Vapaasana
Haku
 
 

Näytä tulokset:
 

 


Rechercher Tarkennettu haku

Viimeisimmät aiheet
» Sinä sanot: "Mutta Hän ei ollut viisas valitessaan minut...
Pe Marras 17, 2017 10:40 am kirjoittaja Stiina

» Nettikirja/ C. H. MacIntosh/ Ei enää syntiä
Pe Marras 17, 2017 10:29 am kirjoittaja Stiina

» Rekisteröitymisvaikeuksia Vapaasanalle
Pe Marras 17, 2017 9:01 am kirjoittaja jarrut

» Jos minulla olisi armo sinä hetkenä
Pe Marras 17, 2017 8:33 am kirjoittaja jarrut

» Saako vai eikö?
Pe Marras 17, 2017 6:01 am kirjoittaja Vierailija

» Kristuksen täydellinen ja kertakaikkinen uhri
To Marras 16, 2017 10:20 am kirjoittaja jarrut

»  Gud varnade för företagstänkande i församlingen
To Marras 16, 2017 10:17 am kirjoittaja jarrut

» Mistä voisi valittaa
Ke Marras 15, 2017 12:10 pm kirjoittaja Stiina

» Katalonialaisille anneta vapautta
Ke Marras 15, 2017 11:46 am kirjoittaja Stiina

Marraskuu 2017
MaTiKeToPeLaSu
  12345
6789101112
13141516171819
20212223242526
27282930   

Kalenteri Kalenteri

Yhteistyökumppanit

Niilo Tuomenoksa: Kristusta kohti

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas

Niilo Tuomenoksa: Kristusta kohti

Viesti  arkikalusto lähetetty To Loka 12, 2017 8:22 am

Niilo Tuomenoksa: Kristusta kohti



2.Piet.3:17-18
Koska te siis, rakkaani, tämän jo edeltäpäin tiedätte, niin olkaa
varuillanne, ettette rietasten eksymyksen mukaansa tempaamina
lankeaisi pois omalta lujalta pohjaltanne,
ja kasvakaa meidän Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen
Kristuksen armossa ja tuntemisessa. Hänen olkoon kunnia sekä
nyt että hamaan iankaikkisuuden päivään.

1.Kor.10:12
joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei lankea.


"Meitä varoitetaan.
Ehkä nuoria, äsken tielle löhteneitä erikoisesti, mutta myös niitäkin, jotka jo kauan ovat kilvoitelleet päästäkseen elämään sisälle. Varoittelemista tarvitsee vanhakin vaeltaja, sillä jos nuoruudella on omat loukkunsa, joihin jalka voi tarttua, niin on vanhuudellakin. Paljon on kauansitten kaidalle tielle lähteneitä, joissa Herran tuli on aikoja sitten sammunut. Taivastien loppuvirstoja kuljetaan, mutta sydän on liimautunut maallisiin, kellä rahaan ja tavaraan, kellä muuhun katoavaan.

Jos kenestä niin vanhoista kristityistä pitäisi voida Pietarin tavalla sanoa: "Jumalan ja kirkkauden Henki lepää teidän päällänne". Toisin usein on, sillä sameuden ja kärtyisyyden henki varjostaa monia, joiden kasvoille jo pitäisi langeta valojen kajastus vastarannalta. Parannukseen pitäisi sydämen olla kiirehtimässä, mutta sepä onkin kutistumassa hiljaiseen, armottomaan paatumukseen.

Meitä varoitetaan, että kuka tahansa voi langeta. Petämmme itseämme, jos kuvittelemme kristityn kilvoituksen helpponevaksi. Taivastie on kapea alusta loppuun. Tienoot voivat olla silloin tällöin kesäisesti aurinkoisia, mutta äkkiä voi polku painua korpimaisemiin. Ei ole toivottava, että kokemusten, saavutusten ja ehkä iänkin lisääntyessä vaellus vapauttaisi meidät vaaroista ja taisteluista. Loppunousuissa kilvottelu voi olla ankarampaa kuin alussa, jolloin saatettiin lapsen askelin kuljeskella Herran kukkavainioilla. Ei pientä ja pahaista heitetä taisteluun. Paimen hoitaa karitsat sylissään.

