Me elämme petoksen ajassa

Petoksen ajassa

Viimeaikaiset tapahtumat maailmassa, jatkuvat terroriteot ja kaikki muu sekaannus, tuo elävästi mieleen profeetta Jesajan sanat (57:20): ”Mutta jumalattomat ovat kuin kuohuva meri, joka ei voi tyyntyä ja jonka aallot kuohuttavat muraa ja mutaa.”

Se ei tarkoita, että Raamattuun, evankeliumiin ja Jeesukseen uskovat kristityt voisivat asettua ikäänkuin ei-uskovien yläpuolelle tämän maailman ja ihmisten tuomareiksi. Jumalan armosta ja taivaan valtakunnasta osalliseksi tullut käsittää, ettei hänellä ole mitään ansiota omaan pelastukseensa vaan se on täysin Jumalan armosta. Haluaisimme, että kaikki tulisivat Jumalan armosta osallisiksi eikä kukaan jäisi synnin tuomion alle. Jumalan tuomiot ovat paljolti myös sitä, että Hän sallii ihmisen jatkaa oman polkunsa kulkemista. Tällä polulla ihminen ei saa aikaan muuta kuin rauhattomuutta, hävitystä ja pelkoa.

Ns. kristillinen maailma on sekin ollut jo pitkään ravistelun kohteena. Onhan se ollut sitä koko historiansa ajan mutta meidän ajassamme kaikki tuntuu tiivistyvän ja kehitys nopeutuvan. Kun ajattelen edeltävää n. 20-30 vuotta ja erityisesti suurilla puheilla ja mainostamisella aikaansaatua karismaattisen liikkeen edistymistä myös Suomessa – ja kun katson maamme kristillisyyden yleistä tilannetta tulee mieleen, että se on välinpitämättömyyden, ihmiskeskeisyyden ja petoksen verkossa.

On kristittyjä, joiden mielestä karismaattisesta liikkeestä ei pitäisi varoittaa, koska raamattukielteinen liberaaliteologia ja maallistuminen on kirkon ja seurakunnan pahin uhka. Tämä kehitys on kuitenkin helppo tunnistaa koska sen taustalla on jo lähtökohtaisesti raamattukielteinen asenne. Terveeksi kristillisyydeksi ja Jumalan voimaksi naamioitunut maailmanlaaja karismaattinen liike on erilainen. Se pettää vilpittömiäkin kristittyjä kuvittelemaan ja uskomaan sellaista mitä Raamattu ei tue ja mitä se ei opeta.

Viimeaikaiset tapahtumat meillä osoittavat jälleen, että mitään ei opittu Markku Koiviston johtamasta Nokiamissiosta. Aivan sama meno jatkui ja uudeksi Koivistoksi ilmoittautui kokkolalainen nuori mies, jonka perässä monet maamme kristillisessä liikkeessä vaikuttavat henkilöt alkoivat juosta. Patmos ry, TV7, Nokiamission jatkajat kuten Missiomaailma, helluntaiherätys johtajiaan myöten, samoin vapaakirkko, lukuisat yksittäiset seurakunnat, pastorit ja vanhimmat tekivät tästä nuoresta miehestä idolin, jota taas tarjottiin kristityille erityisenä Jumalan valittuna.

Häntä mainostettiin monin ylisanoin, kuten mm. Seinäjoen hell.srk. ennen vuoden 2016 Summerfest konferenssiaan: ”… Patrick Tiaisen, joka tulee jakamaan innoittavaa sanaa hengellisestä läpimurrosta. Patrick on nuoresta iästään huolimatta tunnettu vahvasta uskon hengestä ja vapaudesta.” Tämä siitä huolimatta vaikka mies itse ilmoitti jo toimintansa alussa edustavansa Uskon sana -harhaoppia, johon myös menestysteologia keskeisesti liittyy.

On kamalaa, kun joku pyrkii kaikin keinoin hengelliseksi julkkikseksi ja vielä kamalampaa, että toiset – etenkin kristillisissä johtotehtävissä toimivat – edistävät tällaista. Noin vuosi sitten mainostettiin suurella volyymilla Helsingin Lähetysseurakunnassa pidettyä ”Koetelkaa kaikki” -seminaaria. Sen sanottiin olevan nykyajan harhoja ja erityisesti menestysteologiaa vastaan.

Pääjärjestäjän roolissa oleva Hgin Lähetysseurakunta on alusta asti ollut Patrick Tiaista tukeva, samoin kuin eräät tilaisuuden luennoitsijat. Kukaan luennoitsija ei puuttunut suoraan Suomen tilanteeseen eikä oman seurakuntaliikkeensä tai järjestönsä toimintaan vaikka ne selvästi osaltaan ovat tukemassa juuri niitä karismaattisia harhoja, mitä nyt väittivät vastustavansa.

Ne, jotka haluavat tietoa ja varotusta eksytyksistä joutuvat hakemaan tietoa netistä, sitä ei juurikaan saa omista seurakunnista. Tietoa ja varoitusta on ollut kuitenkin saatavilla kaiken aikaa, jos vain haluaa tutkia ja pysyä terveessä uskossa. Me elämme petoksen ajassa. Profeettojen tavoin saatamme sisimmässämme kokea:

Jer.6:13 Sillä kaikki, niin pienet kuin suuretkin, pyytävät väärää voittoa, kaikki, niin profeetat kuin papitkin, harjoittavat petosta.

Jer.14:14 Mutta Herra sanoi minulle: "Valhetta ennustavat profeetat minun nimessäni; minä en ole lähettänyt heitä, en käskenyt heitä enkä puhunut heille. Valhenäkyjä, turhia ennustuksia ja oman sydämensä petosta he ennustavat teille.

Jer.23:26 Kuinka kauan? Mitä on mielessä noilla profeetoilla, jotka ennustavat valhetta, ennustavat oman sydämensä petosta?

Hes.13:6 Mitä he ovat nähneet, on petosta, ja heidän ennustelunsa on valhetta, kun he sanovat: 'Näin sanoo Herra', vaikka Herra ei ole heitä lähettänyt; ja he muka odottavat, että hän toteuttaisi heidän sanansa.

Hes.13:8 Sentähden, näin sanoo Herra, Herra: Koska te olette puhuneet petosta ja nähneet valhenäkyjä, niin sentähden, katso, minä käyn teidän kimppuunne, sanoo Herra, Herra.

Tämä on kuin jatkuva, avoin vuotava haava, kipeä todellisuus ajassamme. Ei minuakaan varsinaisesti näinä vuosina, jona aikana olen julkisesti pyrkinyt ottamaan asioita esille, varsinaisesti innosta puuttua näihin asioihin. Se on kuin kipu, josta tietää ettei sitä kykene parantamaan, mutta silti on jatkettava. Näin on monen muunkin veljen ja sisaren kohdalla. Onko tämä kipu Jumalan Pyhän Hengen antamaa huolta ja vastuunkantoa? Ehkä. Lukuisia kertoja olen itsekin sanonut ja rukoillut, että jos olen väärässä, ottaisin kyllä totuuden vastaan jos joku sen perustellusti minulle avaisi.

Miksi nuoret ja myös vanhemmat kristityt lankeavat epärealistiseen ja epäraamatulliseen kristillisyyteen? Yksi on aikamme pinnallinen syntikäsitys. Unohdetaan eikä aina edes haluta tunnustaa sitä tosiasiaa, että synti on kyllä sovitettu – mutta synnin todellisuutta ole vielä poistettu, sitä ei ole hävitetty maailmasta eikä se häviä yhdestäkään ihmisestä edes uskoontulon hetkellä. Se on edelleen osa meitä, osa ”vanhaa luomusta”, jota vastaan uusi luomus sotii joka hetki. Synti on ajallinen ongelma niin kauan kuin elämme ajassa.

Aikamme pitää toimivan uskon merkkinä äänekkyyttä, näyttävyyttä, suuria kokouksia, suuria puheita ja väittämiä, ihmisen oman minän korottamista. Ei se ole todellisen uskon mittari. Itse asiassa ajassamme vallitsee valtava sekaannus. Petos verhoutuu kaikkeen näyttävyyteen ja pyrkii siten eksyttämään luonnollista ihmistä. Jumalan pyhyys ja Hänen ihmiselle käsittämättömän voimansa sekä suuruutensa sekoitetaan inhimilliseen ja sielulliseen kokemukseen.

Sen sijaan, että aikamme kristitty painaisi päänsä ja Jobin tavoin tunnustaisi, 42:5-6: ”Korvakuulolta vain olin sinusta kuullut, mutta nyt on silmäni sinut nähnyt. Sentähden minä peruutan puheeni ja kadun tomussa ja tuhassa” - hän kerskaa ja ylpeilee. Ei Job tarkoita nähneensä Jumalaa luonnollisilla silmillään, kuten karismaattisen liikkeen tyhjänpuhujat väittävät nähneensä, vaan hän kuvaa sisäistä näkemystään, jossa ihmisen pienuus kohtaa Jumalan suunnattoman suuruuden jota sanat eivät riitä kuvaamaan.

Vanhalle luomukselle on helppo ottaa vastaan ja mennä mukaan, kun luvataan suuria: kuinka Jumala lähettää suuren herätyksen joka leviää meidän kauttamme kaikkialle maailmaan, kuinka Jumala tekee meistä suuria miehiään ja naisiaan jotka pelottomasti kääntävät nykyisen maailmanjärjestyksen ylösalaisin ja muuttavat sen oikeudenmukaiseksi ja hyväksi.

Petos toimii niin, että näennäisesti se lupaa hyvää. Petokseen langetaan, kun ei ole tapahtunut eikä tapahdu raamatullista ”itselle kuolemista”. Sille tielle ei lähdetä koska vanhalle minälle on paljon mieluisampaa viihtyä suurissa kokouksissa huutamassa julistajan perässä ”me olemme voidellut” tai muuta vastaavaa, joka liitetään uskovan menestymiseen ja kuviteltuun omaan auktoriteettiin.

Seurakunnasta itsestään tehdään ikäänkuin Kristuksen sijainen joka voi kaiken. Vaikka sanotaan, että srk saa voimansa Kristukselta, tämä karismaattisessa yhteydessä opetettu voima ei ole raamatullinen. Puhutaan Pyhän Hengen voimasta joka ilmenee erilaisina manifestaatioina: fyysisinä ja sielullisina kokemuksina, viihtymisenä, voimakkaina tunteina.

Mutta Raamattu ei opeta tällaista voimaa vaan Raamatussa Jumalan – ja siis Pyhän Hengen – voima on aina evankeliumi: sana ihmisen syntisestä tilasta, Jumalana armosta ja Kristuksen teosta. Karismaattinen liike korottaa Pyhää Henkeä ja puhuu Hänestä vaikka Raamattu sanoo selvästi, että PH ei puhu itsestään vaan Kristuksesta, evankeliumista. Ei ole vaikeaa havaita kuinka toinen, väärä henki tällöin ottaa vallan.

Vasta aidossa uskoontulossa meille paljastuu synnin todellisuus. Enemmän kuin yksittäiset teot synti on kokonainen ja totaalinen ihmisen yleinen tila. Mm. Joh.5:19 mainitsee, että ”koko maailma on pahan vallassa”. Hengellinen kasvu on myös sitä, että tämä todellisuus tulee uskovan sisäisessä minässä aina konkreettisemmaksi.

Ei meidän tarvitse harjoittaa syntisiä tekoja eikä elää holtittomasti mutta silti käsitys synnistä ja omasta tilasta syvenee tässä elämässä ja ajassa siksi, että pääsisimme aina lähemmäksi Jeesusta. Pyhän läheisyys tuo aina synnin ja pimeyden kauheuden selvemmin esille. Sitä selvemmin mitä enemmän hengellinen kasvu kehittyy. Tätä ei pidä pelätä vaan käsittää, että Pyhän edessä armahdettu ihminen kokee aina näin. Se ei johda toivottomuuteen vaan katsomaan armoon ja Kristukseen. Se on merkki toimivasta uskosta ja Pyhän Hengen läsnöolosta meissä.

Vain evankeliumi oikein ymmärrettynä ja sisäistettynä on Jumalan voima, joka murskaa ihmisen omahyväisyyden ja ylpeyden ja tekee sitä työtä meissä koko ajan, että pelastuisimme ja varjeltuisimme oikeassa Jumalan tuntemisessa. Raamatullinen kuva uskovasta käy ilmi mm. sellaisista jakeista kuin:

-Matt.5:3 ”Autuaita ovat hengellisesti köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta” - ei Jumalan armosta osalliseksi tullut kerskaa hyvyydestään ja erinomaisuudestaan. Ei hän mainosta itseään koska siihen ei ole mitään perustaa eikä syytä.

-Room.7:24 ”Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?” - Jumalan armosta pelastettu näkee ja tunnustaa ajallisen olemuksensa, jossa synti hallitsee. Mutta hän myös tiedostaa ja on saanut armon uskoa, että synti ei hallitse henkeä jossa asuu varsinainen minuus ja kerran synti erotetaan siitä lopullisesti

-Joh.3:30 ”Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä” - aikamme kristillisyys ei halua puhua eikä opettaa itselle kuolemisesta. Raamatullisessa kontekstissa se liittyy siihen mitä jo edellä on mainittu. Todellinen arvoni ja elämäni on vain Kristuksessa ja Hänen ansiostaan. Ei minulla itsessäni ole mitään kerskaamista.

Kaikki tällainen on kiusallista omalle vanhalle luonnolle eikä se halua, että ymmärtäisimme tähän kaikkeen sisältyvän siunauksen. Kun Raamattu puhuu kristityn mahdollisuuksista ja siunauksista, se ei tarkoita että alkaisimme mainostamaan itseämme ja edustamaamme kristillisyyttä itsetarkoituksella, kuten ajassamme rahan ja vaikutusvallan takia paljolti tehdään.

Yksin Kristukseen viittaavat seikat liitetään välillä yksipuolisesti ja suoraan ikäänkuin uskovan ja hänen ryhmänsä ansioksi. Esim., kymmenysten ja uhrien maksamisesta seurakuntaan - tai yleensä kuten sanotaan ”Herran työhön” - tehdään ansio. Maassamme ei ole harvinaista, että tästä opetetaan ihmisen tekona, jonka Jumala siunaa kun ihminen ensin tekee ja toimii tietyllä tavalla. Eli teko tuo hänelle ansion Jumalan silmissä. Tämä voidaan liittää muihinkin opetuksiin kuin kymmenyksiin ja rahan uhraamiseen.

Petoksesta puhuttaessa voimme kuitenkin pitää mielessä, että on yksi ja VAIN YKSI joka "ei syntiä tehnyt ja jonka suussa ei petosta ollut", 1Piet.2:22. Jumalan sana, Kristus ja kirjoitettu sana paljastaa petoksen.

Me väsymme ajoittain ja tunnemme toivottomuutta. Emme aina edes jaksa tehdä sitä mitä koemme, että tarvitsisi tehdä. Tulee mieleen, että en ehkä ole Jumalalle otollinen, kun en onnistu tekemään sitä tai tätä. En taida olla kyllin hyvä pelastukseenkaan. Ja sehän on aivan totta: en ole kyllin hyvä. Kaikki pohtivat joskus näitä asioita ja sitä enemmän silloin, kun inhimillinen väsymys ja masennus saa valtaa. Mutta ehkä meidän ei silloin tarvitsekaan tehdä muuta kuin uskoa, että Kristuksessa on kaikki valmista ja voin antaa kaiken vajavaisuuteni Hänen käsiinsä.

Kun oma tyhjyys tulee vastaan, saamme uskoa Kristuksen täyteyteen, Kol.2:9 ”Sillä hänessä asuu jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti...” Kristus, Jumala, maailmankaikkeuden Luoja, kaiken ylläpitäjä – olemme Hänen käsissään. Tämän ajatteleminen saa hiljaiseksi eikä sitä osaa kuvata. Eikö ole käsittämättömän ihmeellistä lukea mitä tämä valtava ja käsittämätön Jumala sanoo meille apostolin kautta Gal.2:20: ”ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni.”

Kristillisyydestäkin on tullut vain ammattimaista esiintymistä, julkisuuden valokeilassa.

Naamarin takana on se todellinen ihminen, joka tuskin edes tietää kuka hän lopulta on, kun roolipuvusto ja rekvisiitta vaihtuvat ja etsitään ihmisten hyväksymistä ja huomion osoituksia hyvistä suorituksista, arvostusta ja kiitosta.

Kuinka on silloin, kun kulissit romahtavat ja suosionosoitukset loppuvat, eikä kukaan huomaa eikä kiitä, eikä ole mitään näyttöä mistään, kestääkö pohja?

Ihminen ei ole kone, jota voidaan rassata ja korjata paremmaksi varaosilla, kun koko koneisto romahtaa elämän konkurssissa, ja pokka pettää.

Mitä tapahtuu, kun paljastuu että parhaimmat neuvonantajasi olivat vain kristilliseen rooliin pukeutuneita narreja?

Mitä tapahtuu, kun näet että sinut on petetty ja olet pettänyt muita?