Suomi 100, kirkko 500

Teemu Laajasalo toivoo kirkon merkkivuonna paluuta Martti Lutherin suurimman oivalluksen ääreen.

Onnea satavuotias Suomi – ja viisisataavuotias protestanttinen kirkko!

Lokakuussa 1517 saksalainen pappi Martti Luther julkaisi kuuluisat ”95 teesiä anekaupan väärinkäytöksiä vastaan” ja käynnisti protestanttisen kirkkokunnan synnyn. Sen kunniaksi Suomen evankelisluterilainen kirkkokin viettää nyt merkkivuotta.

Miten on, olisiko sen kunniaksi syytä naulata seinään uudet teesit? Laittaa liikkeelle uusi reformaatio?

Kallion seurakunnan kirkkoherra Teemu Laajasalo miettii hetken.

”Ajattelisin pikemminkin niin, että paluu juurille voisi olla hyvä”, hän sanoo.

”Lutherin suurin oivallus oli armahdus. Se, ettei ihminen voi kivuta Jumalaan päin, vaan tulla vain armahdetuksi. Armahduksen ajatus tuntuu tässä suorituspaineiden ja mittareiden ajassa hyvältä.”

Keskustelua kirkon asemasta yhteiskunnassa ei voi merkkivuonna välttää. Nyt kuuma peruna on se, voiko kirkko ottaa kantaa. Saako kirkolla olla mielipiteitä esimerkiksi poliittisesti tulenarkoihin kysymyksiin?

Laajasalon mielestä kirkon ensisijaisena tehtävänä on kertoa evankeliumista, mutta toisaalta puhua hyvän puolesta ja pahaa vastaan.

”Jotkut tuntuvat toivovan, että kirkko keskittyisi taivaallisiin juttuihin eikä sekaantuisi muuhun. Mutta mielestäni on tärkeää, että kirkko ottaa kantaa omista lähtökohdistaan käsin.”

Eniten keskustelua on käyty – ei niin yllättäen – turvapaikanhakijoista ja pakolaisista. Saako kirkko suojella heitä, jotka eivät saa turvapaikkapäätöstä? Saako kirkko rukoilla heidän puolestaan?

Monet tuntuvat olevan sitä mieltä, että ei saa. Esimerkiksi perussuomalaisten kansanedustaja Mika Raatikainen ilmoitti eroavansa kirkosta, sillä hänelle riitti sen ”anarkia”.

”Kirkko opettaa, että muukalaisia pitää rakastaa. Ja että heillä on sama, luovuttamaton ihmisarvo. Kirkkoturvan periaate on vuosisatoja vanha: tehtävänämme on avata ovet eikä kysellä passia tai Kela-korttia”, Laajasalo sanoo.

Kirkkoa kuohuttavat myös sen omat sisäiset kiistat. Kun kyseessä on neljän miljoonan jäsenen organisaatio ja Suomen neljänneksi suurin työnantaja, on Laajasalon mukaan ainoastaan normaalia, ettei yksiäänisyys kirkolta onnistu.

”Jos lukee Raamatusta kuvaa seurakunnasta, niin siellä käytetään metaforana ruumista. Kirkko on ikään kuin Kristuksen ruumis, jossa jokaisella jäsenellä on joku erityistehtävä. Ne tehtävät ovat hyvin erilaisia ja hyvin erinäköisiä, mutta kuitenkin samanaikaisesti orgaanisesti yhteydessä toisiinsa. Se on mielestäni kaunis ajatus.”

Kirkkoa ei Laajasalon mukaan voikaan verrata puolueeseen, joka selvästi rajaa ideologiallaan toisenlaisia mielipiteitä pois.

”Kirkon pitää sallia diversiteettiä*.”
http://ylioppilaslehti.fi/2017/05/suomi-100-kirkko-500/
(*diversiteetti=monimuotoisuutta
arkikalusto)