksiantamattomana kuin anteeksiantaneena, sanoo psykoterapeutti ja perheneuvoja Katianna Ruuskanen.

Kuolleista ei tarvitse puhua vain hyvää

Suru ei ole aina kaunista ja ylevää. Kuormittavan, keskeneräisen ja epätyydyttävän suhteen sureminen voi olla raskasta. Katianna Ruuskasen mukaan suru ei kuitenkaan ole sen vähäisempää, vaikka siihen sekoittuisi muitakin tunteita kuin kiitollisuutta ja ikävää.

Vanhan viisauden mukaan kuolleista ei saa puhua pahaa. Ruuskanen arvioi, että ajatus tuntuu edelleenkin elävän meissä vahvana. Hänen mielestään se on kuitenkin väärä.

– Ei kuoleman kohdalla tarvitse paketoida asioita niin, että nyt puhutaan tai ajatellaan vainajasta tai meidän elämästämme vain hyvää.

– Toivoisin, että ihmiset näkisivät pyhäinpäivän kynttilämeressä mahdollisuuden kaikkiin tunteisiin. Ihminen, joka surressaan tuntee vaikka vihaa ja katkeruutta, saattaa samalla tuntea myös osattomuutta ajatellessaan, että muut surevat oikein ja puhtailla tunteilla ja että muilla on ollut omaiseensa sellainen suhde, jota voi surra niin.

Salaisuuksien kantaminen on monesti turhaa

Sotatraumoja, avioliiton ulkopuolisia lapsia, uskottomuutta, salaisia rakkauksia, itsetuhoisuutta, psyykkisiä sairauksia… Jotain vaiettua tai häpeällisenä pidettyä löytyy luultavasti jokaisen perheen historiasta. Katianna Ruuskanen sanoo, että tämänkaltaisten salaisuuksien kantaminen on turhakin taakka.

– Jos vasta oman vanhemman kuoleman jälkeen saa tietää, että hänellä olikin elämässään vaikka suuri rakkaus tai lapsia ihan muualla, sitä voi olla vaikea kestää. Mutta mitä jos asiasta olisi kerrottukin avoimesti? Olisiko se rikkonut jotakin vai olisiko se ollut ymmärrettävissä? Ruuskanen pohtii.

Tuntuu lähes tabulta sanoa iäkkäälle vanhemmalle, että ’sä oot kohdellut mua todella väärin’.

Hän muistuttaa, että moni on aikuisena valmis ymmärtämään, että omat vanhemmat ovat samalla lailla erehtyviä ja särkyviä ihmisiä kuin kaikki muutkin – ja että vanhempien elämässä on saattanut olla kaikenlaista.

– Jos meillä olisi tällainen ymmärrys toisistamme, voisimme olla vähän armollisempia ja lempeämpiä.

Katianna Ruuskasen mukaan moni on aikuisena valmis ymmärtämään, että omat vanhemmat ovat samalla lailla erehtyviä ja särkyviä ihmisiä kuin kaikki muutkin.
Katianna Ruuskasen mukaan moni on aikuisena valmis ymmärtämään, että omat vanhemmat ovat samalla lailla erehtyviä ja särkyviä ihmisiä kuin kaikki muutkin.

Vaikeat keskustelut pitäisi käydä ajoissa

– Me kaikki varmaan haaveilemme, että saisimme istua pöydän ääressä vanhempiemme kanssa keskustelemassa vaikeista asioista. Tai että olisimmepa tehneet sen ajoissa, Katianna Ruuskanen sanoo.

– Ongelma on se, että aina siihen ei olla valmiita. Vanhemmalle herää hirveän helposti syyllisyys, jos lapsi haluaa keskustella. Aikuisilla lapsilla taas on tarve suojella vanhenevia vanhempiaan. Tuntuu lähes tabulta sanoa iäkkäälle vanhemmalle, että ”sä oot kohdellut mua todella väärin”.

