Vapaasana
Haku
 
 

Näytä tulokset:
 

 


Rechercher Tarkennettu haku

Viimeisimmät aiheet
» Raamattu kannesta kanteen – 66 kirjaa äänitiedostoina
Tänään kello 4:49 pm kirjoittaja Hellevi

» LEIPÄSET ROSENIUS
Tänään kello 2:07 pm kirjoittaja Stiina

» Sua kohti Herrani
Tänään kello 9:01 am kirjoittaja Hellevi

» Kuuletko Jumalan sanattoman puheen
Tänään kello 8:34 am kirjoittaja jarrut

» Sinä et hylkää!
La Maalis 23, 2019 10:26 am kirjoittaja jarrut

» Sytytä silmiini valo!
Pe Maalis 22, 2019 9:51 am kirjoittaja jarrut

» Miehekäs iltarukous
To Maalis 21, 2019 9:59 am kirjoittaja Vierailija

» Vastaus kysymykseen voi kestää
To Maalis 21, 2019 9:27 am kirjoittaja Hellevi

» Israelia vastaan ollaan punomassa juonia ja varsinkin hyökkäystä Golanin kukkuloille ollaan valmistelemassa keväällä 2019
To Maalis 21, 2019 9:12 am kirjoittaja jarrut

Maaliskuu 2019
MaTiKeToPeLaSu
    123
45678910
11121314151617
18192021222324
25262728293031

Kalenteri Kalenteri

Yhteistyökumppanit

Olavi Peltola/Usko ja parannus

Siirry alas

Olavi Peltola/Usko ja parannus

Viesti  jarrut lähetetty To Heinä 26, 2018 2:45 pm

Usko ja parannus
Olavi Peltola


Muutama esimerkki


Mielessäni on tilanne erään ystäväni sairasvuoteen äärellä muutamia vuosia sitten. Annoin hänelle ehtoollista. Hän kuoli pari päivää myöhemmin. Molemmat tiesimme kuoleman läheisyyden. Siinä hän vaikeroi, ettei hänellä ole sellaista palavaa uskoa kuin eräillä muilla eikä hän pysty eläytymään ja kokemaan tunnevoittoisesti eikä rakasta Jeesusta niin kuin tulisi rakastaa. Kun yritin sanoa jotain luetusta vanhurskaudesta, hän vain tiuskaisi: Älä saivartele. Tulkitsin tuon tilanteen niin, että vielä vuosikymmeniä uskossa oltuaan hän oli voimakkaan uudestisyntymiskokemuksen lumoissa. Hän vertasi itseään naapurissa asuvan helluntailaisen uskovan palavuuteen ja häpesi omaa huonoa hengellisyyttään. Tuo muisto on johtanut toistuvasti miettimään kysymystä siitä, millainen todella on autuuttava usko? Miten se on koettavissa ja pitääkö se olla koettavissa?

Vuosikymmeniä uskossa ollut ystävä soitti tätä alustusta valmistaessani. Hän kertoi, kuinka hän ei millään tahdo jaksaa lukea 2 Piet:ä. Hän löytää siitä musertavan tuomion itsestään. Sen antama kokonaiskuva Jumalan lapsesta on niin toisenlainen kuin mitä hän kokee ja näkee olevansa. Kuvaus Sodoman ja Gomoran jumalattomasta elämästä paljastaa hänelle hänen oman elämänsä sisäisen jumalattomuuden: "Samanlaista riettautta löydän omasta povestani (2 Piet 2:6-7). Olen itseäni täynnä ja siis röyhkimys (2:10). Kyllä minuunkin sopii sanat: himokkain silmin he katselevat naisia (2:14). Kun näin luen 2 Piet se jysähtää: Olen pyhän Jumalan edessä tuomittu ja kadotettu. Tajuan jälleen, että UT esittää uskovan elämän sellaisena kuin sen pitäisi olla, mutta jollaisena uskovana en pysty elämään. Edessäni on tavoittamaton ihanne. Olen käytännön syntinen, teen mielelläni syntiä ja haluan tehdä syntiä. Jälleen tämä Raamatun sana vie epätoivoon, jollei olisi Room 3-4 sanaa ja ennenkaikkea vakuutusta siitä, että Jumala vanhurskauttaa jumalattoman, joka uskoo häneen (Room 4:5)."

Viikkolehdessä 8.12.2000 oli kansanedustaja Päivi Räsäsen haastattelu. Haastattelussa tuli esille hengellinen väkivalta ja arveltiin sen tarkoittavan sellaista julistusta, jossa lain sanoma voittaa armon ja jossa julistajan henkilökohtaisia mieltymyksiä - kuten sääntöjä pukeutumisesta - pidetään jumalallisina totuuksina. Räisänen kertoi kuinka nuorena opiskelijana ollessaan hän oli kokenut lain alla olemisen ja ankaran synnintunnon. Hän oli etsinyt vapautusta pahana oloonsa tunnustamalla kaikkia mahdollisia syntejä niille, joita vastaan oli mielestään rikkonut.


Eräänä yönä hänen oli pakko soittaa päivystävälle poliisille tunnustaakseen rikoksensa. Hän oli ennen ajokortin saamista isänsä kanssa harjoitellut autoilla ajoa kaatopaikan tiellä. Poliisi ei halunnut kuulla tunnustusta. Räsäsen ei saanut rauhaa ja varasi ajan poliisipäälliköltä. Poliisipäällikkö nauroi ulos toimistostaan ja tyttö alkoi murehtia seuraava syntiään. Se oli lunttaus. Se oli pakko tunnustaa lääketieteellisen tiedekunnan dekaanille. Mutta sekään ei tuonut rauhaa. Rauha tuli vasta ripissä, jossa pappi keskeytti tunnustuslistan sanoen, "että aivan kaikkea ei sentään tarvitse luetella, koska Jumala kuitenkin tietää kaiken."

