Kuuluuko vastuu hyvinvoinnista kirkolle?

Kuuluuko vastuu hyvinvoinnista kirkolle?

Kirjoittaja Kaarlo Arffman, kirkkohistorian professori, Helsinki
2014 / 6 Diakonia 20 maaliskuu 2014

Prof.juhlaluentokuva Kaarlo Arffman 2011Suomalaisen hyvinvointivaltion sanotaan olevan kriisissä. Rahat eivät enää riitä sen ylläpitämiseen. Pitäisikö kirkon tässä tilanteessa ottaa entistä laajemmin vastuuta heikoimmassa asemassa olevista kansalaisista? Yritän seuraavassa antaa aineksia tämän kysymyksen miettimiseen esittelemällä muutamia siihen liittyviä teologisia näkökulmia.

Pohjoismaisen hyvinvoinnin mallin näkyvimmät juuret juontavat 1700-luvulle.  Silloinhan ruvettiin ajattelemaan, että entisen, monilta osin järjettömältä tuntuvan elämänmenon tilalle oli saatava järjenmukainen yhteiskunta. Julkinen auttaminen oli aikaisemmin ollut kirkon, käytännössä paikallisseurakuntien tehtävänä. Seurakunnat taas olivat auttaneet vapaaehtoisesti kerätyin varoin. Länsi-Euroopan esimerkin mukaisesti auttamisessa alettiin 1700-luvulla turvautua auttamisessa pakkoon. Suomessa ensimmäinen askel oli se, että pitäjät jaettiin ruotuihin, joiden tehtävänä oli pitää huolta yhdestä apua tarvitsevasta ihmisestä. Jokaisen talon oli pakko olla mukana ruotuvaivaisen hoidossa. Kaupungeissa taas alettiin kerätä köyhien auttamiseksi pakollista veroa. Kööpenhaminassa vastuu apua tarvitsevista ihmisistä siirrettiin 1799 seurakunnilta kaupungille, ja kaupunki alkoi periä sitä varten erityistä veroa. Muut Pohjoismaat seurasivat perässä. Maaseudulle luotiin kunnat, joiden tehtäväksi auttaminen siirtyi.

   Varsinkin herätyksen kokenut ja erilaisiin heränneiden verkostoihin liittynyt papisto oli 1800-luvun puolivälissä sitä mieltä, että julkinen auttaminen ei kuulunut kirkon ”varsinaiseen tehtävään”

Suomen kirkon suhtautumista tähän muutokseen on tutkittu, mutta ei riittävästi. Varsinkin herätyksen kokenut ja erilaisiin heränneiden verkostoihin liittynyt papisto oli 1800-luvun puolivälissä sitä mieltä, että julkinen auttaminen ei kuulunut kirkon ”varsinaiseen tehtävään”, vaan kirkon oli vapauduttava siitä. Se oli siirrettävä kuntien ja kaupunkien huoleksi. Olen usein miettinyt ymmärsivätkö, näin ajatelleet papit ja muut oppineet, miten radikaalisti uutta kantaa he edustivat. Auttaminen ja jäsenistä huolenpitäminenhän oli kristinuskon alusta lähtien ollut kiinteä osa kirkon toimintaa. Reformaatiokaan ei ollut tuonut tähän peruslähtökohtaan muutosta. Radikaali herätyskristillinen kanta merkitsi siis irtisanoutumista myös reformaatiosta ja kristinuskon kaventamista pelkästään ihmisen jumalasuhteeseen ja sen hoitamiseen.

Valtio hyvinvoinnin takaajaksi

Samaan aikaan puhalsivat etelämpänä jo toisenlaiset tuulet. Saksassa varsinkin nopeasti kasvavien teollisuuskaupunkien ongelmat nousivat huomion kohteeksi. Siellä löi itsensä läpi ajatus, että valtio ei voinut jättää köyhyyteen liittyviä ongelmia kuntien ja kaupunkien hoidettaviksi. Sen oli itse lainsäädännön avulla puututtava kansalaisten elämään ja taattava kaikille ihmisarvoiset elinolosuhteet. Tästä tuli vähitellen myös Pohjoismaisen hyvinvoinnin mallin kulmakivi.

Katolisen kirkon ja luterilaisten kirkkojen tiet kuitenkin erosivat. Saksan evankelisten kirkkojen piirissä oli 1800-luvun kuluessa päässyt vauhtiin ns. sisälähetys. Luotiin erilaisia vapaaehtoisuuteen perustuvia auttamisyhdistyksiä, diakonissalaitoksia ja muita hoitopaikkoja. Sen sijaan yhteiskunnan kehittämiseen evankelisella kirkolla ei ollut paljonkaan sanottavaa. Tässä epäilemättä näkyi reformaation regimenttiopin vaikutus. Sen mukaanhan maalliset asiat kuuluivat maalliselle esivallalle eikä kirkon tullut sekaantua niihin. Suomessa tämä näkyi pitkälle 1900-luvulle saakka hyvin selvästi. Kirkon johto keskittyi puolustamaan kirkon asemaa ja kehittämään sen uskonelämää.

Katolinen kirkko kulki jo toisenlaista tietä. Sille Ranskan vallankumous oli ollut katastrofi. Katolilaisten piirissä levisi ajatus, että kirkon asemaa ei voitu säilyttää valtion kanssa tehtyjen sopimusten ja etuoikeuksien avulla, vaan kirkon oli nojauduttava uskovaan kansaan. Tältä pohjalta syntyi ns. kansankatolisuus. Sen piiristä nousseet vaikuttajat ajattelivat, että kirkko ei voinut vetäytyä sivuun modernin yhteiskunnan rakentamisesta, vaan sen oli lähdettävä siihen mukaan ja esitettävä voimakkaasti oma näkemyksensä siitä, millaiseksi yhteiskunta oli rakennettava. Koko kirkon tasolla tämä tuli näkyy paavien sosiaalisissa kiertokirjeissä, joita on julkaistu 1890-luvulta lähtien. Nykyään ne ovat saatavilla myös suomeksi. Uuden ajattelun pohjalta Eurooppaan syntyi katolisia puolueita, joiden kautta kirkon äänen toivottiin vaikuttavan päätöksentekoon. Nykyään tämä perinne näkyy ehkä selvimmin Baijerin kristillis-sosiaalisessa puolueessa (CSU), joka on hallinnut Baijeria koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan.

Katolisen sosiaaliopin yhtenä keskeisenä lähtökohtana subsidiariteetti-periaate. Sen mukaan ihmisten pitää saada mahdollisimman pitkälle päättää itse heitä koskevista asioista. Yhteiskunta voi käytettävissä olevien varojen puitteissa tukea esimerkiksi pienten lasten hoitoa, mutta niin, että vanhemmat voivat itse päättää, miten he lastensa hoidon järjestävät.

Pohjoismaissa sen sijaan on vuosisatojen aikana totuttu ajattelemaan, että valtiolla on oikeus kantaa raskaita veroja ja ohjata päätöksillään ihmisten elämää. Kaikkien tulee elää samalla tavalla, ”niin kuin muutkin”. Elämään on vain yksi oikea malli. Tämän mukaisesti Suomessakin kiistellään esimerkiksi lasten hoidon osalta siitä, mikä tämä oikea malli on. Taustaoletuksena on se, että valtion tulee eduskunnan päätöksillä hyväksyä tämä oikea malli ja taloudellisin pakottein saada kaikki elämään sen mukaisesti. Nykyisen pääministerin mukaan tämä malli on se, että kaikki lapset tulisi saada päiväkoteihin ja heidän äitinsä ansiotyöhön.

   Kansalaisten hoitaminen laitoksissa synnytyssairaalasta krematorioon maksaa paljon.

Pohjoismaisen mallin ongelmana on sen kalleus ja joustamattomuus. Kansalaisten hoitaminen laitoksissa synnytyssairaalasta krematorioon maksaa paljon. Veronmaksajien määrä ei enää kasva samaa tahtia kuin aikaisemmin. Varsinkin Suomessa lisärasituksina ovat vielä ankara pohjoinen luonto ja syrjäinen sijainti. Hyvinvointivaltion rakentamisen aikana 1970-luvun alussa uskottiin optimistisesti, että yhteiskunnan voimat riittävät melkein mihin tahansa. Se pystyy esimerkiksi ottamaan vastuun vanhustenhoidosta. Sen sijaan esimerkiksi Suomeen verrattuna upporikas Saksa ei ole koskaan uskaltanut sitoutua tällaiseen; siellä lapsilla on aina ollut ainakin osavastuu vanhempiensa hoidosta.

Entä, jos hyvinvointivaltion rapistuminen jatkuu ja ehkä vain kiihtyy? Silloin monet käytännöt ja arvot on pakko miettiä uudelleen. Ainakin osaratkaisuksi tarjotaan jo nyt sitä, että hyvinvointivaltio on muutettava entistä selvemmin hyvinvointiyhteiskunnaksi, jossa vapaaehtoisuuteen perustuvat järjestöt, kirkko ja yksittäiset ihmiset ottavat entistä enemmän vastuuta. Kirkko joutuu siis selvittämään itselleen, millainen vastuu suomalaisten hyvinvoinnista sen on otettava.

Mitä kirkon pitäisi tehdä?

Siinäpä onkin mielenkiintoinen tehtävä. Hyvinvointivaltion rakentamisessa kirkko jäi ja jätettiin sivustakatsojaksi. Varsinkin sodan jälkeen kirkon piirissä esiintyi myös kritiikkiä hyvinvointivaltiota kohtaan. Varsinkin Kuopion piispa Eino Sormunen tunnettiin tällaisena epäilijänä. Sittemmin kirkko on liimautunut hyvinvointivaltion kylkeen. Se katsoo, että hyvinvointi taataan parhaiten pohjoismaisen mallin avulla. Vastaavasti on valitettu hyvinvointivaltion alasajoa ja pidetty diakoniatyön laajenemista ja sen uusia työmuotoja vain pakon sanelemina hätäratkaisuina.

Luther ja hänen kannattajansa uskoivat 1520-luvun alussa, että heidän ymmärtämänsä evankeliumi synnyttäisi suuren auttamishalun. Jopa köyhyyden synnyttämät ongelmatkin voitaisiin ratkaista sen avulla. Avun jakaminen oli vain keskitettävä seurakuntien kassoihin ja apu kohdennettava sitä todella tarvitseville. Jos Suomen kirkko todella olisi luterilainen kirkko, sen kai pitäisi ilmoittaa valtiolle, että auttaminen voidaan jättää aikaisempaa enemmän kirkon huoleksi. Se kyllä huolehtii autettavista evankeliumin synnyttämän auttamishalun voimalla! Meidän korvissamme tällainen puhe kuulostaa kuitenkin mauttomalta vitsiltä. Luther pettyi odotuksissaan eikä nykypäivän kirkko enää usko käytännössä hänen lupauksiinsa.

Mistä apua? Yksi lähtökohta on siinä, että Suomen kirkko ei 1800-luvullakaan loppujen lopuksi luopunut auttamistoiminnasta vaan omaksui saksalaismallisen diakonian ja sisälähetyksen. Kirkon kannalta on nähdäkseni tärkeintä antaa apua siinä määrin kuin siihen on voimavaroja. Yksi tärkeimmistä syistä varhaisen kirkon nopeaan kasvuun lienee ollut se, että seurakunnat pitivät huolta jäsenistään. Rakkaus ei ollut pelkkiä sanoja, vaan ”kaveria ei jätetty”. Kaste merkitsi tämän turvan piiriin pääsemistä. Nykypäivän kirkollekaan diakonia ei ole mikään toiminnan toisarvoinen häntä, vaan kasvun keskeinen lähtökohta.

   Sanoma valtion päättäjille voisi olla se, että hyvinvointia on rakennettava realistisemmin ja ottaen huomioon myös pohjoismaiseen malliin sisältyvät riskit.

Mielestäni kirkon kannattaisi myös perehtyä katolisen kirkon toimintatapaan ja kuunnella uudelleen Eino Sormusen ja hänen laillaan ajatelleiden kritiikkiä. Sanoma valtion päättäjille voisi olla se, että hyvinvointia on rakennettava realistisemmin ja ottaen huomioon myös pohjoismaiseen malliin sisältyvät riskit.

Lähempiä tietoja
Arffman, Kaarlo: Auttamisen vallankumous. Luterilaisen reformaation yritys ratkaista köyhyyden aiheuttamat ongelmat. Historiallisia tutkimuksia 236/ Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 205. Helsinki 2008.

Arffman, Kaarlo: ”Hyvinvointivaltion synty ja kerjäämisen katoaminen Pohjoismaista”.   Teoksessa Kerjääminen eilen ja tänään. Toim. Virpi Mäkinen & Anne Birgitta Pessi. Tampere 2009.

Siinäpä onkin mielenkiintoinen tehtävä. Hyvinvointivaltion rakentamisessa kirkko jäi ja jätettiin sivustakatsojaksi. Varsinkin sodan jälkeen kirkon piirissä esiintyi myös kritiikkiä hyvinvointivaltiota kohtaan. Varsinkin Kuopion piispa Eino Sormunen tunnettiin tällaisena epäilijänä. Sittemmin kirkko on liimautunut hyvinvointivaltion kylkeen. Se katsoo, että hyvinvointi taataan parhaiten pohjoismaisen mallin avulla. Vastaavasti on valitettu hyvinvointivaltion alasajoa ja pidetty diakoniatyön laajenemista ja sen uusia työmuotoja vain pakon sanelemina hätäratkaisuina.

Mitä tämä auttamisasia olisi tänään?
Ja ketkä kaikki sitä auttamista ja avustusta saisivat osakseen, jos käytettäisiin sitä pohjoismaista mallia?

Pakostakin herää kysymys, koskeeko se avunanto myös maahanmuuttaneita ja maasta karkoituksen saaneita, mutta silti maahan jääneitä? Onko oikein että kirkko- diakonia avustaa maassa laittomasti olevia,ihmisystävällisyyden merkeissä? Eikö laki olekaan enää laki? Mietin vaan. Saavatko syöjäsirkat syödä maat tyhjiin, ettei muille jääkään mitään?  Onhan pohjoismaisessa yhteiskunnassa köyhiä ja tarvitsevia nuoria ja vanhoja omastakin takaa. Ketä avun ensisijaisesti lasketaan koskevan? Mitä ajattelet?

Onhan totta että romanian ja bulgarian kerjäläiset ovat siirtyneet pohjoismaihin, paremmassa toivossa.
Koskeeko kirkon apu täällä heitäkin? Eikö  oman valtion valvollisuus ole huolehtia omasta väestään?
Entä Afrikan monet valtiot ja niitten väki, miksi ei auteta heitä omaan maahansa, jos autetaan?
Monen tulevaisuus on syrjäytyminen ja rikollisuus täällä. Kielitaidottomuus ja sopeutumattomuus
oloihin ja lakiasioihin täällä.  Vai onko se oikein , että jokainen tottelee omia lakejaan, eikä
sen maan lakeja joissa oleillaan? Mitähän Raamattu näistä asioista sanoo?

Onhan siellä vastaus kaikkeen.

3.Mooseksen kirja:
25:35 Jos veljesi sinun luonasi köyhtyy eikä jaksa pysyä pystyssä,
tue häntä samoinkuin muukalaista tai loista; hän eläköön luonasi.

4.Mooseksen kirja:
15:15 Seurakunnassa olkoon laki sama teillä kuin muukalaisellakin, joka asuu teidän luonanne. Tämä olkoon teille ikuinen säädös sukupolvesta sukupolveen.
Se, mikä koskee teitä, koskekoon myös muukalaista Herran edessä

2.Mooseksen kirja:
12:49 Sama laki olkoon maassasyntyneellä ja muukalaisella, joka asuu teidän keskuudessanne."

3.Mooseksen kirja:
24:22 Sama laki olkoon teillä, niin muukalaisella kuin maassa syntyneelläkin;
sillä minä olen Herra, teidän Jumalanne."

4.Mooseksen kirja:
9:14 Ja jos muukalainen asuu teidän luonanne ja tahtoo viettää pääsiäistä Herran kunniaksi,
viettäköön sen pääsiäistä koskevien käskyjen ja säädösten mukaan; samat käskyt olkoot teillä, niin muukalaisella kuin maassa syntyneelläkin."
15:15 Seurakunnassa olkoon laki sama teillä kuin muukalaisellakin, joka asuu teidän luonanne.
Tämä olkoon teille ikuinen säädös sukupolvesta sukupolveen. Se, mikä koskee teitä,
koskekoon myös muukalaista Herran edessä.
15:16 Sama laki ja sama oikeus olkoon sekä teillä että muukalaisella, joka asuu teidän luonanne."

Monen tulevaisuus on syrjäytyminen ja rikollisuus täällä. Kielitaidottomuus ja sopeutumattomuus
oloihin ja lakiasioihin täällä.  Vai onko se oikein , että jokainen tottelee omia lakejaan, eikä
sen maan lakeja joissa oleillaan?

Mitäs ajattelette, arvoisa lukijakunta?

Oman maan köyhät ja sairaat ovat jo pitkään kärsineet ja kukaan ei jaksa auttaa loputtomasti. Sama näkyy jo Ruotsissa

Täällä näkyy todellakin, poliitikot eivät pääse yhteisymmärrykseen pääministerin valinnassakaan, kun toinen puoli haluaa pitää ovet auki kaikille, kun taas toiset haluaisivat ajatella maan omaakin väkeä. https://sverigesradio.se/sida/artikel.aspx?programid=185&artikel=6631417
 
Kyllä se harmittaa, kun kunnalliselle hammasklinikallekaan ei pääse, kun odotusaika on niin pitkä, ja yksityiset hammaslääkärit ovat eläkeläisille ja opiskelijoillekin liian kalliita. Jossakin on menty ojasta allikkoon,  oma väki tulee viimeisessä junassa, kun maahanmuuttajat ajavat kaikessa ohitse.


Eihän terveen järjen käyttö pitäisi politiikassakaan olla kiellettyä, tässä maassa on töitä tehty koko elämä, ja eläkeläispäivät vietetään köyhyydessä, kun maahanmuuttajille korvataan kaikki ja annetaan luksus toimeentulo.



Olen itsekin maahan muuttaja, tulin tänne 1960-luvulla opiskelemaan ja työhön, enkä ole mikään rasisti, mutta röyhkeyttä ja yhteiskunnan hyväksikäyttöä en voi sietää, kun verorahojamme törsätään, ja samalla vanhukset täällä näkevät nälkää. Syyhän on maan päättäjissä. En ihmettele jos Ruotsista ja Suomesta tulee tätä menoa maita, jossa maihin muuttavat määräävät mitä tehdään ja mitä ei, koska poliitikot eivät itse osaa päättää ja määrätä. Kirkoista Ristitkin pois, ettei olla loukkauksieksi toisuskoisille.