Ehdoton ja suhteellinen

Ehdoton perustatodellisuus on Jeesus Kristus: Jumala ja ihminen, olemuksellisesti synnitön
ja syntiseksi toisten sijasta luettu ja tehty, itsessään pyhä ja vanhurskas, syntisten pelastaja.
Seurakunta/kirkko on vasta ja vain suhteellinen todellisuus, Jeesuksesta johdettu.
Se perustuu häneen mutta koostuu syntisistä ja uskossa vanhurskautetuista ihmisistä.

Toisin kuin Jeesuksen pyhyys seurakunnan pyhyys on sille itselleen vierasta, sen hyväksi luettua,
ulkopuolelta eli Jeesuksesta tulevaa. Seurakunta on ehdottoman riippuvainen hänestä henkilönä
ja hänen sanastaan asiana mutta ensisijaisesti henkilöstä ja henkilösuhteesta, jotka tuo ”asia”,
Sana, ja vain se välittää.

Kristillisen uskon kolmas kohta – evankeliumi Pyhästä Hengestä ja hänen työstään – perustuu sen toiseen kohtaan, evankeliumiin Pojasta ja hänen työstään, eikä irtoa eikä itsenäisty siitä. Siinä kuten luomisessa on aina mukana myös ihminen. Pelastus tapahtuu ihmisessä. Toinen uskonkohta kertoo pelkästään Jeesuksesta ihmisten ulkopuolisena todellisuutena, vaikka Jeesus on kyllä heitä varten ja uskossa tulee heihin.

Seurakunnan jäsenyys, kaste, ehtoollinen ja kirkon virka eivät takaa uskoa, joka on
näkymätön eikä mitenkään perimmältään vangittavissa. On olemassa ”muita jumalia”, ”toinen
Jeesus” eli ”Antikristus”, ”toinen henki”, ”toinen laki”, ”toinen evankeliumi”, ”valheapostoleja” ja ”valheveljiä” ensimmäisiä ja aitoja varjostamassa.

Niin kuin usein petymme ihmissuhteissa, niin meidät helposti petetään myös hengellisesti.
Mikään ulkonainen, mikään laitos, mikään yhteisö, kukaan viranhaltija ei voi varjella meitä siltä. Varjellumme vain pysymällä siinä Jeesuksessa, jonka Pyhä Henki Jumalan sanassa meille välittää.

Seurakunnan jäsenten inhimillisyyden ja syntisyyden tähden siihen on aina suhtauduttava
myös kriittisesti, niin kuin Uusi testamentti velvoittaa (1. Kor. 14:29; 1. Tess. 5:20–21; 1. Joh.
4:1). Seurakunnan viranhaltijat eivät ole erehtymättömiä vaan erehtyväisiä. Uusi testamentti
kertoo Pietarin ja Paavalin keskinäisestä kritiikistä sekä Paavalin ja Barnabaan toiminnallisesta välirikosta.

Miten me voisimme kuvitella olevamme nykyään jotenkin parempia?
”Puhdasta” seurakuntaa ei ole. Sellaisen kuvitteleminen itselle ja uskotteleminen toisille
johtaa farisealaisuuteen ja ihmisten pettämiseen.

Itsekritiikki on kaiken kritiikin lähtökohta ja sen oikeutuksen välttämätön edellytys. Ei
pidä eikä saa uskoa ketään eikä mitään yhteisöä, joka ei selvästi ilmaise itsekriittisyyttään.
Luotettavia ovat vain se ihminen ja se yhteisö, jotka suhtautuvat kriittisesti itseensä –
yksipuolisuutensa, vajavuutensa ja syntisyytensä tähden.

Omahyväisyys ja itsetyytyväisyys ovat pahimpia valheita. Ne ovat aina myös toisten yläpuolelle asettumista. Totuudellisuus ja rehellisyys ovat seurakunnan aitouden perustava koetinkivi.
Toinen koetinkivi on kysymys vallasta. Vain se, joka on valmis luopumaan vallan ja väkivallan käyttämisestä, voittaa – niin kuin Jeesus. Vain hän tulee osalliseksi Jeesuksen vallasta,
jonka alaisena hän itse aina on.

Seurakunta ei ole itseään varten vaan Kristusta ja evankeliumia ja maailmaa varten Kristuksessa ja Kristuksen tähden ja maailman – tai oikeammin sen ihmisten – voittamiseksi hänelle todistamalla ja julistamalla hänestä. Julistuksen kielteinen perustehtävä on valheen paljastaminen valhetta rakastaville. Sen myönteinen perustehtävä on tuoda esiin hänet, joka on Totuus. Totuus vapauttaa.

Raimo Mäkelä

https://www.perustalehti.fi/wp-content/uploads/2015/04/Perusta_4_2009.pdf