Olav Valen-Sendstadin kirjan Pistin lihassa (Lappeenranta 1975) alkusanoissa kerrotaan tämän norjalaisen papin uskoon tulosta hänen opiskellessaan teologiaa Oslon yliopistossa. Luennolla oli selitetty sanan "parannus" kreikkalaista vastinetta "metanoia". Se voidaan kääntää sanoilla muuttaa mielensä. Valen-Sendstad ryhtyi tosissaan yrittämään parannuksen tekemistä eli mielensä muuttamista. Tämä johti hänet umpikujaan. Hän ei pystynyt todella muuttamaan mieltään. Se vei rajuun sisäiseen taisteluun, joka päättyi evankeliumin kirkastumiseen. Tämä tapahtumasarja oli ollut niin voimakas ja mullistava, että professori Ole Hallesby sanoi sen olleen melkein kuin evankeliumin kirkastuminen Lutherille.
jarrut
jarrut

Viestien lukumäärä : 2011
Join date : 24.10.2013

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Olavi Peltola/Usko ja parannus

Viesti  jarrut lähetetty To Heinä 26, 2018 2:47 pm

"Erään ikuisen taistelun muuan vaihe"

Ongelman ydin voidaan muotoilla kysymykseksi: Millä tavoin ihminen saa henkilökohtaiseksi omaisuudekseen Kristuksen kaikille ihmisille Golgatalla hankkiman pelastuksen? Kun nyt "kaikki on valmiina", niin mitä käytännössä tarkoittaa: "Tulkaa häihin" (Matt 22:4). Millä tavoin armo Jumalan sydämellä ja Kristuksen vanhurskaus tulee ihmisen elämän suojaksi tänään ja tuomiolla? Kuinka objektiivinen Kristuksen pelastusteko tulee subjektiiviseksi elämäksi ja miten tämä käytännössä toteutuu?

Luterilaisen ortodoksian suurena ongelmana on nähty se, että vaikka julistetaan ihmisille luettavaa Kristuksen vanhurskautta ja siihen läheisesti liittyvä sanomaa sijaissovituksesta, se ei särje kuulijoitteen syvää hengellistä ja siveellistä välinpitämättömyyttä. Todellista yhteyttä Herraan ei synnykään vaan korkeintaan totenapitävää uskoa, jota on kutsuttu myös aivouskoksi, jopa riivaajien uskoksi (Jaak 2:19, KR38). Adolf Köberlen mukaan koko protestantismin historia on taistelua tällaisen objektivismin ja subjektivismin välillä (Oiva Virkkala, Emil Teodor Gestrin, Joensuu 1970, 171). Millä pitää tapahtua, että sanankuulija omistaa itselleen Jumalan armon Kristuksessa ja mitä edellytyksiä tämä asettaa hänelle? Miten ihmisen on valmistauduttava armon saamiseen, jotta armosta tulisi vaikuttava armon ihmisen elämässä?

Voimme nähdä tämän jännityksen jo Trenton kirkolliskokouksen uskonpuhdistusta vastaan suunnatuissa teeseissä. Niissäkin puhutaan siitä kuinka vasta valmistautumisen jälkeen "seuraa sitten itse vanhurskauttaminen" ja siitä kuinka vanhurskauttaminen "ei ole pelkkää syntien anteeksiantamista vaan sen lisäksi myös sisäisen ihmisen pyhittämistä ja uudistamista vapaaehtoi­sesti vastaanotetun armon ja muiden lahjojen kautta, niin että ihminen muuttuu väärintekijästä vanhurskaaksi ja vihollisesta ystä­väksi tullakseen iankaikkisen elämän perilliseksi toivon mukaan" (luku 7, s. 34).

Samoin siinä torjutaan väitteet, että jumalaton tulee vanhurskautetuksi pel­kästään uskosta ja ettei tarvita uskon lisäksi mitään muuta yhteistyötä ihmisen taholta ja ettei ihmisen osalta tarvitse valmistautua (kohta 9, s.45). Samoin torjutaan väite se, että ihmisen hyväksi" pelkästään luetaan Kristuksen vanhurskaus tai hänelle pelkäs­tään annetaan synnit anteeksi" tai "että ihmiset vanhurskauttava armo on pelk­kä Jumalan suosiollisuus" (kohta 11).

Aiheen tähän alustukseeni sain lukiessani Annikki Holman gradua. Silloisen Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran sihteeri innostuneena kertoi kuinka tiedekunnassa on eräs ylioppilas kirjoittanut niin hyvä gradun, että se voidaan julkaista seuran kirjasarjassa. Kirja on Annikki Holma, Parannus ja usko, A. W. Ingmanin ja A. F. Granfeltin keskustelu n.s. valmistavasta parannuksesta, Helsinki 1945. Annikki Holman selostama keskustelu käytiin 1850-luvulla sekä lehdissä että kirjoissa. Ingman oli keskeisesti mukana uutta suomalaisen raamattukäännöksen valmistamisessa ja myöhemmin eksegetiikan professorina (1864-1877). Granfelt oli dogmatiikan professorina 1854-1875.

Annikki Holma määrittelee aiheensa toteamalla, että lahjavanhurskaus on omistettavissa vain henkilökohtaisessa elämänyhteydessä sen jakajan kanssa kuten Luther sanoo: in ipsa fide Christus est. Vanhurskauttava usko on mitä objektiivisimpiin Jumalan pelastustekoihin perustuva ja samalla mitä subjektiivisimmin myötäelettävä (7). Ingmannin ja Granfeltdin keskustelussa siis oli kyseessä hengellisen elämän subjektiivisten ja objektiivisten tosiasioiden välinen suhde. Nimenomaan kysyttiin onko oikean uskon syntymisessä tarpeen jonkinlainen sitä edeltävä sisäinen prosessi eli ns. valmistava parannus? Minkälaisin liikkein ihmisen sisimmässään pitää vastata Jumalan ennättävän armon vaikutuksiin päästäkseen osalliseksi pelastuksesta?

Tämän ongelman muotoili F. G. Hedberg 16.11.1843 kirjeessään Paavo Ruotsalaiselle seuraavalla tavalla: "Syntinen ihminen ei millään tavalla taida eikä voi itsiänsä armoon ja autuuteen valmistaa eli mahdolliseksi tehdä." "Ei armon tunnotkaan tässä kysymykseen tule, joita kuitenkin se hempeä luonto hyvin rakastelee ja arvossa pitää, vaan meillä on lupa ja oikeus, näkemättä, tuntematta, uskon kautta painautumaan Jumalan ihmeelliseen armoon Kristuksessa, jota evankeliumi ilmoittaa, laki ja profeetat vahvistavat." Paavo Ruotsalainen vastasi (20.2.1844): "Teillä oli kysymys teidän preivissä: onko tämä tie oikea, jonkas nyt käsittänyt olette? Pyhä Raamattu vastaa minun puolestani, että se on se oikea ristin tie. Pysy siinä liikkumattomasti ja yksinkertaisesti" (Paavo Ruotsalainen 1777-1852 Juhlakirja, Vaasa 1877, 112-113). Valitettavasti tämä yksimielisyys vallitsi vain lyhyen aikaa.

Herännäisyyteen eräässä elämänvaiheessaan lukeutuneen Ingmanin kiistakirjoitus oli tähdätty Hedbergin opetusta vastaan. Tätä opetusta kutsutaanevankeliseksi heti-uskoksi (Holma, 41). Tällainen usko Ingmanin mukaan vain vahvistaa suruttomuutta (59). Ingman taistelee aivouskoa ja tapakristillisyyttä vastaan (47). Hänellä on pelko, että armoa omistettaessa usko muodostuu itseotetuksi mielipiteeksi. Kuitenkin uskon pitäisi olla Jumalan lahja ja luomus (47). Siksi herätyksen tulee olla tarpeeksi syvällekäyvä ja vasta silloin on olemassa todelliset edellytykset oikean uskon syntymiselle (48).

Ingman korostaa, että vanhurskauttamisen perustus on kyllä Kristus meidän puolestamme, mutta elävä usko on Kristuksen elämää meissä: "Kristuksen armo uskovan puolesta ja Kristuksen armonelämä uskovassa" (Holma, 11). Hänen mukaansa on ero Kristuksen kerran ansaitseman armon ja yksityiseen ihmisen sovelletun armon välillä. Pyhän Hengen pitää päästä sisäiseltä vaikutuksellaan soveltamaan armoa yksityiseen ihmiseen. "Ikuisesti pysyy voimassa vaatimus uudestisyntymisen välttämättömyydestä taivasten valtakunnan perimiseksi. Ihmisen pitää tulla Jumalan säätämään järjestykseen antautumalla uudeksi luomukseksi Kristuksessa. Muutoin yleinen sovitus jää turhaksi hänen kohdallaan" (12).
jarrut
jarrut

Viestien lukumäärä : 2011
Join date : 24.10.2013

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Olavi Peltola/Usko ja parannus

Viesti  jarrut lähetetty To Heinä 26, 2018 2:50 pm

Kysymys armojärjestyksestä ja kasteen vaikutuksesta on mitä keskeisin.


Hedberg oli väittänyt aikoinaan, että "armonjärjestys autuuteen on oikeastaan omanvanhurskauden järjestys kadotukseen" (Holma, 12). Hedbergin mielestä herännäisyydessä olivat molemmat uskonpuhdistuksen pääperiaatteet himmentyneet, koska korostettiin valmistavaa parannusta ja jatkuvaa Herran tuomion kantamista ja niin oli vaarannettu vanhurskauttaminen yksin armosta, ja koska vaadittiin sisäistä todistusta Jumalan lapseudesta ja se syrjäytti Raamatun yksinomaisen arvovallan (Oiva Virkkala Emil Teodor Gestrin ja satakuntalainen pyhä liike, Joensuu 1970,14).

Ingman puolustaa jyrkästi armonjärjestyksen oikeutusta. "Hedbergiläi­syy­den modernin autuudenjärjestyksen alkaa sen sijaan välittömästi usko, että langennut syntinen on jo vanhurskautettu Jumalan lapsi ja on jo nyt uudestisyntynyt lapsena suoritetun kasteensa perusteella. Hedberg hylkää etsivän ja ikävöivän uskon opettaen, att människan blott skall tro i grund af ordet och sakramenterne, så är han ett saligt Guds barn " (12).

Ingman väittää, että hedbergiläisyys hylkäämällä kaikki autuudenehdot vain vahvistaa vallitsevaa suruttomuutta ja synnyttää kuollutta tietouskoa. Kasteen armossa pysyneet voivat kyllä välittömästi palata kasteeseensa, mikä merkitsee kasteen ehtojen alaisuuteen, s.o. päivittäiseen parannuksentekoon antautumista. Mutta tahallisten syntien takia kasteenliitosta langenneitten kohdalla on järjestys toinen (13).

Sakramentteihin voidaan turvautua vain oltaessa "i botfärdighetens owilkorliga ordning". Ingmanin arvostelun mukaan Hedberg ei käsitä oikein sitä, millä tavoin ihminen pääsee osalliseksi armonvälineissä tarjoutuvasta Jumalan armosta. Hän luulee, että sakramentit vain ulkonaisesti käytettyinä välittävät Pyhän Hengen". "Missään kohden hedbergiläiset eivät kirjoituksissaan kuvaa Pyhän Hengen armovaikutuksia uudestisyntymisen aikaansaamiseksi" (13-14).

Tällainen sakramenttioppi lähenee katolista käsitystä sakramenttien vaikutuksesta ex opere operato. Kasteen armosta langenneenkaan ei pidä pyrkiä parannuksen avulla toiseen uudestisyntymiseen, hänen on vain palattava jo kasteessa tapahtuneeseen. Parannus on tehty jo kasteessa. Ehtoollisen yhteydessä on päästöavainta käytettävä rajoituksetta kaikkien vieraitten kohdalla.

Näin ajateltaessa uskoa ei sidota sielussa tapahtuneeseen murtumiseen. Hedbergin mukaan parannus on samaa kuin usko eli muuttunutta mieltä, joka uskoo, että Jumala on meidän armollinen Isämme. Ingman taas väittää, että parannus tarkoittaa katumusta ja murtumista (12-13).

Granfelt välitysteologiana pyrkii kuuntelemaan kumpaakin osapuolta ja koettaa löytää molemmista myönteistä sanottavaa. Hän kiittää Hedbergiä, että tämä oikealla tavalla korostetusti asettaa kaiken kristillisyyden perustaksi yksin Kristuksen ja hänen sovitustyönsä. Ihminen on todellakin lupa välittömästi uskoa Kristukseen ja omistaa kohdalleen hänen tuomansa pelastus.

Granfelt myöntää senkin Hedbergin käsityksen todeksi, että olemme jo kasteessa uudestisyntyneet ja vanhurskautetut. Mutta hän on sitä mieltä, että ennen elävän uskon syntymistä olemme kuitenkin samalla vielä uudestisyntymättömiä ja vailla vanhurskautta. Hedberg ei löydä siltaa yhdistämään näitä vastakkaisia väitteitä, vaan puhuu vain Kristuksesta vanhurskautena meidän ulkopuolellamme ja meissä asuvasta epävanhurskaudesta (Holma, 15-16).

Tiililä mukaan Granfelt näkee Hedbergin edustavan uskonpietismiä, vapaata armoa, objektiivisuutta, omistamista ja pelastusvarmuutta. Ingman herännäisyyden edustajana katsoo ihmistä, Hedbergin evankelisuus Kristusta. Edellinen: tee parannus ja usko sitten, jälkimmäinen: usko kohta, parannus seuratkoon uskoa (Osmo Tiililä, Kaste ja usko, Helsinki 1947, 11).

Objektiivinen uudestisyntyminen kasteessa vaatii Granfeltin mukaan täydennyksekseen subjektiivisen persoonallisen vahvistuksen. Sellaisen ihmisen kohdalla, joka pysyy kasteen armossa, tämä tapahtuu vähitellen voimistuvan, harmonisen kehityksen muodossa. Mutta kasteenliittonsa rikkoneen kohdalla uudestisyntymistä edeltää valmistuksen aika. Valmistuksen välttämättömyys johtuu siitä, että ihminen on subjektiivisesti kyvytön välittömästi sydämen uskolla antautumaan Herralle. Esteenä on ihmisessä asuva synti, hänen itsekkyytensä (Holma, 16).

Granfeltin mukaan vanhurskauttava usko syntyy, kun parannus on kehittynyt todelliseksi itsensätuntemiseksi ja usko oikeaksi Kristuksen tuntemiseksi ja kumpikin on näin toisessansa löytänyt välttämättömän täydennyksensä. Tämä ei tapahdu yhtäkkiä eikä vaivatta (17).

Kuollutta ja elävää uskoa ei voida erottaa oikein toisistaan, jos usko määritellään liittämällä se välittömästi Kristuksen työhön, mutta vain välillisesti hänen persoonaansa. Todellinen usko ja luottamus voi olla olemassa vain persoonien välillä, sydämestä sydämeen käyvänä samoin kuin todellinen rakkauskin (17).
jarrut
jarrut

Viestien lukumäärä : 2011
Join date : 24.10.2013

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Olavi Peltola/Usko ja parannus

Viesti  jarrut lähetetty To Heinä 26, 2018 2:51 pm

Granfeltin viran myöhemmin haltija Antti J Pietilä kirjoitti samasta asiasta:





"Armonjärjestys ei voi olla jonkinlainen pakkotie, jota kaikkien uskovien on kuljettava perille päästäkseen. Nimenomaan evankelisena pelastusjärjestyksenä se on siitä syystä hyljättävä, että Jumalan vapaa armo jää siinä pahasti syrjään ja että vanhurskauttaminen ja usko eivät saa sitä vallitsevaa asemaa, joka niille luterilaisen uskonvakaumuksen mukaan kuuluu. Vanhurskauttaminen, joka uskossa omistetaan, ei ole suinkaan ainoastaan eräs kohta jossakin järjestelmässä, vaan se on koko autuuden asia sinänsä, koko se Jumalan työ, joka tekee väärästä vanhurskaan" (Antti J Pietilä, Kristillinen dogmatiikka III, Helsinki 1932, 395-396).

Pietilä korostaa myös uskon ratkaisevaa merkitystä ja väittää, että nimenoman pelastuksen omistamiskysymyksessä ei mitään saa rinnastaa uskon kanssa. "Niin on esim. pidettävä tarkka huoli siitä, ettei katumusta, joka käy uskon edellä, millään tavoin käsitetä jonkinlaiseksi uskon kilpailijaksi pelastuksen omistamisessa, ja aivan yhtä vähän saa unio mystica, pyhitys ja hyvät työt uskoa himmentää" (397). Samoin mennään harhaan, jos väitetään, että usko syntien anteeksiantamiseen on ainoastaan eräs puoli kristillisyydessä pyhityksen muodostaessa toisen ja yhtä tärkeän puolen (398).

Pietilän seuraaja Osmo Tiililä taas puolestaan näki tärkeänä korostaa yli sata vuotta väittelyn jälkeen: "Täytynee varoa tulkitsemasta Lutheria siten, että Melanchthonin äärimmilleen kehittelemät forenssiset näkökohdat pääsevät syrjäyttämään Kristus meissä-tosiasian: Kristus on uskossa aina läsnä ja tulee uskon mukana sydämeen. Hänen läsnäolonsa on 'vierasta' - ja kuitenkin hänet omistetaan. Jollei Lutherin melanchthonoimisessa olla varovaisia, joudutaan väärään objektivismiin ja sen mukana aiheettomasti syventämään hänen ja pietistien välistä juopaa. Kaikki uudistumisesta puhuminen ei ole moralismia" (Osmo Tiililä, Rukoilevaisten kirjoja, Forssa 1962, 463).

Mutta hän myös kirjoitti: "Suurimmatkin Jumalan valtakunnassa tarvitsevat anteeksinatoa viime hetkellään yhtä hyvin kuin tien alussa, sillä minkään oman varassa ei mennä taivaaseen. Ihmisen sisäinen uudistuminen ei ole koskaan pelastuksemme perusta. Emme pelastu sen nojalla, miten pitkälle olemme päässeet synnin voittamisessa, sillä parhaimpiinkin jää synti, joka kietoo hänetkin verkkoihinsa tavalla tai toisella ja jota heidän on vastustettava aina veriin asti.

He eivät kelpaa laadultaan, eivät edes uskon hedelmiensä nojalla, sillä synnilläkin on hedelmiä. Heidän uskonsa ei näin ollen ole mikään sellainen uusi ihmisluonto, jonka nojalla he kuuluisivat taivaan valtakuntaan. He pääsevät perille vain Herransa ja Vapahtajansa nojalla. Tällä ei ole kielletty, että Herrassa olevat tulevat osallisiksi jumalallisestakin luonnosta - mutta se ei ole mitään jumalallistamista ajassa, vaan vasta uuden alkua" (Tiililä, Yön jälkeen aamu, Porvoo 1968, 113).
jarrut
jarrut

Viestien lukumäärä : 2011
Join date : 24.10.2013

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Olavi Peltola/Usko ja parannus

Viesti  jarrut lähetetty To Heinä 26, 2018 2:54 pm

Mitä meidän on tästä ajateltava?


Olemme jälleen uskomme käytännöllisen toteutumisen salaisuuden edessä. Ongelmien ongelma on siinä, miten objektiivinen evankeliumi Kristuksesta tulee subjektiiviseksi sydämen asiaksi.

Periaatteessa kansankirkkojärjestelmämme pystyy tavoittamaan julistuksellaan lähes koko kansan. Tänään vielä rippikouluopetus tavoittaa nuorten ikäluokan miltei kokonaisuudessaan. Kaikki he kuulevat edes jotain Jumalan sanasta. Mikä synnyttää näissä maallistuneen aikamme keskellä elävissä kanssaihmisissämme kiinnostuksen kuulla lisää ja halun ottaa sana vastaan?

Luther opetti: "En voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Jeesukseen Kristukseen enkä päästä hänen luokseen, vaan Pyhä Henki on kutsunut minut evankeliumin välityksellä." Jos näin on, niin miksi Pyhä Henki toimittaa tätä virkaansa ajassamme niin heikosti vai näemmekö väärin ja kaikki onkin hyvin vai onko syynä tilanteeseen sanankuulijoiden vastustus?

Tuon viime vuosisadalla käydyn väittelyn aikana elettiin vielä suurten herätysten tunnelmissa. Kirkot olivat usein täynnä ja kunnioitusta ja jopa kiinnostustakin Jumalan sanaa kohtaan oli laajalti. Silloin oli helppo olla tarkkoja siitä kuka todella uskoi Herraan ja kontrolloida ihmisten uskon laatua ja voimaa. Nykyisin taas päällimmäisenä on tuntu siitä, että kunpa ihmiset edes vaivautuisivat kuuntelemaan ja edes vähäisenkin huokaisemaan Herran puoleen.

Joka tapauksessa ihmiselämän suurin ihme ja salaisuus on siinä, että joku kiinnostuu ja pystyy tarttumaan sanassa tarjottuun Jumalan armoon. Näin on ollut omalla kohdallammekin. Lopulta emme itsekään tiedä, miten kaikki on tapahtunut ja tapahtuu toistuvasti. Emme ymmärrä miten meidän vastustavasta ja välinpitämättömästä tahdostamme on tullut janoava tahto. Sen vain tiedämme, että ennen olimme sokeita ja välinpitämättömiä hengellisiin asioihin nähden ja nyt näemme ne tärkeäksi ja janoamme niitä.

Toinen vaikeutemme on siinä, ettemme pysty tasapainottamaan uskomme keskeisiä ja samalla tosilleen vastakkaisia perusväitteitä emmekä saa niitä viisaalla tavalla keskinäiseen yhteyteen.

Huomaamattammekin korostamme jompaakumpaa totuutta niin, että kuulijat kokevat meidät yksipuolisiksi. Olemme tuossa vaikeassa "samaan aikaan", simul-haasteessa. Miten pitää tasapainossa ja viisaasti yhdessä ja erillään laki ja evankeliumi, uskomme objektiivinen perusta ja sen subjektiivinen toteutuminen, Kristus meidän puolestamme ja Kristus meissä, armo Jumalan sydämellä ja armo minun sydämelläni, armon vaikutus minussa. Miten laukaisemme jännityksen meille luetun, forenssisen ja meissä vaikuttavan, effektiivisen vanhurskauttamisen ja sen välillä, että olemme Kristukseen uskoessamme samaan aikaan vanhurskas ja syntinen.

Jo aikoinaan Herman Råberg pohdiskeli sitä kuinka uskonnolliset elämänliikkeet - herätysliikkeet - usein korostavat jotakin kirkon tai muiden liikkeiden syrjäyttämää totuutta. Hänen mukaansa pietismi korosti pelastuksessa ihmisen puolelta tarvittavia subjektiivisia ehtoja, evankelisuus taas korosti pelastuksen objektiivista puolta, sen forenssisuutta ja tästä johtuen uskoa. Mutta tällöin usko Råbergin mukaan helposti muuttui pelkäksi totenapitämiseksi. Näin toisen yksipuolisuutta vastustettaessa heilahdetaan helposti sen vastakohtaan ja joudutaan yhä pahempaa erehdykseen (Oiva Virkkala, Emil Teodor Gestrin, 102).

Tuon viime vuosisadan väittelyn taustalla on nähtävissä vanha ja kenties pysyvä jännitys ja ristiriita luterilaisessa
herätyskristillisyydessä vaikuttavan kahden tärkeimmän hengellisen liikkeen välillä. Tämä ristiriita tuli esiin 1700-luvulla hallelaisen pietismin ja herrnhutilaisuuden välillä. Wallmann selostaa herrnhutilaisuuden perustajan Zinzendorffin näkemystä: "Ristinkuolema muodosti nyt hänen Kristus-käsityksensä ytimen, jonka tieltä ajatus Kristuksen seuraamisesta sai väistyä. Kirkollinen opetus sovituksesta ja armon kaikkivoipaisuudesta tulivat Zinzendorffille luovuttamattomiksi.

Hän kurottautui pietismin ja ortodoksian yli Lutheriin, jonka vanhurskauttamisopin ja ristin teologian hän otti esikuvakseen". "Zinzendorff tietoisesti hylkäsi pietistiset pyhityspyrkimykset ja palasi luterilaiseen vanhurskauttamisoppiin" (Johannes Wallmann, Totinen kääntymys ja maailman parannus, Pietismi kirkkohistoriallisena ilmiönä, Pieksämäki 1997, 187). "Juuri Kristuksen veren ja haavojen mietiskely antoi herrnhutilaiselle hurskaudelle tyypillisen, pietistisestä Kristuksen seuraamisen vakavuudesta poikkeavan perussävyn" (188).

Abraham Achrenius sanoutui aikanaan irti uskonyhteydestä herrnhutilaisiin. Hänen mukaansa he kyllä teroittivat Jeesuksen sovintoveressä annettua ansaitsematonta armoa. Mutta he eivät yhtä suurella vakavuudella teroita muita totuuksia parannuksen kamppailussa, pyhityksessä, kieltäytymisessä ja kärsimyksessä. He olivat kivutta syntyneitä Jumalan lapsia ja kristillisyys oli kevyttä ja kestämätöntä. Hän arvosteli erityisesti ajatusta, että syntien anteeksisaaminen tapahtuisi ensin ja synnistä luopuminen vasta sen jälkeen (Martti Ruuth, Abraham Achrenius, II, Porvoo 1922, 69).

Toki sovinnonkin eleitä on ollut. Hedberg valmisti riitojen jälkeen konseptin "pohjoisille veljille". Se jäi valitettavasti vain konseptin asteelle. Siinä hän kirjoitti: "Viimeksi kuluneina kymmenenä vuotena olemme taistelleet opista ja sen soveltamisesta. Olemme molemminpuolisesti tuominneet, pitäneet toisiamme harhaoppisina. Jumalan tuomiot ovat kuitenkin alkaneet käydä ylitsemme, ja ne ovat molemmin puolin tehneet tyhjäksi kaiken kerskauksemme. Te olette kerskanneet vakavammasta parannuksesta ja kuuliaisuudesta Jumalan Hengen johdatukselle.

Mutta Jumala on tehnyt ilmeiseksi, että kaikki meidän parannustekomme ja kuuliaisuutemme Jumalan Hengelle on itse asiassa mitä kurjinta parannusta ja rangaistuksen ansaitsevaa kuuliaisuutta niin kauan kuin Kristusta ei oteta vastaan uskossa viisaudeksi, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi.

Me taas olemme kerskanneet uskosta; mutta Jumala on siinä osoittanut, ettei meillä itsessämme ole mitään uskoa: että usko on Hänen armolahjansa, sitä alussa, jatkossa ja lopussa - että Hän siis voi sen sekä antaa että ottaa, ja että kaikki kerskauksemme on siten suljettu pois; niin, Hän on meille osoittanut, että kaikki meidän uskomme tulee tyhjäksi puheeksi kielellemme, kuolleeksi ajatukseksi päähämme, jollei Hän, Herra, iankaikkinen Armahtaja Pyhällä Hengellään jatkuvasti valaise, pyhitä ja pidä meitä lähellä Kristusta Jeesusta ja säilytä meitä oikeassa uskossa" (Osmo Tiililä, Kaste ja usko, Helsinki 1947, s. 31).
jarrut
jarrut

Viestien lukumäärä : 2011
Join date : 24.10.2013

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Olavi Peltola/Usko ja parannus

Viesti  jarrut lähetetty To Heinä 26, 2018 2:58 pm

Pystymmekö pitämään tasapainossa kaksi näennäisesti toisensa pois sulkevaa uskomme keskeistä totuutta?


Julistuksemme painopiste on sidoksissa siihen, missä näemme tänään Jumalan valtakuntaa uhkaavan suurimman vaaran. Joidenkin mielestä suurin vaara on ihmisten välinpitämättömyys ja suruttomuus ja siihen liittyvänä lihan vallassa eläminen ja pinnallisella armolla lohduttautuminen. Jos yleensä uskotaan Jumalaan, niin uskotaan, että Jumala on hyvä ja kyllä hän päästää kaikki ihmiset taivaaseen. Siksi lain julistukselle on pyrittävä murskaamaan ihmisten välinpitämättömyys.

Toisille taas tärkeintä omassa julistustyössä on löytää välinpitämättömän ja armoa ehkä väärin käyttävän ihmismassan keskeltä ne muutamat, jotka ovat lakihenkisyytensä sitomia eivät osaa ottaa armoa vastaan. Siksi armon evankeliumia on joka kerta saarnattava niin selvästi kuin mahdollista välittämättä siitä, että joku ottaa sen suruttomuutensa tueksi. Itse olen ratkaissut käytännössä tämän jännitteen niin, että olen rohkeasti ja jatkuvasti opettamassa jumalattoman vanhurskauttamista uskon kautta välittämättä sen vaikutuksista. Nuorempana laki-intoilijana halveksin tällaista julistusta opillisena saivarteluna ja herätys- ja pyhitysjulistuksen vastustamisena.

Puen oman opetukseni ja julistukseni painopisteen seuraavanlaisiin jos-lauseisiin:


Jos Jumalan tuntemiseen vaaditaan joitakin edellytyksiä minun puoleltani tai asetetaan joitakin ehtoja, en koskaan voi oppia tuntemaan Jumalaa. Koen olevani niin perusteellisesti ja lopullisella tavalla synnin turmelema ja valheellinen, etten voi löytää Jumalaa, jos minun on ensin muututtava ja tultava jumalalliseksi. Jumalan on suostuttava vanhurskauttamaan minut jumalattomana.

Jos Jumalan tunteminen vaatii sitä, että tunnustan syntini ja luovun niistä, siitä ei tule kohdallani mitään. Ei ainakaan jos syntien tunnustamisessa on oltava vilpitön, tunnettava todellista katumusta ja osattava luetella kaikki synnit ja todella leikattava itsensä niistä irti.

Minä en löydä Jumalan luo, jos löytämiseen vaaditaan, että pyrin pyhitykseen, antaudun koko sydämeltäni Jumalalle ja rakastan häntä koko voimastani ja minun on oltava Hengellä täytetty. Tästä kaikesta ei ole tullut mitään. Voin sydämestäni yhtyä Vilhelmi Malmivaaran körttivirren sanoihin: "On tekemättä vielä mun parannukseni" (Siionin virret 150:1). Nuorempana halveksin niitä syvästi.

En voi olla yhteydessä Jumalaan, jos minun on rukoiltava polvillani säännöllisesti ja rukoiltava paljon ja sydämestäni. Ainoa rukous, johon pystyn ja jonka osaan ja jota harjoitan usein on huokaukset: Herra auta, älä Herra hylkää. En tiedä voiko tuollaista edes kutsua rukoukseksi. Sen vain tiedän, että usein päivän mittaan ja nimenomaan silloin, kun taas kerran vihani ja paha sisuni nousee pintaan, tämä on ainoa vastaukseni oman sisimmän inhottavuuteen.

Minun on pelastuttava tänään ja huomenna ja joka päivä syntisenä, kaikessa Jumalan sanan rikkoneena, kapinallisena, katkerana, vihaavana ja täynnä itseäni olevana. Ainoa mihin nähtävästi pystyn keskellä parantumatonta ja muuttumatonta pahuuttani on huutamaan avukseni Herran Jeesuksen Kristuksen nimeä.

Minun ainoa toivoni on, että elämäni loppuun asti joka päivä ja jopa joka hetki voin ja osaan mennä Jeesuksen luo hänen sanaansa luottaen (Joh 6:37) ja olla varma siitä, ettei hän heitä minua ulos. Usein olen miettinyt sitä, että onko tällainen Kristuksen luo meneminen juuri sanan päälle "krossamista" - sanonta Paavo Ruotsalaisen - ja sitä, että olenkin näin uskomalla hyökkäämässä taivasten valtakuntaa vastaan ja tempaamassa sitä itselleni. (Matt 11:12).

Tajuan, että tilanteeni on täysin toivoton ilman hänen joka hetkistä armahdustaan. Syntieni seasta, niiden keskeltä nostan katseeni häneen. Menen avoimelle lähteellä. Täysin tietoisesti syntiä tekevänä otan armon avukseni, koska ei ole muuta mahdollisuutta kuin ottaa näin pirullisena armon avukseen.

Vaikka en vapautuisikaan juomarin tai huumeen koukusta, menen kuitenkin Jeesuksen luo. Menen vaikka itsemurha-ajatuksen kietovat minut yhä syvemmin ja lopulta heittäydyn junaradalle Savion ja Keravan välillä joulukuisessa räntäsateessa.

Sydämeni laadussa eikä monissa teoissani ole mitään eroa suruttoman ihmisen ja minun välillä. Ainoa ero on siinä, että myönnän Jumalan pyhän lain totuudellisuuden ja että kaikista sen jatkuvista tuomioista huolimatta huudan avukseni jatkuvasti Herran Jeesuksen Kristuksen nimeä.

En voi kerskua siitä, mitä Pyhä Henki on vaikuttanut minussa. Sillä ainoa asia, jota voisi kutsua Hengen vaikutukseksi on halu tutkia Raamatun sanaa, oman syntiskurjuuden jatkuva, usein suorastaan painostava näkeminen suurin piirtein jokaisen Raamatun aukeaman valossa ja kummallinen halu ja rohkeus mennä kaikesta omasta pysyvästä jumalattomuudestani ja epäonnistumisestani huolimatta Jeesuksen luo armon kerjäämään ja uskallan väittää myös armoa samaan.

En ole mitään eikä minusta ole tullut mitään enkä ole saanut aikaan mitään muuta kuin korkeintaan pahaa. En täytä minkäänlaista kristillisyyden mittaa. Mutta kaikesta tästä turmeltuneisuudestani ja hulluudestani huolimatta kuitenkin turvaan ja luotan Herraan Jeesukseen Kristukseen.
jarrut
jarrut

Viestien lukumäärä : 2011
Join date : 24.10.2013

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Olavi Peltola/Usko ja parannus

Viesti  jarrut lähetetty To Heinä 26, 2018 3:00 pm

Mutta onko tämä oikein? Tätäkö on autuuttava usko?



Kuinka hyvää tekikään löytää Osmo Tiililältä seuraava katkelma: "Mitä parannus on? Se on katumusta Herran edessä ja uskon katseen nostamista hänen puoleensa. Parannus on huutoa syvyydestä, heikon huutoa, hätä huutoa. Sellaiseen Herra vastaa ja näyttää uskon silmälle - olkoon tämä vasta vaikka arkana luomiaan raottava - ihmeellistä Poikaansa Kristusta ja nostaa huutavan syvyydestä yhteyteensä. Silloin nousee tämän sydämestä kiitos: minäkin suuri syntinen, minäkin ruhjottu, ahdistunut, langennut ja lankeava, minäkin, jolla ei ole ansion alkeitakaan, saan omistaa Vapahtajan" (Osmo Tiililä, Yön jälkeen aamu, 118.

"Emme pelastu sen nojalla, miten pitkälle olemme päässeet synnin voittamisessa, sillä parhaimpiinkin jää synti, joka kietoo hänetkin verkkoihinsa tavalla tai toisella ja jota heidän on vastustettava aina veriin asti. He eivät kelpaa laadultaan, eivät edes uskon hedelmiensä nojalla, sillä synnilläkin on hedelmiä. Heidän uskonsa ei näin ollen ole mikään sellainen uusi ihmisluonto, jonka nojalla he kuuluisivat taivaan valtakuntaan. He pääsevät perille vain Herransa ja Vapahtajansa nojalla. Tällä ei ole kielletty, että Herrassa olevat tulevat osallisiksi jumalallisestakin luonnosta - mutta se ei ole mitään jumalallistamista ajassa, vaan vasta uuden alkua" (emt. 113).

Hyvä on myös tarttua Jonas Laguksen opetukseen: "Mieletön luontomme vaatii ensin pyhitystä ja tahtoo sotkeutua siihen, kun meidän tulisi katsoa vain vanhurskauttamista ja aina pyrkiä pääsemään siitä uudelleen osallisiksi. Totisesti kun tulee hetki, jolloin meidän on astuttava tuomarin eteen, emme saa viedä mukanamme muuta kuin syntiä ja kurjuutta. Suurimpina pahantekijöinäkin saamme katsoa Jumalan Karitsaan luottaen siihen, että hän on vanhurskautemme, joka sulasta ansaitsemattomasta armosta tahtoo tehdä meidät autuaiksi. Pitääkö meidän siis pysyä synnissä ja elää siinä, koska pyhityspuuhamme ei kelpaa mihinkään?

Ei suinkaan, sanoo apostoli. Mutta tahdommehan kumminkin pitää pyhitystä merkkinä armontilastamme? Siihen sanomme rohkeasti. Emme suinkaan. Meidän on perustettava kaikki Kristukseen eikä itseltämme milloinkaan vaadittava muuta kuin mitä meillä todellisuudessa on, nimittäin syntiä ja kurjuutta. Uskokaa minua ja omaa kokemustanne. Tämän läksyn oppiminen kestää koko elämän ajan. Ei kukaan pääse tässä mestariksi, ja tuo luonnon tunkeutuminen armon tielle aiheuttaa useimmille epäselvyyttä ja sotkua (Jonas Lagus, Evankeliumin ääni, Porvoo 1961, 130‑131).

C. O Rosenius kirjoittaa, että evankeliumin salaisuus on se, että" kaikki synti - sekin joka tänään huolettaa sinua - on jo sovitettu Kristuksen kuolemassa. Nyt ei siis mitään Jumalan puolelta estä sinua tulemasta armon istuimen luo - voi tulla niin murskattuna tai niin kovana kuin olet, niin hurskaana tai jumalattomana kuin olet, niin puhtaana tai epäpuhtaana kuin olet ja saada armon, joka on annettu sekä vanhurskaudeksi että pyhitykseksi."

"Ei mikään teko voi ansaita eikä mikään synti estää Jumalan armoa. Nyt jää jäljelle vain se, että syntinen tulee Isän luo, joka on jo sovitettu, ja ottaa uskon kautta vastaan sen, mitä Kristus on tehnyt. Mutta Isän luo emme koskaan tule ennen kuin laki on saanut tehdä suuriluuloisesta, omavanhurskaasta ja ylpeästä syntisestä neuvottoman." (C. O. Rosenius ,Tie rauhaan, Suolahti 1973, 90).

"Mutta jos hänen on tultava sellaiseksi tai tällaiseksi päästäkseen Jumalan suosioon, silloinhan eivät armo ja vanhurskaus tulisi yksin Kristuksen kautta. Eikä se silloin tapahtuisi kokonaan "ilman tekoja" tai "ilman lakia", kuten Raamattu sanoo. Mutta parannusta, katumusta ja uskoa ei tarvitakaan Jumalan takia vaan syntisen takia. Ei Jumalaa tarvitse taivuttaa antamaan armonsa, vaan syntisen on taivuttava ottamaan se vastaan. Kun syntisen kipeimmäksi tarpeeksi ja ainoaksi lohdutukseksi on tullut pääsy Kristuksen luo - silloin hänen parannuksensa ja katumuksensa ja uskonsa takaavat sen, että hän on jo saanut armon Kristuksessa" (C. O. Rosenius, Vanhurskaana Jeesuksessa, Vaasa 1976, 119-120).

"Yksityisen ihmisen ei nyt tarvitse muuta kuin tulla ja ottaa vastaan kaikki tämä, mikä hänelle kuuluu. Hän saa ilmaiseksi pukeutua parhaisiin vaatteisiin ja uskoa halki elämänsä anteeksi kaiken synnin, mikä hänessä vielä on jäljellä. Syntiä ei koskaan enää lueta hänen syykseen eikä laki koskaan enää tuomitse häntä kadotukseen. Jumala ei koskaan enää vihastu häneen vaan rakastaa häntä iankaikkisella ja muuttumattomalla rakkaudella ja sulkee hänet syliinsä lapsenaan ja perillisenään, niin kaunan kuin hän uskoen pysyy Kristuksessa eli siis niin kauan kuin hän synnin vuoksi yhä uudelleen palaa Kristuksen luo eikä tule toimeen ilman hänen armoaan " (C.O. Rosenius, Yksi kaikkien puolesta, Vaasa 1976, 55).

Erkki Leminen pakinassaan terävästi valottaa tätä samaa ongelmavyyhtiä: "Jotkut sanovat, että minä en sano syntiä synniksi, en saarnoissani enkä kirjoissani. He odottavat varmaan, että keskikalja, kuvaruutu, tanssi ja rakastelu tulisivat totisesti teilatuksi ja tuhat muuta tuh­muutta luetelluksi.

Mutta miksi matkisin monia? Miksi raapi­sin pintaa, kun syyt ovat syvällä? Kun syöpä on sisällä? Ja olenhan sentään syn­tien emon - rakkaudettomuuden - usein synniksi sanonut, sen, jolla on paljon pentuja ja joka poikii jatkuvasti.

Ja sanojat vihjailevat, että julistan halpaa armoa. He odottavat varmaan, että joka toisessa sanassa olisi laki ja joka toisessa armo, toisessa kädessä kirves, toisessa sidepakkaus. He ajattelevat var­maan, että jos ihmisellä on tosiparannuksen etutalle­tusmaksu, niin taivas lainaa loput. Mutta tällä kohtaa olen luja.

En suostu sanojan sanojen alle, en! Halpa olen itse ja monessa puuttuvainen, mutta Jumalan armosta ajattelen ja sanon, että se riittää kaikille kysyjille, koska se on kallis armo! Pelastus ei ole Jumalan ja ihmisen perustama pelastusosakeyh­tiö, vaan kokonaan Jumalan lahjaa. Se on pelkkää armoa. Me olemme kalliisti ostetut. Tällä kohtaa olen paavalilais-luterilai­nen ja sanon Paavalin sanoilla: "En minä teet mitättömäksi Jumalan armoa" (Gal 2:21) ja "armosta te olette pelastetut" (Ef 2:8.

Halpaa armoa julistaa mielestäni se, joka panee ihmisen töihin eikä luota Juma­lan tekoon - jumalattoman vanhurskauttami­seen uskon kautta, vaan tarjoaa ihmisen vaivaisia pennejä miljardivelkojen maksuk­si. Kalliin armon tunnossa lauletaan: "Mak­settu on velkani mun, ylistys olkoon ris­tinnaulitun". Silleen minäkin laulelen, vaikka sä­risevällä äänellä ja itkuisesti. Heipä hei - toistaiseksi! (Erkki Leminen, Sana 49/1987).
jarrut
jarrut

Viestien lukumäärä : 2011
Join date : 24.10.2013

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Olavi Peltola/Usko ja parannus

Viesti  Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa