Suhteellinen tekee ehdottomasta suhteellista

kirjoittaja jarrut Ke Marras 07, 2018 7:49 am

Suhteellinen tekee ehdottomasta suhteellista

Se Jeesus Kristus, joka on Jumalan sanassa eli Raamatussa sekä kasteessa ja ehtoollisessa, on ehdoton. Niitä ei ole olemassa ilman häntä. Hänen kannaltaan ne ovat kuitenkin välineitä. Eihän kirja (=Raamattu) ole yhtä kuin henkilö (= Jumala/Jeesus Kristus), vaikka tätä henkilöä ei meillä ole ilman tätä kirjaa eikä meillä voi olla mitään tietoa Jeesuksesta eikä Jumalasta kaikkiaan eikä Jumalan tuntemista ilman tätä kirjaa.

Siinä mielessä Jeesus ja Raamattu ovat tietysti yhteneväiset. Kuitenkin on tehtävä ero henkilön ja välineen välillä, vaikkei niitä voi eikä saa yrittää irrottaa toisistaan.Sama koskee kastetta ja ehtoollista. Ne ovat merkkejä poissa olevasta henkilöstä, joka kuitenkin on niiden välityksellä läsnä tietyllä tavalla näkyvästi mutta samalla tietysti vajavaisen näkyvästi.

Meidänhän on uskottava, että Jeesus on läsnä kasteessa ja ehtoollisessa, mutta apostolit kirjaimellisesti näkivät hänet ja kokivat hänet kaikilla muillakin aisteillaan tarvitsematta uskoa sitä näkemistä. Me kuulemme Raamatusta hänen äänensä. Se on myös kasteen ja ehtoollisen ydin.

Usko Jeesukseen on persoonasuhde. Se ei ole ensisijaisesti eikä olennaisesti suhde yhteisöön eli seurakuntaan. Jumalan sana – siis Raamattu – kohtaa meidät henkilökohtaisesti. Sellainen ajatus, että siihen kohtaamiseen välttämättä ja ensisijaisesti tarvitaan välittäjäksi jokin ihmisyhteisö ja sen ”viranhaltija(t)”, on kyllä kristikunnassa laajalle levinnyt erityisesti roomalaiskatolisessa kirkossa, jonka konkreettisena päänä on ihminen, Jumalan Pojan maanpäällisenä sijaisena pidetty. Suomessa samanlaista käsitystä edustaa ainakin vanhoillislestadiolaisuus, ehkä jokin muukin suuntaus.

Luterilainen se ei ole eikä raamatullinenkaan.Ihminen on aina vajavainen ja syntinen, myös kirkon virassa ollessaan, vaikka hän myös on vanhurskas uskosta. Syntisyyttä ja uskoa ei voi irrottaa toisistaan. Jo perususkontunnustusten mukaan seurakunta uskotaan. Se seurakunta, joka myös nähdään ja koetaan muilla aisteilla, on aina suhteellinen. Paavin tosin uskotaan hänen kirkossaan olevan erehtymätön, mutta mikään inhimillinen ja raamatullinen todellisuudentaju ei voi siihen yhtyä.

Yhdellä yhteisöllä on yhdenlaisia opin ja elämän syntejä, toisella toisenlaisia. Opillisestikaan synnitöntä ja siten täydellistä yhteisöä ei ole. On suurta harhaa ja vastuuttomuutta uskotella sellaista itselleen ja toisille. Jos jollakin yhteisöllä on ”oikea virka”, ei se takaa, että sillä on oikea, Raamatun mukainen evankeliumi. Eihän näin ollut silloinkaan, kun Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa ei ollut naispappeutta. Ei virka takaa oikeaa sanomaa. Se on usein kuultu viran ohi, jopa virkaa vastaan.

Lehtemme seuraavassa numerossa kerrotaan Olof Ekmanista, Ruotsin pietismin uranuurtajasta 1600- ja 1700-luvun taitteessa. Hänen suuri kirkonuudistusohjelmakirjansa on vuodelta 1680. Yksi sen lähtökohta-ajatuksia on, että hänen mielestään sen ajan Ruotsissa tuskin oli lainkaan kristittyjä, vaikka kaikki olivat kirkon kastettuja jäseniä ja ainakin tietyllä tavalla kirkon kurin alaisia.

Kun monet meistä kyselevät oman aikamme kirkosta samaa ja sydänjuuriaan myöten surevat kirkkomme hengellistä ja moraalistakin tilaa, on hyvä muistaa, että tila on aina ollut todellisesti huono eikä oikeuta minkäänlaiseen itsetyytyväisyyteen.

Se ei tietenkään ole mikään puolustelu oman aikamme kirkollisille kauheuksille, joita myös tässä lehdessä on 35 vuotta arvosteltu. Se kuitenkin palauttaa meitä siihen todellisuudentajuun, ettemme kuvittele mitään hengellistä yhteisöä ehdottomaksi, synnittömäksi emmekä opiltaankaan täysin erehtymättömäksi. Søren Kierkegaard sanoi yli puolitoista vuosisataa sitten, että on syntien synti suhtautua suhteelliseen ehdottomasti ja ehdottomaan suhteellisesti.

Raimo Mäkelä

https://www.perustalehti.fi/wp-content/uploads/2015/04/Perusta_5_2009.pdf

Ma	Ti	Ke	To	Pe	La	Su
				1	2	3
4	5	6	7	8	9	10
11	12	13	14	15	16	17
18	19	20	21	22	23	24
25	26	27	28	29	30