“JUMALA, OLE MINULLE ARMOLLINEN HYVYYTESI TÄHDEN”

kirjoittaja Vierailija Pe Joulu 24, 2021 4:38 am

“JUMALA, OLE MINULLE ARMOLLINEN HYVYYTESI TÄHDEN”

- PSALMIN 51 SELITYS. JOHDANTOA.

Martti Luther

Oikeassa parannuksessa on kaksi osaa: synnin tunteminen ja armon tunteminen, tai - käyttääksemme tutumpia nimityksiä – Jumalan pelko ja luottamus laupeuteen. Nämä kaksi osaa Daavid tuo tässä rukouksessa esiin ikään kuin selvänä kuvana katseltavaksi. Sillä psalmin alussa näemme, että häntä vaivaa tietoisuus synnistä ja paha omatunto. Mutta lopussa hän lohduttautuu luottamuksella Jumalan hyvyyteen ja lupaa opettaa myös toisia, että he kääntyisivät.

Näin käy selvästi ilmi, että profeetta on tahtonut tässä psalmissa neuvoa ja uskoa meidän haltuumme jumalallisen uskonnon oikean viisauden terveellisillä sanoilla ja terveessä merkityksessä selitettynä, jotta oppisimme, mitä synti, mitä armo, mitä koko parannus on. Lisäksi on myös eräitä muita tällaisia psalmeja, kuten psalmi 32 Autuas se, jonka rikokset ovat anteeksi annetut, samoin psalmi 130 Syvyydestä minä huudan sinua, Herra.

Sillä tämän opin esittämisessä Daavid on mestari, mutta sillä tavalla, että sen käytäntöön soveltamisessa hän jää meidän kanssamme oppilaaksi. Sillä kaikki ihmiset riippumatta siitä, kuinka paljon Pyhä Henki on heitä valaissut, pysyvät kuitenkin sanan oppilaina, sanan alla ja piirissä ja kokevat, että he kykenevät tuskin yhtä pisaraista ammentamaan suunnattomasta Pyhän Hengen valtamerestä.

Olen puhunut lyhyesti psalmin aiheesta ja järjestyksestä. Nyt on sanottava jotain myös psalmin otsikosta. Se on tuttu kertomus 2. Samuelin kirjan luvusta 12. Minulla ei ole epäilystäkään siitä, että tämä otsikko on antanut skolastikoille tilaisuuden ymmärtää psalmin koskevan vain Daavidin persoonaa ja hänen syntisiä tekojaan. Sillä näyttää siltä, että Daavid yksin puhuu omassa persoonassaan ja omasta aviorikoksen ja miesmurhan synnistään.

Ihme kylläkään he eivät ole opettaneet, että tätä psalmia on rukoiltava vain tämän yhden synnin takia. He ovat sitä vastoin sallineet pitää sitä esimerkkinä ja rukoilla kaikkien muidenkin syntien takia, niin kuin Paavali sanoo: “että Jeesus Kristus minussa ennen muita osoittaisi kaiken pitkämielisyytensä, esikuvaksi niille, jotka tulevat uskomaan häneen” (1. Tim. 1:16), kun kuitenkaan kaikki uskovat eivät olleet seurakunnan vainoajia, vaan Kristus on osoittanut Paavalissa pitkämielisyytensä, lempeytensä ja äärettömän laupeutensa, etteivät toiset joutuisi epätoivoon syntiensä tähden.

Tällä tavoin he ovat esittäneet myös tämän psalmin ikään kuin esimerkkinä rukouksesta minkä hyvänsä synnin takia, vaikka he ovat ymmärtäneet sen koskevan vain Daavidin tekemää syntiä, jonka otsikko mainitsee.

Mutta meidän on mentävä paljon pitemmälle eikä ole pysähdyttävä noihin ulkonaisiin synteihin, vaan on otettava huomioon synnin koko luonto, lähde ja alkuperä. Sillä tämä psalmi puhuu koko synnistä tai synnin juuresta, ei ainoastaan ulkonaisesta teosta, joka ikään kuin hedelmänä kasvaa esiin synnin puusta ja juuresta. Sillä kun hän tässä rukouksessa valittaa olevansa synneissä siinnyt, ei hän todellakaan tarkoita vain aviorikosta, vaan koko luontoaan, joka on synnin saastuttama, vaikkakaan minulla ei ole mitään sitä vastaan, että Daavidin teko asetetaan esiin ikään kuin esimerkiksi.

Tässä teossa nähdään enemmän kuin yksi Batseban kanssa tehty synti. Sillä hän lisää aviorikokseen mitä pahimman hankkeen. Hän julistaa, että “mies, joka tämän on tehnyt, on kuoleman oma” (2. Sam. 12:5). Itse hän sitä vastoin ei nähnyt syntiään siinä, että hän murhasi Uurian – miehen, joka epäilemättä oli hyvä ja luotti kuninkaaseensa harvinaisen paljon – samoin kuin ei siinäkään, että hän riisti Uurialta puolison, vaan hän tahtoi edelleen näyttää pyhältä sekä oikeutta ja vanhurskautta rakastavalta. Mutta tämä oli totisesti synnin tekemistä kaksinkertaiseksi.

Eikä siinä kyllin, että Uurian viaton surma tuli kaunistelluksi hänen toimestaan, vaan hän saattoi myös muut israelilaiset tuhon omiksi, Jumalan nimi tuli pilkatuksi ja näin sivuutettuaan viidennen ja kuudennen käskyn hän teki syntiä myös ensimmäistä, toista ja kolmatta käskyä vastaan. Eikä hän olisi jättänyt rikkomatta neljättä käskyäkään, jossa on kyse velvollisuudesta vanhempia kohtaan, jos se olisi ollut hänen himoamansa aviorikoksen esteenä. Epäilemättä Jumala soimaa häntä erityisesti jumalanpilkan synnistä: “Mutta koska sinä tällä teolla olet saattanut Herran viholliset pilkkaamaan häntä” (2. Sam. 12:14).

Sillä hänen kansansa tappion tähden pakanat tulivat sydämissään ylimielisiksi Israelin kansaa ja sen Jumalaa vastaan, niin että he huusivat, ettei Israelin Jumala ole mitään, mutta ammonilaisten jumala on Jumala ja hän voittaa. Siksi Daavid on huomattava esimerkki: hän rikkoi järjestään melkein jokaisen kymmenestä käskystä eikä hän kuitenkaan olisi syntejään tuntenut, ellei Naatan olisi tullut, vaan hän olisi tahtonut, että häntä olisi edelleen pidetty vanhurskaana ja pyhänä kuninkaana. Tällä tavoin selitettynä Daavidin synti on tehokas armon ja synnin esimerkki.

On varmaa, että ellei tämä kertomus olisi Raamatussa luettavissa, kuka koskaan olisi uskonut, että niin pyhä mies on voinut langeta siinä määrin. Hän oli mitä suurimmalla huolella säätänyt ilmestysmajan jumalanpalveluksen. Pyhän Hengen kautta hän oli rikastuttanut tuota jumalanpalvelusta mitä pyhimmillä lauluilla. Hän oli käynyt äärimmäisen raskaita sotia erinomaisella menestyksellä. Jumala oli julistanut hänet valituksi mieheksi.

Hänellä oli mitä selvin lupaus tulevasta siemenestä, Kristuksesta, jota profeetat ovat kutsuneet Daavidin pojaksi ja Daavid kuninkaaksi. Mitä vielä lisäksi? Ei voida keksiä mitään syytä, miksi häntä ei voitaisi täydellä syyllä verrata Moosekseen ja Samueliin. Siitä huolimatta tällainen mies ei lankea vain yhteen vähäiseen syntiin, vaan moniin hirveisiin synteihin samalla kertaa, ja mikä pahinta, hän lankeaa katumattomuuteen ja syvään suruttomuuteen siinä määrin, että jos Naatan ei olisi tullut, Daavid olisi ehkä tehnyt syntiä Pyhää Henkeä vastaan.

Kun siis sellainen mies – hän oli täynnä Pyhää Henkeä, hänellä oli joukoittain hyviä tekoja, jumalallista viisautta ja varsinkin hän oli kuuluisa verrattomasta profetian lahjasta – lankeaa niin kauhistuttavasti, on se meille esimerkiksi, että meillä olisi lohdutus, kun synnin yllättäminä lankeamme tai kun omiintuntoihimme iskee Jumalan vihan ja tuomion tunto.

Sillä tässä mitä kirkkaimmassa esimerkissä loistaa Jumalan hyvyys ja laupeus valmiina antamaan synnit anteeksi ja vanhurskauttamaan meidät, kunhan emme vain pane sen päälle tätä kantta, että kiellämme tehneemme syntiä. Tämän osoittaa kertomus Saulista. Vaikka hän oli tehnyt syntiä Jumalan sanaa vastaan, olisi hän saanut sen anteeksi, ellei hän olisi myös puolustanut syntiään ja sanonut: “Minä olen täyttänyt Herran käskyn” (1. Sam. 15:13). Samoin, kun häntä toistamiseen varoitettiin, hän itsepäisesti kielsi: “Minähän olen kuullut Herran ääntä ja tehnyt sen matkan, jolle Herra minut lähetti” (jae 20).

Niinpä hän kuulee Samuelilta synkän tuomion: “Koska sinä olet hyljännyt Herran sanan, on myös hän hyljännyt sinut, etkä sinä enää saa olla kuninkaana” (jae 23). Samuel ikään kuin sanoo: Herra on kyllä valmis antamaan anteeksi synnit, mutta vain niille, jotka tuntevat syntinsä, mutta eivät silti joudu epätoivoon, vaan uskovat, että paluutie on avoinna Jumalan luokse, joka on luvannut katuville syntien anteeksiantamuksen jne.

Vaikka siis tämä psalmi puhuu synnin koko olemuksesta ja lähteestä, emme toki kuitenkaan sulje pois kertomusta aviorikoksesta ja Uurian surmasta, johon otsikko viittaa. Sillä näissä synneissään Daavid näkee ikään kuin peilistä koko luontonsa epäpuhtauden niin että hän ajattelee: katso, minä, joka olen hallinnut maallista yhteiskuntaa, joka olen järjestänyt seurakunnan ja jumalanpalveluksen, joka ’olen taitavin käsin johtanut heitä’ (Ps. 78:72), miten olenkaan langennut sellaiseen iljettävyyteen, niin moniin ja niin suuriin synteihin?

Niinpä hän yhdestä synnistä oppii tuntemaan koko synnin, ikään kuin hän sanoisi: jos minä – niin suuri mies – olen näin langennut ikään kuin taivaasta helvettiin asti, niin eikö tämä lankeemus ole minulle ja muille valtava todiste siitä, ettei minun lihassani ole mitään hyvää? On siksi suurta viisautta tietää, ettemme me ole mitään muuta kuin synti, niin ettemme ajattelisi synnistä yhtä köykäisesti kuin paavin teologit, jotka määrittelevät synnin sanaksi, teoksi tai ajatukseksi Jumalan lakia vastaan.

Määrittele ennemmin näin tämän psalmin mukaan: synti on tämä kaikki, mikä on syntynyt isästä ja äidistä ennen kuin ihminen voi iän puolesta jotain sanoa, tehdä tai ajatella. Sellaisesta juuresta ei voi syntyä mitään, mikä olisi hyvää Jumalan edessä. Tähän perustuu jaottelu kahdenlaiseen syntiin.

Ensiksi koko ihmisluonto on synnin turmelema ja iankaikkisen kuoleman alainen. Sitten on toinen ikään kuin synnin ulkoinen esiintymä – varkaus, aviorikos, murha jne. – jonka ihminen lain perusteella kykenee tunnistamaan. Tästä jälkimmäisestä lajista puhuu myös maallinen oikeus, joskaan ei aivan tarkasti.

Kun siis skolastikot sanovat, että ’luonnolliset kyvyt ovat vahingoittumattomat’, on se suuri jumalanpilkka, joskin vielä pahempaa on se, että heidän mielestään tämä koskee pahoja henkiäkin. Sillä jos luonnolliset kyvyt olisivat vahingoittumattomat, mihin tarvittaisiin Kristusta? Edelleen, jos ihmisellä syntyjään on hyvä tahto, jos hänellä on totuudellinen järki, jonka mukaan tahto voi – kuten he sanovat – luonnostaan kehittyä, niin mitä sellaista lopultakin menetettiin paratiisissa synnin kautta niin, että vain Jumalan Poika yksin saattoi sen palauttaa?

Ja kuitenkin näyttää siltä, että eräät teologian opettajat meidän aikanamme puolustavat väittämää ’luonnolliset kyvyt ovat vahingoittumattomat’, ts. että ihmisen tahto on hyvä. Vaikka ihminen toisinaan pahuudesta tahtoo tai ajattelee muuta, kuin mikä on oikein ja hyvää, he lukevat sen ihmisten pahuuden syyksi, eivät muitta mutkitta tahdon syyksi sellaisena kuin se itsessään on. Näitä vaarallisia käsityksiä vastaan on sydän varustettava, ettei armon tunteminen hämärtyisi. Sen on mahdotonta pysyä terveenä ja vahingoittumattomana, jos tällä tavoin ajattelemme ihmisluonnosta.

Ei voida enää myöskään mitenkään sietää seurakunnassa tuota skolastikkojen opetusta, että ihminen voi täyttää lain sikäli kuin on kysymys teosta itsessään, mutta ei sikäli kuin on kysymys käskyn antajan tarkoituksesta. Käskyn antaja ei näet vaadi ainoastaan tekoa, vaan myös sydämessä olevaa perusominaisuutta, jota kutsutaan armoksi. Se on aivan sama kuin jos sanoisin, että se, jonka kädet ja jalat ovat kunnossa, voi oikein hoitaa toimensa, mutta että hän on samalla estynyt olemasta pukeutunut mustaan tai valkoiseen vaatteeseen.

Juuri tällä tavoin he sanovat, että Jumala vaatii jotain kymmenen käskyn lain lisäksi eikä ole tyytyväinen, jos joku täyttää sen, vaan hän vaatii myös oikeaa perusominaisuutta. Nämä kaikki kammottavat kuvitelmat ovat syntyneet siitä, etteivät he ole tunteneet oikein, mitä synti on. Mutta minä tuon ne julki siinä tarkoituksessa, että näkisimme, miten paljon eroa on meidän terveellisen oppimme ja tuon hirvittävän ja valheellisen paavin opin välillä.

Me sanomme näin: luonnolliset kyvyt ovat aivan turmeltuneet. Kun Aadam oli luotu, hänellä oli oikea tahto ja järki, hän kuuli ja näki puhtaasti, hän hoiti maalliset toimensa uskoen Jumalaan ja ylistäen häntä. Syntiinlankeemuksen jälkeen hänen tahtonsa, järkensä ja kaikki hänen luonnolliset kykynsä ovat turmeltuneet. Ihminen ei enää ole vahingoittumaton vaan synnin kieroksi tekemä, niin että kun hän ei enää osaa punnita asioita oikein Jumalan edessä, hän myös ratkaisee kaiken nurinkurisesti vastoin Jumalan tahtoa ja Jumalan lakia.

