Luterilaisuuden perintö ja nykyisyys

kirjoittaja Vierailija Pe Toukokuu 12, 2023 8:14 am

Luterilaisuuden perintö ja nykyisyys

Kaarlo Arffman

Kirjoittaja on kirkkohistorian emeritusprofessori ja reformaation tutkija Helsingin yliopistossa. Kirjoitus perustuu Aholansaaressa 20.8.2019 pidettyyn esitelmään.

Johdanto

Vuonna 1996 ilmestynyt kirjani Mitä oli luterilaisuus? Johdatus kadonneeseen eurooppalaiseen kristinuskon tulkintaan nosti esille kysymykset, mitä alkuperäinen luterilaisuus oli ja missä määrin evankelisluterilainen kirkko vielä perustuu siihen. Kirja on sen jälkeen vaikuttanut teologian oppikirjana, siitä on otettu useita painoksia ja se on ilmestynyt myös saksaksi. Tässä kirjoituksessa täsmennän kirjan väitettä alkuperäisen luterilaisuuden katoamisesta.

Miten kirkon oppi määräytyy?

Oleellisinta luterilaisuuden katoamisessa on se, että käsitys opin määräytymisestä on muuttunut. Lutherin mukaan paavinistuin oli mennyt harhaan, koska se kuvitteli voivansa määritellä kirkon opin muilta kysymättä, pelkillä hallinnollisilla päätöksillä. Totuus ei kuitenkaan ollut ihmisten hallinnassa. Edes yleinen kirkolliskokous ei voinut päättää siitä. Senkin päätökset olivat oikeita vain, jos ne oli tehty Jumalan sanaa kuunnellen ja totellen
.
Tämän vuoksi Luther kielsi kannattajiaan lähtemään paavin Trentoon vuodeksi 1545 kutsumaan kirkolliskokoukseen. Luterilaisena aikana Ruotsin kirkossakaan ei ollut kirkolliskokouksia. Niitä ei tarvittu, koska Raamattu oli selvä – jos sitä vain haluttiin kuunnella nöyrästi ja avoimin mielin. Tähän kuului myös sen huomioon ottaminen, millaisia vastaansanomattomia johtopäätöksiä Raamatun tekstistä voitiin tehdä ja miten Jumala itse oli tulkinnut Raamattua kirkon historiassa.

Ajan myötä tämä käsitys ei kestänyt. Uuden luonnonoikeuden myötä kirkko alettiin nähdä uskovien yhteenliittymänä, jonka asioista jäsenet päättävät. Nämä ajatukset muuttuivat Suomessa käytännöksi vuoden 1869 kirkkolain myötä. Sen mukaan kirkon asioista – myös opista – päättivät enemmistöpäätöksin papiston ja seurakuntalaisten joukosta valitut kirkolliskokousedustajat. Ympyrä oli kiertynyt täyteen ja kirkko palannut juuri siihen ajatteluun, jota Luther oli noussut vastustamaan.

Yksittäisten opinkohtien muuttuminen

Mitä oli luterilaisuus? -teoksen mukaankaan luterilaisuus ei toki ole kadonnut jäljettömiin. Monet reformaation aikana syntyneet ajattelutavat ja käytännöt ovat säilyneet meidän aikaamme asti – elleivät ne ole ristiriidassa modernin ajattelun kanssa. Hyvä esimerkki tästä on se, että luterilaisessa kirkossa ei edelleenkään pyydetä kirkon kunnioittamien pyhien esirukouksia.

Reformaattoreiden mielestä tällaisten pyyntöjen kuulemisesta ei löytynyt varmaa lupausta.
Toinen ääripää ovat sellaiset opinkohdat, jotka on jopa tietoisesti torjuttu. Tästä hyvä esimerkki on luterilaisuuden opetus oikeasta elämänjärjestyksestä.

Lutherin mukaan ihmiset olivat syntyperänsä perusteella eriarvoisia, ja heidän oli palveltava Jumalaa ja toisia ihmisiä siinä ”kutsumuksessa”, johon Jumala oli heidät asettanut. Toinen oli siksi ruhtinas, toinen maaorja. Lisäksi ihmiset kuuluivat johonkin Jumalan asettamista kolmesta säädystä. Eriarvoisuus toteutui niiden hierarkkisessa järjestyksessä. Edes sitkeimmin luterilaisuuden perinnöstä kiinni pitävät suomalaiset eivät enää hyväksy näitä ajatuksia. Kuitenkin ne olivat reformaattoreille luovuttamattomia ja löytyvät myös tunnustuskirjoista.