Ruuskanen miettiikin, milloin keskustelut pitäisi käydä. Ja miten ne osattaisiin käydä sellaisessa hengessä, että ne eivät rikkoisi?

– Ravistelut ja konfliktit täytyy käydä ajallaan läpi, ettei toisen kuolinvuoteelle tarvitse mennä riehumaan murrosikäisen raivolla.

Omalta vanhemmalta voi Ruuskasen mukaan kysyä vaikka, millaista oli silloin, kun olin pieni. Miltä sinusta tuntui tulla vanhemmaksi? Mikä tuntui vaikealta? Millaista meillä oli? Mitä sinä muistat minusta?

– Jos lähtökohta on noin armollinen, toisen on helpompi vastata. Jos kysyt ja haluat jutella, siinä pitäisi olla jonkinlainen anteeksiannon – ei tuomion – henki mukana. Moniin sellaisiin asioihin, jotka ovat vaikeita käsittää, voi sillä toisella ihmisellä olla syynsä.

Voisiko antaa anteeksi vaikkapa sen, että toinen oli kyvytön antamaan huolenpitoa ja rakkautta?

On myös tekoja, jotka ovat niin pahoja, ettei niitä voi antaa anteeksi. Harva vanhempi kuitenkaan tahallaan haluaa vahingoittaa lastaan. Ruuskanen kehottaa miettimään, mikä on kohtuullista.

– Voisiko antaa anteeksi vaikkapa sen, että toinen oli kyvytön pysymään perheessä tai kyvytön antamaan huolenpitoa ja rakkautta? Jos toinen pyytää uutta mahdollisuutta, minusta sellainen kannattaisi antaa.

– On paljon raskaampaa elää anteeksiantamattomana kuin anteeksiantaneena. Voi vaikka sanoa, että annan anteeksi, mutta muuhun en pysty – että eletään vain kumpikin rauhassa omaa elämäämme.

Toimitus suosittelee

https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/pyhainpaiva-ei-ole-kaikille-kauniin-kaipauksen-paiva-haudalla-saatetaan-itkea-myos-sita-mika-ei-koskaan-toteutunut-

kirjoittaja Hellevi Ti Heinä 30, 2024 8:39 am

Niin, kuoleman jälkeen on asioita vaikeaa hoitaa.

Jos ei koskaan pääse nöyrtymään itsensäkään edessä, että pyytäisi anteeksi epäoikeudenmukaisuuksia ja rakkaudettomuuttaan, toiset saavat kantaa anteeksiantamattomuuden taakkaa lopun elämäänsä.

Moni vielä uskossa ollessaankin, ehkä tietämättä, että Jumalalle voi kaikki asiat puhua kaunistelematta, suuttumuksen vihan ja katkeruuden ja anteeksiantamattomuuden.

Ei Jumala siitä loukkaannu kun ollaan rehellisiä, ja turhaa on Häneltä salata valvottuja öitä ja masennuksia, mitä saa kantaa.

Kun tämän tietää, voisi olla ennalta viisas ja antaa tilaisuuden ainakin omille lapsilleen ja omaisilleen sanoa kaikki mitä heidän sydämellään on, niin kauan kun vielä voivat, elossa ollessa sopia tai ainakin saada sanotuksi mitä on koettu ja koetaan vääryytenä.

Ma	Ti	Ke	To	Pe	La	Su
				1	2	3
4	5	6	7	8	9	10
11	12	13	14	15	16	17
18	19	20	21	22	23	24
25	26	27	28	29	30

Haudalla saatetaan itkeä sitä, mikä ei koskaan toteutunut

Haudalla saatetaan itkeä sitä, mikä ei koskaan toteutunut

Haudalla saatetaan itkeä sitä, mikä ei koskaan toteutunut

Kuolleista ei tarvitse puhua vain hyvää

Salaisuuksien kantaminen on monesti turhaa

Vaikeat keskustelut pitäisi käydä ajoissa

Vs: Haudalla saatetaan itkeä sitä, mikä ei koskaan toteutunut