Hän ei enää tunne eikä rakasta Jumalaa, vaan pakenee ja pelkää Häntä sekä päättelee, ettei kyseessä ole Jumala, ts. ettei Hän ole laupias ja hyvä, vaan tuomari ja tyranni. Tuosta Jumalan tuntemisen menettämisestä saavat alkunsa muut loputtomat synnit, jonka tähden ihmiset asioiden sujuessa hyvin tekevät surutta syntiä, niin kuin vastustajamme, jotka vainoavat sanaa luottaen omiin kykyihinsä. He uskovat myös Jumalan tahtovan, että he itse kykenevät rakkaudellaan ja hurskaudellaan tekemään hänet suopeaaksi ja sovittamaan itsensä kanssa.

Tästä ovat saaneet syntynsä luostarit sääntöineen, munkinkaavut köysineen, messut, pyhiinvaellukset ja muut samantapaiset typerät jumalanpalvelusmenot, jotka ihmisluonto on itselleen keksinyt vastoin ja ohi sanan, koska se on vailla Jumalan tuntemista. Eivätkö nämä ole mitä varmimpia osoituksia siitä, että ihmisen luonnolliset kyvyt – sikäli kuin on kysymys Jumalasta ja jumalanpalveluksesta – ovat aivan turmeltuneet? Vanhassa testamentissa samaa todistivat erilaiset epäjumalanpalvelusmenot, profeettojen ja Jumalan sanan halveksunta ja muut sen kaltaiset synnit, jotka Jumala profeettojen välityksellä tuomitsi kiittämättömässä kansassa.

Mutta emme voi julistaa maallisten asioiden suhteenkaan, että luonnolliset kyvyt olisivat vahingoittumattomat. Sillä me näemme, miten suuresti halveksitaan niitä lakeja, jotka käskevät hyviä asioita ja miten suuresti kuri on höllentynyt, jonka tähden on asetettu lait ja jumalallinen esivalta. Lääkäri joutuu monesti harhaan lääkkeitä sekoittaessaan ja toisinaan taitamattomuuttaan surmaa potilaansa. Vieläpä itse silmien valo, korvat ja kaikki muut elimet ovat vioittuneet synnistä eivätkä ole niin terveitä ja vahingoittumattomia kuin ne Aadamissa ennen syntiinlankeemusta olivat. Tämä aistien turmelus on ilmeinen. Millainen tilanne onkaan sitten hengellisissä asioissa?

Me olemme synnin kautta kerrassaan kääntyneet pois Jumalasta siten, ettemme ajattele mitään oikein Jumalasta, vaan suorastaan pidämme häntä jonakin epäjumalana. Cicero ja muut suuret valtiomiehet ovat, sikäli kuin tarkastelet heidän tekojaan, hoitaneet erinomaisesti tehtävänsä. Mutta jos tutkit heidän vaikuttimiaan, niin et näe heidän innostuneen siihen muusta syystä kuin kunnianhimosta, kuten tuo kuuluisa mietelmä todistaa: “Sinä yksin mieltä poltat, kunnia.”

Eikö tämä totisesti ole myös selvä tuntomerkki Jumalan tuntemuksen menettämisestä. Jumalaa meidän piti kuuliaisina palvella eikä etsiä omaa kunniaamme. Mutta nyt käy painvastoin sen tähden, että me emme etsi Jumalan kunniaa, vaan omaa kunniaamme Jumalassa ja kaikissa luoduissa. Näin juuri ne, joiden itsehillintä ja mielenmaltti on ollut silmiinpistävä, ovat pitäneet omaa kunniaansa päämääränään; sitä he ovat pitäneet silmällä eivätkä Jumalan tahtoa.

Se on siis meidän syntimme, että olemme syntyneet ja siinneet synneissä. Tämän Daavid on oppinut omasta kokemuksestaan. Siksi hän määrittelee synnin kaikkien voimien, sisäisten ja ulkoisten, turmeltuneisuudeksi siinä määrin, ettei mikään ruumiin jäsen toimita tehtäväänsä nyt niinkuin paratiisissa ennen syntiä. Me olemme luopuneet Jumalasta, meillä on paha omatunto, olemme alttiita sairaudelle ja kuolemaan syypäitä, kuten rangaistuksen sanat osoittavat: “Sinä päivänä, jona sinä siitä syöt, pitää sinun kuolemalla kuoleman” (1. Moos. 2:17).

Mutta me opimme tämän ainostaan sanasta. Vaikka pakanat viruvat keskellä tätä onnettomuutta, he eivät ole ymmärtäneet sitä oikein, koska ovat hylänneet sanan. He ovat arvelleet, että kuolema on jokin luonnollinen välttämättömyys, ei synnin rangaistus. Niin he eivät kykene ollenkaan arvostelemaan ihmisluontoa, koska he eivät tunne lähdettä, josta nämä onnettomuudet ovat pulpunneet.

Tätä synnin ja koko ihmisluonnon tuntemusta psalmi opettaa eikä se puhu ainoastaan pahuuden esimerkistä – jonka kouluteologia on onnistunut takomaan meidän päähämme – vaan siihen sisältyy hengellisen uskonnon koko oppi Jumalan tuntemisesta, samoin meidän luontomme, synnin, armon ja muun sellaisen tuntemisesta.

Sen vuoksi olemme sitä mieltä, että tämä psalmi on koko Jumalan kansan yleinen oppi, alusta asti, jolloin se on syntynyt, aina tähän päivään asti, jolloin Daavid – tai pikemminkin Pyhä Henki Daavidissa – opettaa meitä tuntemaan Jumalan ja itsemme. Suurenmoisesti hän suoriutuu kummastakin. Ensiksi hän osoittaa erinomaisesti synnin, sen jälkeen armon tuntemisen, jota ilman joudutaan epätoivoon.

Edelleen tämä synnin tunteminen ei ole mikään spekulaatio tai idea, jonka sydän kuvittelee, vaan se on todellista tuntemista, todellista kokemusta ja mitä raskainta sydämen kamppailua, kuten Daavid todistaa, kun hän sanoo: “Sillä minä tunnen rikokseni, ja minun syntini on aina minun edessäni” (jae 5), ts. ’tunnen sen, koen sen’. Sillä sitä sana heprean kielessä varsinaisesti merkitsee.

Se ei merkitse, kuten paavi on opettanut, sen mieleen palauttamista, mitä on tehnyt, mitä jättänyt tekemättä, vaan se merkitsee Jumalan vihan sietämättömän taakan tuntemista ja kokemista. Synnin tajuaminen tällaiseksi on juuri synnin tunto. Se ihminen on syntinen, jota omatunto vaivaa ja joka ahdistuneena on neuvoton tietämättä, mihin päin kääntyisi.

Me emme sen tähden tässä käsittele filosofista tietoa ihmisestä, joka määrittelee ihmisen järjelliseksi olennoksi jne. Siitä keskustelee tiede, ei teologia. Niinpä oikeusoppinut puhuu omistavasta ja omaisuuttaan hallitsevasta ihmisestä. Lääkäri puhuu terveestä ja sairaasta ihmisestä. Mutta teologin aiheena on SYNTINEN ihminen. Tämä on ihmisen olemus teologiassa ja teologi pyrkii siihen, että ihminen tuntisi tämän synnin turmeleman luontonsa.

Kun se tapahtuu, seuraa epätoivo, joka paiskaa ihmisen helvettiin. Sillä mitä voi vanhurskaan Jumalan kasvojen edessä tehdä ihminen, joka tietää, että koko hänen luontonsa on synnin vallassa ja ettei hänessä itsessään ole mitään, mihin hän voisi nojautua, vaan hänen vanhurskautensa supistuu olemattomiin? Kun on päästy tähän pisteeseen, silloin pitää seurata toinen osa tätä tietoa. Sen ei myöskään tule olla spekulatiivista, vaan aivan käytännöllistä ja tunnettavissa olevaa.

Ihminen oppii ja kuulee, mitä on armo, mitä vanhurskauttaminen, mikä Jumalan suunnitelma – että Hän näet on päättänyt ottaa tällä tavalla helvettiin vaipuneen ihmisen armoihinsa Kristuksen kautta jne. Tällöin masentunut sydän taas rohkaistuu ja tämän armon opin mukaan iloitsee varmuudessa: jos olen syntinen itsessäni, niin en ole syntinen Kristuksessa, joka on tehty meille vanhurskaudeksi, vaan olen vanhurskas ja vanhurskautettu vanhurskaan ja vanhurskauttavan Kristuksen kautta.

Hän on vanhurskauttaja ja sellaiseksi häntä sanotaan, koska hän kuuluu syntisille ja on syntisille lähetetty jne. Tämä on se kaksiosainen teologinen tieto, jonka Daavid esittää tässä psalmissa, niin että psalmin aiheena on teologinen tieto ihmisestä ja samoin teologinen tieto Jumalasta. Älköön siis pohdittako jumalallista majesteettia – mitä Jumala tekee ja miten suuri valta hänellä on – älköön myöskään ajateltako ihmistä omaisuutensa hallitsijana, niin kuin oikeusoppinut tekee, tai sairaana, niin kuin lääkäri tekee.

Ajateltakoon sen sijaan ihmistä syntiä tekevänä. Sillä teologian varsinainen kohde on ihminen, joka on syyllinen syntiin ja sen kadottama, ja Jumala, joka on syntisen ihmisen vanhurskauttaja ja vapahtaja. Kaikki, mitä tämän kohteen ulkopuolella teologiassa tutkitaan tai mistä väitellään, on harhaa ja myrkkyä. Koko Raamatun tarkoituksena on tehdä meille mieluisaksi Jumalan hyvyys, Hänen, joka toimii Poikansa kautta palauttaakseen syntiin ja tuomioon langenneen ihmisluonnon vanhurskauteen ja elämään.

Tässä ei lainkaan käsitellä tätä ruumiillista elämää – mitä meidän on syötävä, mitä työtä otettava suoritettavaksi, miten perhettä on hallittava, miten maata on viljeltävä jne. Nämä on luotu paratiisissa ennen ihmistä ja ne on annettu ihmisten käsiin, kun Jumala sanoi: “Vallitkaa meren kalat ja taivaan linnut” (1. Moos. 1:28). Mutta tässä käsitellään tulevaa ja iankaikkista elämää, Jumalaa, joka vanhurskauttaa, uudistaa ja tekee eläväksi, ja ihmistä, joka on langennut vanhurskaudesta ja elämästä syntiin ja iankaikkiseen kuolemaan. Se, joka ottaa huomioon tämän päämäärän lukiessaan pyhiä Kirjoituksia, lukee niitä hyödykseen.

Tämä teologinen tieto on siis välttämätön, jotta ihminen oppisi tuntemaan itsensä, ts. että hän tietäisi, tuntisi ja kokisi, että hän on syyllinen syntiin ja kuoleman vallassa. Mutta se on välttämätön myös siksi, että hän sitä vastoin tietäisi ja kokisi, että Jumala on sellaisen ihmisen vanhurskauttaja ja lunastaja, joka näin on oppinut tuntemaan itsensä. Muiden ihmisten huolet, jotka eivät syntejään ole oppineet tuntemaan, jättäkäämme oikeusoppineille, lääkäreille ja vanhemmille sillä nämä tutkistelevat ihmistä toisesta näkökulmasta kuin teologi.

Alkuteksti: WA 40.2,317-328

http://www.concordia.fi/vanhat/lehti/2000/22000/1.htm

kirjoittaja Vierailija La Joulu 10, 2022 5:14 am

“JUMALA, OLE MINULLE ARMOLLINEN HYVYYTESI TÄHDEN”

“JUMALA, OLE MINULLE ARMOLLINEN HYVYYTESI TÄHDEN”

Vs: “JUMALA, OLE MINULLE ARMOLLINEN HYVYYTESI TÄHDEN”