Mutta kun vartutaan, kun päästään hengelliseen miehuuteen, ehkä täysi-ikäisyyteenkin, vähän on kukkaniittyjä, mutta sitä enemmän rannatonta erämaata, jota tuulet syvyydestä lakaisevat. Suloisista tuntemisista on siirryttävä alastomaan uskoon. Jotakin olevansa luullut riisutaan luuloistaan ja lihanpyhästä tehdään syntisistä suurin. Kun on oltu opetuslasten tavalla saatanan seulassa, niin halu kerskaukseen on saanut parantumattoman vamman. Lähiottelussa vihollisen kanssa omiin voimiin nojailu on katsottu vaaralliseksi ja kilvoittelijasta on tullut lopullinen armonkerjäläinen.

Vihollinen on hellittämätön, väsymättömästi hyökkäysvalmis. Se on uupumattomasti kierroksellaan, eikä sen juonilla ole loppua. Tuhansien konstien mestarina se siveellisen puhatuden  pölynpyyhkijää lihansynteihin on langettamassa. Moneen erinomaisen siistiin sydänasuntoon on muuttanut hieno paheperhe. Moitteettoman jumalisuuden keskellä kukkii itsekkyys, pahansuopaisuus, kolkko kopeus ja muu sellainen pahuus, jonka hävittämiseen muotojumalisuus ei ihmistä ahdista. Monille hurskaille paholainen on rakentanut sellaisen turvapaikan, linnoituksen, että se vasta mies, joka heihin Jumalan sanalla pääsee käsiksi.

Kovettuneen sydämen kristillisyydessä ei asu Herra, sillä pintasärkyneisyys ei riitä. Suu voi tuprutella minävastaista joka päivä, mutta sydän on särkymätön. Eivätkä pitkätkään itkut todista sitä, että ihminen on lopullisesti kukistunut. Vihollinen antaa meidän vollotella vaikka läpi vuorokauden, kunhan vain emme taivu tomuun ja anna armon piiskata sydäntämme täysin hajalle ja Herran käsiin. Kristillisyydessä huonouttaan huutavat komeat tulevat viimeisinä portille.

Pahin vihollisemme, ja samalla läheisin, on oma turmeluksemme. Jos tulet itsesi kanssa toimeen, niin sitten toistenkin. Turmeluksemme istuu ikäänkuin linnoituksessa eikä ole karkoitettavissa pois. Jos sitä yrität virutella ulos hengellisillä kokemuksilla, paastoilla ja rukouksilla, niin ponnisteluihisi väsyttyäsi oleet viisastunut ja huomaat, että turmelus asuu sinussa elinikäisen vuokralaisen oikeuksilla.

Parhaissa tapauksissa turmelus voi olla meissä kätkeytynyttä, mutta luulisin että ei ole sieluntilaa johon sen säteily ei vaikuttaisi. Ihanasti vanhurskaat ovat aina syntisinä vanhurskaita. Mitä enemmän heissä on Jumalan kirkkautta, sitä syvemmin ja selvemmin he näkevät itsessään vain synnin loputtoman sameuden.

Vapisevina pyhät huomaavat, että turmelus on heissä kuin pantteri pensaikon takana. Se on pyhyyksienkin keskellä valmis hyppyyn. Se tulee nuolena keskelle hyvänkin hurskautta. Päästä rauhaan turmeluksestaan tai turmeluksensa kanssa on mahdotonta. Sitä ei hukuteta vesiin eikä se pala tulessa. Elämän lapsipuolissa se on usein sisukkaampaa kuin niissä, joita on rehevyydelllä siunattu. Vaarattomampaa se on siellä, jossa sillä on peitteenä tiukasti tilkityt pyhät pinnat. Huipuilla langetaan hienosti, mutta sitä vaarallisemmin. Ne, jotka eivät ollenkaan päässeet perille, olivat niitä, joilta hengellinen itsevarmuus oli hävittänyt synnin- ja oman kelvottomuuden tunnon.

Vähiä eivät ole nekään vaarat ja voimat jotka uhkaavat kristittyä ympäristön, pahan ja kuiluihin syöksyvän maailman taholta. Ei kaukana, vaan jalkojemme juuressa virtaa synnin hmahtava kymi. Kokeneellakin on siinä valvomista, ettei hän virran vietäväksi ja sen nieluihin joudu. Synnin maailma on toimelias joka suuntaan. Se vaatii menoihinsa ja tapoihinsa mukautumista. Siinä vallitsevaa henkeä kristityn on vaikea pellittää sielunsa ulkopuolelle.

