Kristuksen rakkaus syntisiin

Kristuksen rakkaus syntisiin
F. G. Hedberg

”Jumala tuo ilmi rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, meidän vielä ollessamme syntisiä, kuoli edestämme.” (Room. 5:8. Ks. myös 1. Joh. 4:9, 10

Oi ihmeellistä ja pohjatonta Jumalan rakkautta, joka ainoassa Pojassa Kristuksessa on meille syntisille ilmestynyt! Kuka voi tätä rakkautta täällä täysin käsittää, kuka ihmiskielin sen kunniaa kuvailla? Tämä on rakkaus, jota eivät taivaatkaan täydellisesti tajua, jota enkelitkin iäisesti ihmettelevät. Mitä sitten me!

Te, jotka uskotte siihen rakkauteen, jolla iankaikkinen Isä meitä Pojassaan rakastaa, tulkaa katsomaan! Eikö tämä ole suuri Jumalan ihme ja arvaamaton rakkaus! – Sillä mitä me olemme? Kelvottomia maan matoja, saastaisia itsessämme. Ja kuitenkin on itse Jumala jo iankaikkisuudessa meitä Pojassaan suuresti, sanomattomasti rakastanut. ”Sillä niin Jumala on rakastanut maailmaa, että hän antoi ainoan Poikansa, jotta kuka ikinä häneen uskoo, se ei hukkuisi, vaan saisi iankaikkisen elämän” (Joh. 3:16). Ja siinä Jumala tuo ilmi rakkautensa meitä kohtaan, vakuuttaa pyhä apostoli Room. 5:8, että Kristus, meidän vielä ollessamme syntisiä, kuoli edestämme. ”Siinä rakkaus on”, sanoo Johannes, ”ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän synteimme sovinnoksi” (1. Joh. 4:10).

Jos me olisimme ensin rakastaneet Jumalaa ja olleet hänelle aina kuuliaiset, eipä silloin niin ihmeellistä olisikaan, jos hänkin meitä rakastaisi. Mutta nyt on aivan toisin, kun me olemme luopuneet hänestä, ”oleme väärin tehneet, olleet jumalattomia ja hänen mielensä rikkoneet ja siis ansainneet helvetin ja iankaikkisen kadotuksen”. Mitä siis tällaisissa on rakastettavaa? Miksi on Jumala vihollisiansa rakastanut, vieläpä niin, että ainoan Poikansa kuolemaan antoi, kovaan ristin kuolemaan kaikkien meidän edestämme? Tässä on ihme, tässä Jumalan rakkauden salaisuus, jota enkelitkin ylistävät!

Mutta vaikka nyt tämä arvaamaton Jumalan rakkaus on kaikkea ymmärrystä ylempi (Ef. 3:19), niin on kuitenkin autuaallista täällä heikkoudessakin sitä katsella Kristuksen kasvoissa, evankeliumin ilmoitetussa sanassa. Sillä tässä sanassa me, niin kuin kuvastimessa, 1. Kor. 13:12, Kristusta uskossa katselemme ja Kristuksen kasvoissa näemme iankaikkisen Isän sydämen, täynnä armoa ja rakkautta meitä vaivaisia syntisiä kohtaan. Sen tähden myös apostoli Paavali, Tiit. 3:4, sanoo Jumalan hyvyyden ja ihmisrakkauden meille ilmestyneen evankeliumissa, ja taas toisessa paikassa hän todistaa: ”Jumala, joka sanoi: ’Loistakoon valo pimeästä!’, on se, joka loisti sydämeemme, jotta Jumalan kirkkauden tunteminen valoaan levittäisi, sen kirkkauden, joka loistaa Jeesuksen Kristuksen kasvoissa” (2. Kor. 4:6).

Tästä näemme Jumalan kirkkauden eli kunnian tuntemisen koittavan meille Kristuksen kasvoista, toisin sanoen: Jumalan kunniallisen armon ja rakkauden kirkkaus voidaan tuntea ainoastaan Kristuksen kasvoissa, jotka taas evankeliumin sanassa meille loistavat, kun sitä uskossa katselemme. Sen tähden myös Herra Kristus itse vakuuttaa: ”ei Isää tunne kukaan muu kuin Poika ja se, kenelle Poika tahtoo Hänet ilmaista” (Matt. 11:27), ja toisessa paikassa: ”Ei kukaan pääse Isän tykö muutoin kuin minun kauttani” (Joh. 14:6). Sillä hän yksin, Jumalan ainoa Poika, on ”Isän kirkkauden säteily ja hänen olemuksensa perikuva”, niin kuin pyhä apostoli todistaa (Hebr. 1:3).

Ihmisten autuus ja iankaikkinen elämä ovat siis yksin siinä, että Jumalan ainokaista Poikaa, lihaan ilmestynyttä Herraamme Jeesusta Kristusta, ja itse Isää hänessä opitaan oikein tuntemaan. Sillä Herra sanoo: ”tämä on iankaikkinen elämä, että he tuntevat sinut, joka yksin olet tosi Jumala, ja sen, jonka olet lähettänyt, Jeesuksen Kristuksen” (Joh. 17:3). Niin oppivat ensimmäisetkin opetuslapset tuntemaan Isää ainoastaan Pojassa ja käsittämään Isän armoa ja rakkautta lihaan ilmestyneessä Jeesuksessa Kristuksessa.

Sillä eipä Isää muutoin kukaan tunne. ”Ei kukaan ole Jumalaa milloinkaan nähnyt; ainokainen Poika, joka on Isän helmassa, on hänet ilmoittanut”, sanoo Johannes, ja aivan tämän edellä hän selittää, miten tämä on käynyt: Jumalan Poika, iankaikkinen Sana, tuli lihaksi, asui ihmisten keskellä ja ilmoitti heille sekä puheilla että töillä kirkkautensa, joka tosin ei ollut maallinen, vaan taivaallinen kirkkaus, sillä täynnä armoa ja totuutta oli sen omistaja. Tästä Kristuksen armon ja totuuden täydellisyydestä he tunsivat ja uskoivat hänet Jumalan ainoaksi Pojaksi sekä näkivät myös itse Isän Pojassa (Joh. 14:9), niin kuin pyhä Johannes todistaa: ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskuudessamme, ja me katselimme hänen kirkkauttaan, kirkkautta sellaista kuin ainokaisella Pojalla on Isältä, ja hän oli täynnä armoa ja totuutta” (Joh. 1:14).

Jos siis mekin tahdomme oikein tuntea Jumalan ja hänen todellisessa tuntemisessaan kasvaa, tulee meidän pysyä Kristuksessa ja ainoastaan hänen kasvoissaan, jotka evankeliumissa ilmenevät, Isän kirkkautta katsella. Sillä jos Jumalaa katsellaan ilman Kristusta, emme me syntiset voi häntä muuna nähdä kuin pelottavana kostajana ja kuluttavana tulena, jollainen hän onkin niille kaikille, jotka ilman välimiestä, omin turvinsa häntä lähestyvät. ”Joka uskoo Poikaan, hänellä on iankaikkinen elämä; mutta joka ei ole kuuliainen Pojalle, hän ei ole näkevä elämää, vaan Jumalan viha pysyy hänen päällään.” (Joh. 3:36)

Tosin antaa laki jonkinlaisen Jumalan tuntemisen, mutta juuri sellaisen kuin äsken sanottiin. On laillakin kirkkautensa, joka on erikoisen tarpeellinen suruttomien, lihallisten sydämien herättämiseksi Jumalan pelkoon ja syntiensä tuntemiseen. Sillä laki on sellainen sana, joka ilmoittaa synnin ja Jumalan vihan, ”kuolettaa” ja julistaa ”kadotustuomion” (2. Kor. 3:7, 9). Ja tämä kuoleman ja kadotustuomion julistaminen on juuri sen tähden tarpeellinen, että evankeliumissa ilmoitettu Jumalan armo ja rakkaus Kristuksessa huomattaisiin sitä suuremmaksi ja sitä hartaammin vastaanotettaisiin. Sillä eihän terve tarvitse parantajaa, vaan sairas.

Kuitenkaan ei se Jumalan vihan ja kiivauden tunteminen, joka laista tulee, ketään pelasta, vaan ainoastaan kuolettaa. On toinen sana, joka tekee eläväksi ja opettaa tuntemaan Isää hänen rakkaassa Pojassaan. Se on evankeliumin sana. Se ilmoittaa meille Jumalan sanomattoman rakkauden, Jumalan, joka lähetti ainoan Poikansa maailmaan, ”jotta me eläisimme hänessä” (1. Joh. 4:9). Tässä sanassa vasta näemme taivaallisen Isän armahtavaisuuden ja rakkauden, niin kuin kirkkaassa kuvastimessa. Näemme hänet ”Laupeuden Isäksi ja kaiken lohdutuksen Jumalaksi” (2. Kor. 1:3), joka ei säästänyt omaa Poikaansakaan, vaan antoi hänet alttiiksi meidän kaikkien edestämme (Room. 8:32).

Käykäämme siis heti, me kaikki, jotka iankaikkista elämää etsimme, evankeliumin valossa uskossa katselemaan lihaan ilmestynyttä Jumalan ainoaa Poikaa, joka on täynnä armoa ja totuutta, oppiaksemme tässä ainoan Pojan kirkkaudessa itse Isääkin tuntemaan!

Ensimmäinen rakkauden ihme on tämä, että Jumalan ainokainen Poika, tosi Jumala tosi Jumalasta, laskeutuu niin alas meidän tähtemme, että syntyy syntisestä ihmisestä, luonnollisesta äidistä, ihmiseksi tänne maailmaan. Syystä seurakunta siis laulaa: ”Sä häpeästä, hädästä, armossas meidät päästit”. Meidän häpeämme ja hätämme on kyllä suuri, koska olemme Jumalan kuvan kadottaneet ja synnillä itsemme saastuttaneet ”ja olemme luonnostamme vihan lapsia” – – Ef. 2:3, kuoleman ja kadotuksen ansainneita. Mutta kiitos Jumalalle iankaikkisesti! ”Lapsi on meille syntynyt, Poika on meille annettu, jonka hartioilla on herraus, – – Jes. 9:5”. Kaikkein herrain Herra, itse iankaikkinen Jumala, on tullut omaiseksemme, on ihmisen lihaan ilmestynyt. Suuri sukulainen meidät jälleen kunniaan korotti ja ”Jumalan tykö saatti, kuolemasta elämän ja synnistä vanhurskauteen”.

Tässä näemme Isän rakkauden ja Pojan suloisuuden. ”Hän syntiemme tähden seimeen alentuu, Hän köyhyytemme nähden köyhäks antautuu” kun ”On orjan muoto hällä, Kärsii kuoleman, Ja kuolon kärsimällä Avaa taivahan. Eijaa! laulamme, Lunastetut olemme Kuolon kahlehista”. Tätä taivaan Herran suurta nöyryyttä ja veljeksemme alentumista katsellessamme emme muuta voi kuin ihmetellen veisata: ”O Isän suuri rakkaus, O Pojan suuri laupeus! Synti sorti meitä, Kautt’ Adamin toi turmion; Jeesus eksyneitä Taas auttoi Isäns armohon; Omiaan ei heitä, Saattaa ilohon”. Ole kiitetty, Herra Jeesus! Amen.

Niin kuin Jeesuksen syntyminen oli halpa ja alhainen, niin oli myös koko hänen vaelluksensa täällä, että Hän meidät, langenneet syntiset, iankaikkiseen kunniaan saattaisi. Sen tähden hän, joka itse oli iankaikkinen Jumala alentui ihmiseksi maailmaan ja vaivaisten syntisen palvelijaksi, niin hän itse vakuuttaa: ”…ei Ihmisen Poika tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi monen edestä” (Matt. 20:28). Tätä apostolikin todistaa sanoessaan: ”vaikka hänellä olikin Jumalan muoto, ei Hän katsonut saaliiksensa sitä, että oli yhdenvertainen kuin Jumala, vaan alensi itsensä ja otti palvelijan muodon, tuli ihmisten kaltaiseksi ja havaittiin olennoltaan sellaiseksi kuin ihminen; hän nöyryytti itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan saakka, jopa ristin kuolemaan asti.” (Fil. 2:6–8.

Niin oli koko hänen vaelluksensa täällä sangen nöyrä ja alhainen, jonka tähden uskottomat eivät pitäneet häntä missään arvossa. Sillä (niin kuin profeetta ennusti) ”hän oli ylenkatsottu, ihmisten hylkäämä – – jota emme minäkään pitäneet” (Jes. 53:3). Hän, jonka voimasta kaikki ovat tehdyt, syntyy ihmiseksi köyhästä neitseestä Betlehemin vajassa! Enkelit taivaassa ylistävät riemulla tämän autuaallisen syntymän kunniaan, mutta ihmisraukka maassa ei sitä minään pidä, niin halpa se lihan ja veren mielestä on. Ja entä vielä? – Eikö hänen koko ulkonainen elämänsä ollut yhtä alhaista? Taivasten Herra ja Luoja kasvaa halvan puusepän majassa, kunniattomana pidetyssä Nasaretin kaupungissa! Ja edelleen, alettuaan siunauksellisen opetustyönsä, tämä tosi valo, joka valistaa jokaisen ihmisen, kaikkien opettajien opettaja ja ylimmäinen pappi, ei olekaan täällä oikean opettajan arvossa eikä papillisessa säädyssä.

Sen tähden hänen syntymämaassaankin sanottiin: ”Mistä tällä on tämmöinen viisaus ja nämä voimateot? Eikö tämä ole se rakentajan poika? – – Mistä sitten tällä on tämä kaikki?” Ja he loukkaantuivat häneen. Lisäksi soimasivat tämän maailman viisaat ja kirjanoppineet häntä ”viettelijäksi” ja ”kansan villitsijäksi” vainoten häntä sillä tekosyyllä kuolemaan asti. – Ja niin kuin hän oli halpa, alhainen ja ylenkatsottu, niin oli hän myös köyhä ja turvaton maailmassa. Itse hän sanoi: ”Ketuilla on luolat ja taivaan linnuilla pesät, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin päänsä kallistaisi” (Matt. 8:20). Ja kun häneltä verorahaa vaadittiin, antoi hän Pietarin ottaa sen ongitun kalan suusta, sillä tämän maailman rahaa ja tavaraa ei hänellä ollut, eikä hän sitä tahtonut.

”Sillä te tunnette Herramme Jeesuksen Kristuksen armon, että hän, vaikka oli rikas, tuli teidän tähtenne köyhäksi (sanoo pyhä apostoli), jotta te hänen köyhyydestään rikastuisitte.” (2. Kor. 8:9) Mitä meidän siis tulee tästä kaikesta sanoa? Mikä oli syynä tähän hänen köyhyyteensä, nöyryyteensä ja alentumiseensa? Kuinka seurakunta siitä veisaa? – ”Rakkaus, joka vaivuit vaivaan, Kuolit lunastukseksen.” – Totisesti! Rakkaus, sula rakkaus hänet tähän vei. Sillä ei hän etsinyt omaa kunniaansa eikä parastansa, vaan meidän; ei hän myöskään tullut tänne palveltavaksi, vaan itse palvellakseen meitä. Niin arvaamattoman suuri on tämä rakkaus, että Luoja itse palvelee luotujansa, alentuu nöyräksi ja köyhäksi korottaakseen heidät iankaikkiseen kunniaan ja taivaallisten tavarain perijäksi!

Ja tämän rakkauden suuri salaisuus on siinä, että se ole millään hyvällä työllä tai palveluksella ansaittu, vaan että me päinvastoin olemme tottelemattomuudellamme ja synneillämme syystä ansainneet hänen vihansa ja iankaikkisen rangaistuksen. Niin hän itse todistaa: ”Et ole sinä, Jaakob, minua kutsunut, et ole sinä, Israel, itseäsi minun tähteni vaivannut, – et, vaan sinä olet minua synneilläsi vaivannut, rasittanut minua pahoilla töilläsi. – Muistuta sinä minua, käykäämme oikeutta keskenämme; – Jo sinun esi-isäsi teki syntiä, sinun puolusmiehesi luopuivat minusta” (Jes. 43:22–27).

Nyt tulemme vasta asian ytimeen ja saamme katsella tämän jumalallisen rakkauden varsinaista sisällystä. Me olemme synneillämme kaikki ansainneet Jumalan vihan, kuoleman ja iankaikkisen kadotuksen, eikä yksikään ihminen ole voinut meitä siitä auttaa. ”Kukaan ei voi veljeänsä lunastaa eikä hänestä Jumalalle sovitusta maksaa. Sillä hänen sielunsa lunastus on ylen kallis ja jää iäti suorittamatta.” (Ps. 49:8, 9) Mutta tämä ihminen ja veljemme Jeesus Kristus, jolla ei itsellään ollut syntiä ja joka myös oli iankaikkisen Jumalan Poika, täysi Jumala ja täysi ihminen, Hän yksin kykenee sovittamaan meidät Jumalan kanssa ja pelastamaan meidät iankaikkisesta kadotuksesta, ja sen hän myös tahtoo sulasta rakkaudestaan tehdä. Hän sanoo: ”Tuonelan kädestä minä heidät päästän, kuolemasta minä heidät lunastan. Missä on sinun ruttosi, kuolema, missä sinun surmasi, tuonela?”

Siinä vasta nähdään Jumalan arvaamattoman suuri rakkaus syntisiin, että hän syntisten lunastukseksi antaa ainoan Poikansa ristin kuolemaan ja helvetin ahdistukseen. Ja ainokainen Poika, Herramme Jeesus Kristus, on myös itse halukas kaikkea tätä kärsimään, kuuliaisuudestaan Isänsä tahdolle ja sanomattomasta rakkaudestaan meihin. Sillä tämä vasta on rakkautta! Ei ole maailmassa tällaista ikinä kuultu eikä nähty taivaassakaan! Enkelitkin ihmettelevät, että kaikkien herrain Herra kärsii ja kuolee syntisten ihmisten tähden, vihoitettu Jumala vihollistensa vuoksi.

”Sen suurempaa rakkautta ei ole kenelläkään, kuin että hän panee henkensä ystäväinsä edestä.” Niin, ”Tuskinpa kukaan käy kuolemaan jonkin vanhurskaan edestä; hyvän edestä joku mahdollisesti ottaa kuollakseenkin”. Mutta Kristus on vihollistensa edestä kuollut, ei vanhurskasten eikä hyvien, vaan väärintekijäin, pahojen ja kelvottomien syntisten edestä. Siinä on rakkaus, jota ei järki voi käsittää, joka on kaikkea ymmärrystä ylempänä. ”Mutta Jumala tuo ilmi rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, meidän vielä ollessamme syntisiä, kuoli edestämme. – – Niin tulimme siis sovitetuiksi Jumalan kanssa hänen Poikansa kuoleman kautta silloin, kun vielä olimme hänen vihollisiaan.” (Room. 5:8, 10)

F. G. Hedberg, Kristuksen rakkaus syntisiin, s. 3–11. Helsinki 1936. Suomen luterilainen evankeliumiyhdistys.

http://concordia.fi/second/2013/02/15/kristuksen-rakkaus-syntisiin/