Lutherin sanoma vanhurskauttamisesta

Ääripäiden väliltä löytyy paljon sellaisia opinkohtia, jotka ovat säilyneet, mutta enemmän tai vähemmän muuttuneina. Seuraavassa tarkastelen hieman lähemmin yhtä tällaista kohtaa, luterilaisuuden ytimenä nähtyä vanhurskauttamisoppia. Evankelisluterilaisen kirkon ongelmia saatetaan vähätellä sanomalla, että ne ovat kuitenkin toisarvoisia, koska syntisen vanhurskauttaminen yksin armosta on se ”opinkohta, jonka mukana kirkko seisoo tai kaatuu”.

Tällainen puhe kuulostaa vakuuttavalta, mutta on kuitenkin ongelmallista. Ensinnäkään luterilaiset reformaattorit eivät ajatelleet, että vanhurskauttamisen rinnalla kaikki muu oli toisarvoista. Heille vanhurskauttaminen oli kyllä tärkein opinkohta mutta ei suinkaan ainoa tärkeä. Toiseksi vanhurskauttamisoppikaan ei ole pysynyt samana reformaation alusta nykyaikaan saakka.

Martin Luther oli kasvanut katoliseen uskoon. Siinä kristinusko nähtiin tienä, joka vei kulkijansa lopulta Ilm. 21:ssä kuvattuun taivaalliseen Jumalan kaupunkiin. Tie alkoi kasteesta, ja matkan varrella oli ehtoollinen tarjolla pyhiinvaeltajan ravinnoksi. Tieltä eksynyt pääsi palaamaan sille takaisin ripissä.

Matkan varrella pyhiinvaelluksensa vakavasti ottanut kulkija muuttui. Koska tämä muutos, pyhitys, oli kuitenkin kuollessa kesken, Jumala vei sen päätökseen kiirastulessa. Perillä oli nimittäin oleva vain täydellisen pyhiä ihmisiä. Synnin ote heistä oli kirvonnut ja heistä oli tullut sellaisia, miksi Jumala oli heidät tarkoittanut. Siksi Jumalan kaupungissa ei ollut enää syntisiä ihmisiä. Siellä ei tehty syntiä, vaan sen tilalle oli tullut käsittämätön ilo ja Jumalan ylistys.

Kuten tunnettua, Martin Luther ryhtyi kerjäläisveljeksi ja yritti kaikin keinoin päästä eteenpäin pyhityksen tiellä. Tulosta ei kuitenkaan syntynyt niin nopeasti kuin hän itse ajatteli. Rippi-isätkään eivät pystyneet auttamaan. Myöhemmin Luther kyllä muisteli, miten Johann vonStaupitz oli epäillyt hänen pyhitysponnistelujaan ja kehottanut sen sijaan ”katsomaan siihen mieheen, jonka nimi on Kristus”. Tätä muistellessaan Luther kuitenkin totesi, että hän ei ollut tuolloin ymmärtänyt, mitä Staupitz oli tarkoittanut. Kun pyhitystaistelun päämäärä, Jumalan täydellinen rakastaminen hänen itsensä vuoksi, ei näyttänyt toteutuvan, Luther päätyi epätoivoon.

Vapautus löytyi lopulta radikaalista ratkaisusta: koko ajatus pyhityksen tiellä kulkemisesta oli hylättävä. Ihmisen tarvitsi vain uskoa Kristukseen. Uskova ihminen sai jättää pyhittymisensä täydellisesti Jumalan huoleksi ja keskittyä palvelemaan lähimmäisiään. Nämä ajatuksensa Luther esitti kansantajuisesti vuonna 1520 pienessä kirjasessa Kristityn vapaudesta. Siitä tuli julkaisumenestys.

Kriisi ja sen ratkaisu

Mikä oli tulos? Toisaalta lukuisat ihmiset vakuuttuivat, että Luther oli oikeassa: kristinusko ei ollut ahdistavaa pyrkimistä johonkin parempaan, vaan vapautetun ihmisen iloa jo tässä ja nyt. Vuosina 1521–1524 Saksassa nousi kirjoitusten tulva, kun tavalliset ihmisetkin tarttuivat kynään perusta 6 | 2019 artikkelit 329ja ryhtyivät välittämään vapautuksen sanomaa eteenpäin. Samaan aikaan monet seurakunnat alkoivat kuitenkin ajautua kaaokseen.

Lutherin sanomasta nimittäin otettiin usein vastaan vain sen alkupuoli. Jos pelkkä usko riitti, niin miksi käydä enää kirkossa, maksaa papille tai noudattaa kirkon elämänohjeita? Tässä suhteessa on talonpoikaissota johtanut tutkimusta harhaan. Lutherin ympärille syntynyt evankelinen liike nimittäin oli vuoteen 1525 tultaessa syvässä kriisissä sielläkin,
minne talonpoikien kapina ei lainkaan ulottunut. Yhteiskunnallinen kapina vain peitti kriisin julkisuudessa alleen.

Myllerryksen jälkeen Lutherin oli pakko arvioida asiat uudelleen. Oli selvää, että hänen sanomansa ei kyennyt luomaan uutta pohjaa seurakuntien toiminnalle. Tämä näkyy myös siinä, että jotkut evankeliset teologit ryhtyivät miettimään, miten pitää kiinni Lutherin vanhurskauttamisopista mutta samalla löytää ”lisämotiivi”, joka saisi ihmiset elämään oikein. Johannes Bugenhagen esimerkiksi erotti 1525 käsitteet ’ansio’ (Verdienst) ja ’lupaus’ (Zusage). Pelastumiseen ei tarvittu ansioita; siihen riitti pelkkä usko Kristukseen. Jumala oli kuitenkin luvannut palkita oikein elävät ihmiset. Kannatti siis pyrkiä elämään Jumalan tahdon mukaisesti.

Luther ei tietenkään voinut myöntää sanomansa synnyttämää ongelmaa julkisesti. Käytännössä hän kuitenkin myönsi sen kääntymällä Saksin uuden valliruhtinaan Juhanan puoleen ja vaatimalla tätä puuttumaan seurakuntien hätätilaan ja palauttamaan niihin järjestyksen. Luterilaisuuden pelasti se, että vaaliruhtinas Juhana ja Hessenin maakreivi Filip ryhtyivät maallisen vallan kovilla keinoilla luomaan alueidensa seurakuntiin uudenlaista järjestystä. Sielläkin missä Lutherin evankeliumi ei ollut kyennyt synnyttämään oikeaa elämää, ruhtinaan miekka pakotti ihmiset elämään oikein. Luther itse tuki esivaltaa katekismuksillaan.

Niissä on aivan toisenlainen henki kuin Kristityn vapaudesta -kirjasessa. Nyt myös Luther vaati ihmisiä elämään oikein. Luterilainen kirkko muotoutui luterilaisten teologien ja maallisen vallan kiinteän yhteistyön pohjalle.

Rippikäytäntö luterilaisuuden muuttumisen kuvastajana

Luterilainen vanhurskauttamisoppi muutti myös rippiä. Siinä oli ennen ollut kolme kohtaa: katumus ja syntien tunnustaminen, anteeksisaaminen ja kolmantena rippi-isän määräämät katumusharjoitukset. Niiden päätarkoituksena oli auttaa uskovaa pääsemään eteenpäin pyhityksen tiellä. Luterilaisuudessa kolmas kohta jäi kuitenkin pois, olihan koko ajatus
kristinuskosta pyhiinvaelluksena hylätty. Luterilaisuudesta oli tullut tässä ja nyt -uskoa: tärkeää oli ”nyt” katua syntejään ja saada ne anteeksi. Luterilaiset pitivät kuitenkin edelleen kiinni siitä, että ehtoolliselle menijän oli ensin ripittäydyttävä henkilökohtaisesti.

Katolinen kirkko tehosti Trenton konsiilin jälkeen kosketustaan jäseniinsä, mikä näkyi siinä, että kirkkoihin ruvettiin rakentamaan uudenlaisia suljettuja rippituoleja, jotka varmistivat rippisalaisuuden. Vastaavasti myös Saksan luterilaisilla alueilla kirkkoihin rakennettiin samanlaisia rippituoleja.

Ennen pitkää luterilainen rippikäytäntö kuitenkin muuttui. Koska rippi-isän kullekin ripittäytyjälle ”räätälöimät” katumusharjoitukset olivat jääneet pois, ei papin tarvinnut tietää, missä ripittäytyjä oli poikennut oikealta tieltä. Oli siis johdonmukaista jättää myös henkilökohtainen ripittäytyminen pois. Se muuttui luterilaisuuden piirissä harvinaiseksi viimeistään 1700-luvun kuluessa ja säilyi lähinnä kuolevien kohtaamisessa. Julkisuuteen jäi seurakunnan yhteinen rippi ja synnin- päästö.

Tämän muutoksen myötä papin ja seurakuntalaisten kosketuspinta oheni ja pappi muuttui entistäkin selvemmin sielunhoitajasta saarnaajaksi. Samalla katolisuuden ja luterilaisuuden tunnusmerkkien ”raja” siirtyi uuteen paikkaan, kun rippituolit eivät yleistyneet luterilaisuuden piiristä vaan jäivät katolisten kirkkojen tunnusomaiseksi piirteeksi.

Luterilaisuuden uusin murros

Lutherin Pienen katekismuksen mukaan kristityn tuli elää kymmenen käskyn mukaisesti. Jos hän hairahtui elämään sen vastaisesti, hänen tuli katua ja pyytää anteeksi. Armo oli sitä, että Jumala Kristuksen tähden antoi katuvan synnit anteeksi. Viime vuosikymmeninä luterilaisuus on kuitenkin kohdannut kasvavassa määrin toisenlaisen perinteen. En tunne sen juuria kovinkaan hyvin, mutta käsitykseni mukaan ne juontavat valistukseen ja siitä kasvaneeseen vallankumousperinteeseen.

Läntisessä Euroopassa tämä perinne näkyy selvästi Ranskassa. Sen mukaan poliitikkojen yksityisellä elämällä ei ole merkitystä. Tärkeää on vain se, millaisia asioita he ajavat. Saarnoja kuunnellessa tuntuu siltä, että samansuuntainen muutos on tapahtumassa Suomen kirkossakin. Kymmeneen käskyyn perustuva oikean elämän vaatimus on syrjäytymässä.

Sen tilalle on noussut vaatimus yhteisestä elämän parantamisesta: kristittyjenkin tulee edistää oikeudenmukaisuutta, rauhaa ja tasa-arvoa sekä taistella ilmastonmuutosta vastaan. Synti taas on kollektiivista syyllisyyttä siitä, että emme ole ainakaan tarpeeksi tehneet näin. Vastaavasti armo on Jumalan hyvyyttä kaikkia ihmisiä kohtaan ja siihen luottamista.

Tulevaisuus näyttää, missä määrin uusi käsitys synnistä ja armosta lyö itsensä läpi Suomen kirkossa. Jos niin käy, kirkko ajautuu entistäkin kauemmaksi Lutherin alkuperäisestä sanomasta.

Katoaako myös evankelisluterilainen kirkko?

Entä miten käy luterilaisuuden pohjalle syntyneen kirkon? Voiko se säilyä, jos se pitää kulissinaan luterilaisuutta, mutta toimii tuon kulissin takana aivan toisista lähtökohdista käsin? Huonolta näyttää. Eurooppaan reformaatioaikana syntyneet protestanttiset valtionkirkot ovat kuihtumassa pieniksi vähemmistöiksi. Englannin nuorista aikuisista vain yksi prosentti tunnustautuu anglikaaneiksi. Myös muualla jäsenmäärät laskevat nopeasti. Ehkä vielä hälyttävämpää on, että osallistuminen koko seurakunnan yhteiseen jumalanpalvelukseen vähenee.

Saksan evankelisen kirkon piirissä pohditaan parhaillaan, mitä tehdä, kun jumalanpalveluksiin osallistuminen on monin paikoin vähentynyt olemattomiin. Sama kehitys näkyy myös Suomessa. Niinpä useissa Helsingin kirkoissa ei sunnuntaisin vietetä enää yhteistä suomenkielistä messua. Ehkä uuden käsityksen syyllisyydestä ja armosta sisäistäneet evankelisluterilaisen kirkon jäsenetkään eivät koe sitä tarpeelliseksi.

https://www.perustalehti.fi/wp-content/uploads/2019/11/Perusta_6_2019_www.pdf

kirjoittaja Vierailija Pe Toukokuu 12, 2023 8:36 am

KATOAAKO MYÖS EVANKELISLUTERILAINEN KIRKKO?

Vastaus on: kun/jos Jeesus Kristus on kirkon oven
ulkopuolella, ei Hän silloin ole luulemisella ja
valehtelemallakaan sisäpuolella, vaikka
kuinka luultaisiin "LUTERILAISIA oikeaoppisia" olevansa,
silloin kirkko on vain pelkkä nimitys, niin kuin Luterilaisuuskin!
Sama koskee muitakin yhteisöjä, kun Jeesus Kristus on oven ulkopuolella,
ON VAIN LAHKON NIMI JÄLJELLÄ.

Luterilaisuuden perintö ja nykyisyys