Kuitenkin meidän on elettävä juuri siinä ja sen kanssa. Suuri Esirukoilija ei vieläkäään rukoile Isää, että hän ottaisi meidät maailmassta, vaan että me varjeltuisimme synnistä. Mitä lähempänä joku uon Kristusta, sitä lähempänä hän on häntä itseään ympäröivää elämää. Sytytettyä kynttilää ei ole aiottu sängyn alle piilotettavaksi. Ja mitä pimeämpää jossakin on, sitä oikeampi paikka se on elävälle kristitylle. Tunnet itsesi ehkä tuikkukristyksi, vähävaloiseksi. Älä pyri sinne ja siihen, missä jo monet suuret valot valaisevat. Siellä tuijusi joutuu ehkä pilkattavaksi. Täyspimeässä voit sinäkin jotakin merkitä. Mutta mitä pimeämpää on, sitä yksinäisempää.

Maailmasta uhoava ympäristövaikutus on hyytävän kylmää, hallaista. Voi kristittyriepua, jonka ympäriltä uskonystävät ovat kokonaan hävinneet. Jos häneltä puuttuu salattu yhteys Herraan, on hän vaarassa joutua maailman jalkoihin. Hengellisyys, jonka hän Herralta sai, joutuu rietasten tallattavaksi. Vaikeinta on hoitaa alttaritulta siellä, missä sitä on yksin maailman vihurituulten keskellä hoidettava.

Vaaran lankeamiseen tarjoavat kristitylle nekin voimat, joita Raamattu nimittää henkivalloiksi. Kristityn varsinainen sota ei olekaan lihaa ja verta, vaan noita pimeyden voimia vastaan, jotka milloin mihinkin muotoon pukeutuneina ovat kierroksella elämässämme. Väliin ne pääsevät lähelle, niinkin lähelle, että eräänä hetkenä opetuslapsetkaan eivät tienneet minkä hengen omia he olivat. Ne tunkeutuvat profetoivan sieluun ja puhuttavat ihmisparalla petosta. Kun niilllä on kiire päästää erittäin korkeisiin pyhyyksiin, pukeutuvat ne valkeuden enkeleiksi, ihmeitä ilmoille loitsiviksi. Ne voivat Ilmestyskirjan saastaisina sammakkoina hypellä kaiken elämän keskellä.

Todellakaan ei ole vähäinen vaara, jonka henkivallat aiheuttavat valvovallekin kristitylle. Erikoisesti ne ovat siveellisesti puhtaitten kimpussa huiskimassa hengen saastaa sielun maailmaan, varsinkin ylpeyttä. Paholainen on vihainen nöyrän ja särkyneen paikalla olevalle kristitylle. Se on valmis muuraamaan meidät väärään eheyteen ja luvattomaan lujuuteen. Korkealle kiskotutkin tulevat Jumalan pudottamina alas, mutta usein Herralla näyttää olevan helpompi nostaa ihminen syvyydestä korkealle kuin pudottaa joku korkealta syvyyteen.

Kristytn autuus on ahdistettua autuutta. Hurskaan sielua ei ole siunattu metsälammen häiriintymättömällä tyyneydellä. Meiltä kielletään oikeus asettua taistelua karttavan hengellisen itsekkyyden mukaviin laiskanlinnoihin taivasikäväämme hellimään. Elävä kristilliyys ei milloinkaan suostu elämänvierauteen ja kuin pilvistä katselemaan surkeata maailmaa. Kukkaisten keskellä tipsutteleva kristillisyys luulee tunnelmien tuoksuissa hyräillen pääsevänsä perille. Ehkä pääsee, mutta sinne tultuaan sillä ei ole paikka niiden kuorossa, jotka tulivat suuresta vaivasta.

Kirkkauteen ei mennä minään sputnikkina korkealla ja kaukana elävästä elämästä, ei enkelikyydillä, vaan pitkin ja poikin kylmää maailman lattiaa, läpi sumujen, soitten ja korpien. Kristitty on aiottu kolhittavaksi ja kun matkamme parasta on, on se matkaa kukistumiseemme. Tosi hengellisyys on kaiken sen kimpussa, mikä meissä on lihan mieltä, sala- tai julkiylpeyttä, suureksi kohotelemista tai muuta paholaisensukuista. Hengellisen kilvoittelun ankaruus on vienyt monelta niin jalat alta, että nyt konttailemalla siinnä edetään, missä ennen juostiin. Monen ahdistuksen kautta menemme Jumalan valtakuntaan.

