Seppo Jokinen myönsi itselleen olevansa alkoholisti, alkoi toipumisen tie.

Kun päihdetyöntekijänä toiminut Seppo Jokinen myönsi itselleen olevansa alkoholisti, alkoi toipumisen tie.

Pastori-terapeutti Seppo Jokinen muistelee olleensa uransa huipulla 80-luvun lopulla. Hän vastasi Itä-Suomen kuntayhtymän päihdetyöstä, ja hänellä oli satoja alaisia, paljon velvollisuuksia, työmatkoja ja paksu tilipussi. Juopottelu eri puolilla Suomea hienoissa ravintoloissa oli eronneelle miehelle arkipäivää.

Vaikka moni tiesi alkoholin olevan ammattiauttajalle ongelma, asia painettiin villaisella, sillä työt sujuivat erinomaisesti. Vauhti ajoi miehen lopulta pidemmälle sairauslomalle 1988.

– Olin humalassa päivittäin. Olin ahdistuksissani päättänyt tappaa itseni viinalla, mutten onnistunut siinä. Olin saanut 20 000 markkaa veronpalautuksina, ja lisäksi otin noin viiden tonnin lainoja viidestä eri pankista. Kaikki rahat menivät kurkusta alas, hän kertoo.
Lue myös: "Jopa suomalaisia asunnottomia alkoholisteja" – päihdeongelmat riistäytymässä Aurinkorannikolla
Huono isäntä

Kim­moke elämänmuutokseen syttyi siitä, kun läheinen ystävä uhkasi sano ystävyyden irti – hänestä Seppo ei ollut enää oma itsensä. Päihdetyön ammattilaisena Seppo Jokinen tiesi alkoholikramppien ja harhojen vaanivan lopettamispäätöksen tehnyttä suurkuluttajaa. Hän tilasi taksilla kotiovelle pari koria olutta ja nautti pullon puolentoista tunnin välein. Seuraava askel oli liittyä itsehoitoryhmään, jossa alkoholismi myönnettiin silmästä silmään.

– Ihminenhän on terve niin kauan, kunnes hän hakee apua, Seppo Jokinen sanoo.

Raitistuminen on vaatinut Seppo Jokiselta vuosia kestänyttä sielun syövereiden tutkimista. Menneisyyttä työstäessään hän on ymmärtänyt juoneensa ensisijaisesti tunne-elämän haavoja peitelläkseen. Sama pätee hänen kokemuksensa mukaan tuhansiin muihin suomalaisiin, joille alkoholi on ongelma.

– Eräs terapeutti totesi, että alkoholi on ollut minulle selviytymiskeino. Jos en olisi löytänyt sitä, en olisi ehkä selviytynyt ollenkaan. Viina on hyvä palvelija, mutta huono isäntä.
Kirje rintamalle

Ensimmäisen kerran Seppo joi 16-vuotiaana. Ravintolassa nautittu punaviini maistui nuoren suussa karvaalta, mutta rentoutti olon.

– Nousuhumalassa ahdistus ja jännitys olivat tipotiessään. Alkoholi antoi nopeasti hyvän olon, jollaista en muuten kokenut, hän kertoo.

Hankalat ja ahdistavat tunteet olivat olleet läsnä Seppo Jokisen elämässä syntymästä saakka.

– Isäni sai rintamalle kirjeen, jossa kysyttiin: Tiedätkö, että vaimosi huoraa Turussa saksalaisten kanssa.

Epätietoisuus täytti nuoren sotilaan sydämen, eikä asiaa voinut rintamalta käsin sen kummemmin selvitellä. Vaimo kiisti kaiken, kuolemaansa saakka. Saksan armeijan kanttiinin työntekijänä hän toki tunsi paljon miehiä ja ylpeili kielitaidollaan, jonka oli saanut heitä palvellessaan.
Mielenkiintoinen artikkeli: Tupakkalääke voi lisätä alkoholin haittoja
Vielä minä kostan

Sepon isä otti vastasyntyneen pojan nimiinsä, mutta laskeskeli raskausajankohdan perusteella, että biologinen isyys oli mahdotonta.

– Äitini yritti odotusaikana abortoida minut, tuloksetta. Tätä ennen hän, jo minua odottaessaan,  lähti saksalaissotilaiden kanssa kohti Norjaa. Hän tuli kuitenkin katumapäälle ja palasi.

Isä yritti monta kertaa tappaa poikalapsen tukeh­duttamalla tätä tyynyllä.

Selkäsaunan Seppo sai useammin kuin veli ja sisko. Myöhemmin isä lähetti Sepon pitkik­si kesäkuukausiksi sukulaisiin, muu perhe jäi kotikaupunkiin.

– Kun isä tuli uskoon, tappamisyritykset loppuivat, mutta tunnesuhteemme oli edelleen kamala. Kun olin murrosiän kynnyksellä, hän tuli eräänä aamuna repimään peittoa päältäni ja komensi karjuen nousemaan vuoteesta ilman mitään syytä. Muistan miten viha valui päälleni kuin siirappi. Päätin, että tapan vielä tuon ukon. Ilman tuota uhmaa olisin ehkä nujertunut.  
Hans odottaa

Isän käytös juonsi juurensa jo lapsuuteen. Isä oli jäänyt kansalaissodassa täysorvoksi, ja suuri sisarussarja huutokaupattiin eri taloihin.

– Hänellä ei ollut mitään käsitystä rakkaudesta. Terapeutti minussa ymmärtää häntä, mutta sisäinen lapsi janoaa isän rakkautta.

Vuosien ajan Seppo uskotteli itselleen, että hänen oikea isänsä oli saksalainen upseeri nimeltä Hans Ditterman, ylhäinen herra kauniissa, puutarhan ympäröimässä talossaan. Siellä hän odotti kadonnutta suomalaispoikaansa kotiin.

– Ihminen luo tällaisia hahmoja turvakseen.
Takki naulaan

Perheen uskonnollinen herääminen vaikutti myös Seppoon, joka vihittiin papiksi 1968.

– Jumalani oli hyvin ankara. Ajattelin hänen vaanivan minua jatkuvasti jostain virheestä. Toisaalta ehdoton usko oli minulle ainoa turva.

Jo nuoruudessaan Jokinen haki pelkotiloihinsa apua psykiatrilta. Vastaanotolta hän lähti rauhoittavien resepti taskussaan.

– Pappisvihkimyksen jälkeen pääsin Turkuun sotilaspapiksi, mutta 1973 laitoin liperit naulaan. Ajattelin, etten voi toimia ammatissa alkoholinkäyttöni takia.

Syyllisyys oli musertaa minut. Opiskelin päihdeterapeutiksi ja hankkiuduin alan töihin, hän kertaa.

Noina vuosina Seppo Jokinen katkaisi yhteyden isäänsä eikä ollut tekemisissä tämän kanssa vuosikymmeniin.

– Kostin isälle hylkäämällä hänet. Kaipasin kyllä, mutta välttelin.
Ero pysäytti

Uusi työ Turun A-klinikkasäätiössä tuntui mieluisalta, vaikka oma alkoholinkäyttö kuormitti perhe-elämää. Avioliitto kariutui.

– Minä olin se, joka teki lopullisen lähtöpäätöksen. Oli elämäni kovin paikka nähdä ikkunaan liimautuneet lapsen kasvot ja lähteä matka­laukun kanssa bussipysäkille, hän liikuttuu.

Eron jälkeen juominen kiihtyi, ja Seppo hakeutui katkaisuhoitoon. Tulokset eivät kuitenkaan sillä kertaa kantaneet yritystä pidemmälle. Hän ei kyennyt kohtamaan juomisensa todellisia syitä.  
Kuuntelen, en keskeytä

Kun Sepon tytär ja poika olivat aikuisia, hän kutsui heidät kylään ja pyysi kertomaan, miten isän alko­holismi oli heitä haavoittanut.

– Lupasin kuunnella keskeyttämättä. He aloittivat varovasti, mutta kun pääsivät vauhtiin, puheesta ei ollut tulla loppua. Itkimme yhdessä, mutta se oli vasta pitkän prosessin lähtölau­kaus. Rikkoutuneiden välien on turha odottaa korjautuvan kerralla, mutta uskon, että jos vanhempi myöntää virheensä ja pyytää anteeksi, sillä on suuri merkitys aikuisen lapsen hyvinvoinnille.

Suhde omaan isään on ollut huomattavasti vaikeampi käsitellä. Isä oli loppuun asti epävarma, onko Seppo todella hänen poikansa.

– Jossain vaiheessa päätin, että annan isälle anteeksi. Se oli pikemminkin järjen kuin tunteen päätös. Halusin päästä vapaaksi tähän ihmissuhteeseen liittyneestä katkeruudesta.

Puoli vuotta tuon tapahtuman jälkeen Seppo lähti lomalle Malagaan. Siellä hän tunsi lapsuudessa vuodatetun vihan sulavan lopullisesti.

– Tuntui kuin mahastani olisi otettu suuri musta kivi pois. Se oli valtavan vapauttavaa.
Riippuvuuksille altis

Ennen eläkevuosiaan Seppo toimi terapeuttina Turussa. Työllään hän sai viinanhuuruisten vuosien keikauttaman taloutensa tolpilleen.

Yksityisvastaanoton lisäksi hän on ollut vuosikausia myös kysytty puhuja hengellisissä tilaisuuksissa. Usko ja rukous ovat päihteettömän elämän kulmakiviä, mutta Seppo ei halua kaunistella tilannetta. Alkoholisti on alkoholisti raittiinakin, vakaumuksesta riippumatta.

– Huomaan olevani hyvin taipuvainen riippuvuuksiin. Olen saanut itseni kiinni työnarkomaniasta, ja tätä nykyä joudun välttelemään markettien hedelmäpelejä.
Raitistuminen muutti Sepon jumalakäsitystä armollisemmaksi, mutta vain järjen tasolla. Tunne­tasolla hän ei edelleenkään pysty kokemaan Jumalan rakkautta kuin häivähdyksinä.

– Lapsuuden kauhunkokemukset ovat vaikuttaneet minuun niin syvästi. Koskaan ei ole kuitenkaan liian myöhäistä työstää kokemaansa ja pyrkiä kohti tasapainoa.   Huonoinkin päivä selvänä on parempi kuin paras humalassa.


http://www.etlehti.fi/artikkeli/uusia_alkuja/seppo_jokinen_tiedan_millaista_on_toipua_riippuvuudesta