Tietenkin kristityn osaa voidaan kuvailla toisinkin. Joku Herran asioilla liikkuva, kehotellessan ihmisiä Kristuksen matkaan, voi eksyä rönsyilevään tarjoiluun, jossa mahdollisimman vähällä luvataan mahdollisimman paljon. Joku oikoo opinpatjoja helpolla päästettävien makuusijoiksi. Taistelun sijasta tarjotaan loikoilua. Armosta tehdään siirappia ja taivastiestä rullaluistelurata. Ei puhettakaan siitä, että vuori on korkea ja tiekin vaivalloinen.

Toisaalta on kyllä niin, ettei kristityn osaa kykene kukaan kyllin ylistelemään. Armossahan on mahdollista olla onnettomanakin onnellinen. Mutta puhua kristillisyydestä niin kuin oltaisiin hyristelemässä makuuvaunussa taivaan päääteasemalle tai siirtyilemässä elämän markkinailloista toisiin, on väärin. Meille tarjottu autuus on ankaraan elämän arkeen liittyvää autuutta. Ristiimme kätketään koko kohtalomme ja se on kannettavanamme aina.

Kristuksessa olevalta lakka pako elämän velvollisuuksista ja sen kipeimmistäkin yhteyksistä, ja ihminen painaa itsensä kaikkeen hänelle kuuluvaan. Taistelu syntiä vastaan käy rajuksi. Saavuttamattomissa on se pyhyys, jossa kiusauksen voima vähenisi. Ihmisessä on aina sillanpääasema saatanalle, ja sielunvihollinen voii olla kaikkein herkimmin siellä valvomassa, missä pyhät Hengen täyteydessä tekevät matkaa.

Tämä on sanottava, sillä ei ole vähän niitä matkamiehiä, joille ahdistetun, kiusatun ja taistelussa heikoksi käyneen kristityn osa on outo ja ikäänkuin kilvoitukseen kuulumaton. Vaivattu ja uupunut voi sitäkin kuvitella, että hän sellaisen on muita vähemmän armoitettu, yksin kulkemaan jätetty, jota Kristus kaukaa kaarrellen kiertää. Ei mistään voida sen helpommin valmistaa epäuskoa ja sielun piemeyttä kuin luuloista, ettei Herra ole kiusatun lapsensa matkassa. Moninkertaistutamme taakkamme väärillä murheilla ja tehtailemme pimeyttä, johon sitten nääntyen eksymme.

Kaikessa kiusattu Kristus on jokaisen ahdistetun lapsensa matkassa. Haavoille lyöty tietää niidenkin haavojen kipydestä, joita meihin isketään. Korpi-saatanan ahdistamana ollut Jumalan Poika rukoilee niiden puolseta, jotka vailla kaikkea ihmislohdutusta yrittävät kestää yhden miehen sodassaan  helvettejä vastaan. Sielusi tila on kovasti normaalinen, kun sinut näkemisestä ja tuntemisista on riisuttu alastomaan uskomiseen, kun ihmistuet on kaadettu ja kun vaelluksesi on vaellusta pimeässä laaksossa. Pyhä Henki ei asu vieraassa ja oudossa, kun se asuu kiusatun ja ahdistetun kristityn sydämessä."

Niilo Tuomenoksa: Kristusta kohti s.9-16

arkikalusto

Viestien lukumäärä : 541
Join date : 21.11.2013

Takaisin alkuun Siirry alas

Niilo Tuomenoksasta

Viesti  Stiina lähetetty To Loka 12, 2017 10:04 am

Niin järkyttävää ja hyvää ettei mitään sanotuksi saa.

Stiina

Viestien lukumäärä : 51
Join date : 04.08.2017

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Niilo Tuomenoksa: Kristusta kohti

Viesti  arkikalusto lähetetty Ma Loka 16, 2017 2:39 pm

Just niin!

arkikalusto

Viestien lukumäärä : 541
Join date : 21.11.2013

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Niilo Tuomenoksa: Kristusta kohti

Viesti  Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa