Hannu Kuosmanen // Kolme kirjaa pelon naapurista

kirjoittaja jarrut Ma Tammi 15, 2024 8:23 am

Kolme kirjaa pelon naapurista
Hannu Kuosmanen

Kuuntelin kolme kirjaa Venäjästä. Kolme erilaista näkökulmaa, niin faktaa kuin
fiktiota, mutta lopputulos on sama: Venäjää on turha yrittää selittää järjellä,
varsinkaan länsimaisella protestanttisella järjellä. Tsaarien, Jumalan, ortodoksisen
kirkon, ruhtinaiden hirmuvallan, alistamisen, orjuuden, juonittelun, vankilamoraalin
ja kurjuuden vuosituhantinen painolasti ja verkosto on niin musertava, ettei se häviä
sukupolvessa eikä kolmannessa.

Mutta on myös toinen Venäjä, kirjallisuuden, taiteen, musiikin Venäjä, kulttuurin
kieli, jonka kulloisetkin vallanpitäjät niin helposti omivat itselleen ja tallovat
jalkoihin. Siitä huolimatta se elää.

Anna Soudakovan empaattinen romaani Varjele varjoani avaa Neuvosto-Venäjän ja
sen hajoamisen jälkeisen inhimillisen arkitodellisuuden muutaman aivan tavallisen
Leningradin inkeriläisen paluumuuttajan tasolta.

Venäjän nykykirjailijoiden kärkeen kuuluvan Mihail Šiškinin vimmainen
esseekokoelma Sota vai rauha tarjoaa Venäjän valtaeliitin ylimielisyydestä ja
ikiaikaisesti sorretun kansan todellisuudesta häikäilemättömän terävän kuvan alkaen
Bysantin ja mongolien ajasta tämän päivän tsaarin Vladimir Putinin ideologiaan ja
kielenkäyttöön.

Presidentti Mauno Koiviston vuonna 2001 kirjoittama ja 2022 äänikirjana
ilmestynyt analyyttinen Venäjän idea kuorii suuren naapurimme paljaaksi sisältä ja
läheltä – ja on edelleen hämmentävän ajankohtainen.

Yksi on näille yhteistä. Aina on ollut ja on kaksi Venäjää. Se joka näkyy ja toimii
julkisuudessa, sanoissa ja teoissa, vallan läpinäkymättömissä huoneissa. Ja se joka
kärventyy pinnan alla, alistuu, käpertyy, kantaa vuosisataisen maaorjuuden henkistä
taakkaa, ja pakenee, jos haluaa hengissä selvitä.

Ja se mikä myös on mielenkiintoista: aina on eliitin vallan ja ortodoksisen kirkon
jumalallinen liitto ollut hämmentävän vahva ja inhimillistä ymmärrystä suurempi.

Leningradin valkeiden öiden lumo

Aloitetaan kevyemmästä, jos sellaista sanaa voi Venäjän kohdalla käyttää.
Leningradissa syntynyt ja kahdeksanvuotiaana vanhempiensa kanssa Turkuun
muuttanut Anna Soudakova on inkerinsuomaisia paluumuuttajia. Hänen
omakohtaisiin kokemuksiinsa pitkälti perustuvan toisen romaaninsa Varjele
varjoani aikajänne ulottuu 1980-luvun neuvostoyhteiskunnasta aina vuoden 2022
Suomeen, siis aikaan, jota leimaa jo pandemia ja Venäjän hyökkäys Ukrainaan.

Soudakovan kauniisti soljuvassa tekstissä voi haistaa ja maistaa Leningradin
valkeiden öiden lumon – kirja on varsinainen nostalgian, melankolian ja kaihon
karavaani. Haudutettu musta tee, tukevat salamisiivut, ikuiset suolakurkut, tumma
leipä. Ja tietysti vodka, makea kuohuviini, armenialainen konjakki.

Samoin pimeät, kissanpissalta haisevat porraskäytävät, joita noustaan käsikopelolla.
Kohteena kahdeksannen kerroksen kommunalka, hatarilla väliseinillä erillisiksi
huoneiksi jaettu usean sekalaisen perheen asunto, jossa juoppojen rähinät, perheiden
riidat ja nuorten rakastelu oli kaikkien yhteistä kokemusta. Ja jonka Omenatarhaksi
kutsuttua yhteiskeittiötä hallitsi koko suuren asunnon alkuperäinen omistaja,
sosialisoitu leskirouva Maria Andrejevna Orlova. – Voiko neuvostoliittolaisempaa
sielunmaisemaa enää olla.

Vaikenemisen raskas taakka

Varjele varjoani on yli kolmen sukupolven romaani. On taidehistorioitsija Vera ja
geologi Georgija heidän tyttärensä Nina ja tämän suomalainen mies Ossi, heidän
lapsensa Pietari ja Irma, jo Suomessa syntyneet. Ja heidän isovanhempansa,
baabuskat, vaarit ja enot, he kaikki, jotka kantavat Neuvosto-Venäjän vaikenemisen
taakkaa.

Sillä vaikenemisesta on tässä romaanissa viime kädessä kysymys. Neuvostoliitossa
pärjäsi, kun ei liikoja kysellyt, ei muistellut menneitä, ei nostanut päätään. Ei toki
aina silläkään. Erityisesti tämä koski Stalinin terrorin aikana Siperiaan karkotettuja
inkeriläisiä. Tähän vaikenemisen muuriin törmäsi myös Vera, kun hän alkoi etsiä
omia juuriaan – todistaakseen olevansa oikeutettu presidentti Mauno Koiviston 1991
myöntämään paluumuuttajan statukseen.

Veran äiti vaikeni, totaalisesti. Ei halunnut kuulla eikä kertoa sanaakaan omasta
inkeriläisyydestään. Onneksi löytyi Helmi-täti, Siperian kaikki kauheudet kokenut ja
takaisin Inkerinmaalle palannut babuska, joka uskalsi muistaa. Ihan senkin takia, että
jokin kierre katkeaisi ja Vera löytäisi Suomen pääsemisen ehtona olleet inkeriläiset
sukujuuret.
”Tällaisia me inkeriläiset olemme, toisemme kadottaneita, muistimme hävittäneitä,”
hän tunnusti Veralle.

Selviytyjien romaani

Soudakovan romaanissa vilahtaa myös kirkko, Leningradin Puskinossa sijaitseva
suomalaisen luterilaisen seurakunnan tuttu kirkko, josta inkeriläisten paluumuuton
aikana muodostui yksi merkittävä tiedon lähde ja avustustoiminnan keskus. Mitään
kosketuspintaa ei luterilainen kirkko kuitenkaan herättänyt neuvostoihmiseksi

kasvaneen Veran tajuntaan – kun ei myöskään Suomeen tulon jälkeen tapahtunut
satunnainen kohtaaminen helluntaiseurakunnan kanssa.

Paitsi vaikenemisesta Soudakovan romaani kertoo selviytymisestä, kotoutumisesta.
Esiin nousee kaksi hykerryttävää muuttajaryhmää: ilman naista jääneiden
suomalaisten miesten Venäjältä hakemat vaimot ja muuten niin joutilaat miehet, jotka
kuitenkin osaavat tehdä omin käsin tyhjästä toimivaa, jos vain on kyse koneista tai
remonteista.

Kuvaavaa on geologi Georgi, joka Suomessa löysi venäläisen kaverinsa Nikolain,
jolla oli kannattava liikeidea. Hän kiersi autoromuttamoita, osti vanhoja Opeleita,
kokosi romuista yhden toimivan, myi sen omille maanmiehilleen. Miksi juuri Opel
Corsa? No koska se on rakenteeltaan riittävän yksinkertainen. Ja demokraattinen, ei
mikään mahtaileva Mersu eikä Bemari.

Tai nämä venäläiset vaimot, jotka ystävättärilleen pilkkasivat selän takana omalla
kielellään suomalaisia ummikkomiehiään ja heidän tapojaan, mutta siitä huolimatta
tarjosivat miehille mitä nämä eniten halusivat: seksiä ja huolenpitoa. Siis toteuttivat
ikiaikaista venäläistä perheen patriarkaalista mallia, jossa naisen tehtävä on punatuin
huulin ja korkokengissä miellyttää miestä ja miehen tehtävä on elättää perheensä.

Aina on ollut kaksi Venäjää

Usein kysytään, miksi Venäjän kansa ei kapinoi, nouse alistavaa vääryyttä vastaan.
Yksinkertainen vastaus on historia, Venäjä on aina ollut yksinvaltaisesti hallittu maa,
demokratia on aina ollut tuntematon käsite. Ei edes lokakuun vallankumous mitään
muuttanut, Kremliin vain tuli uusi tsaari, valtakoneisto pysyi ennallaan. Ohranan
korvasi ensin Tšeka ja myöhemmin KGB. Ja sama jatkuu myös tänään. Se jolla on
valta, määrää mitä tehdään. Niin yhteiskunnassa kuin perheessä.

Miksi Varjele varjoani on tärkeä kirja juuri nyt? Se muistuttaa siitä, että ei kaikki ole
kuitenkaan miltä näyttää. Se varoittaa demonisoimasta kaikkia venäläisiä, niin
houkuttelevalta ja perustellulta kuin se juuri nyt Ukrainan uutisvirran kauheuksien
keskellä tuntuukin.

Se muistuttaa, että aina on ollut kaksi Venäjää. Vaikka toisin ajattelu on kautta
historian tehty Venäjällä vaikeaksi ja niin usein mahdottomaksi, on se aina ollut
olemassa. Ja vahvimmillaan se tietysti toimii Venäjän rajojen ulkopuolella,
emigranttien yhteisöissä. Myös juuri nyt.

Äidin kielellä puhumisen ilo

Traagisimmillaan Soudakova varoittaa meitä ajautumasta siihen, mitä nyt on
tapahtumassa hänen romaanihenkilölleen Ninalle ja hänen lapsilleen, teini-ikäiselle
Pietarille ja esikoulua käyvälle Irmalle, jolle venäjän kieli alkaa päivällä jo unohtua ja
tulee pintaan vasta illalla kotona nukkumaan mennessä. Näin Soudakova kuvaa
Venäjän hyökkäyksen aiheuttamaa hämmennystä lasten elämään:

”Pietari taas kieltäytyy erottautumasta ja on alkanut kapinoida erilaisuuttaan vastaan
vaikenemalla venäjäksi, jättää usein vastaamatta, kun Nina puhuu hänelle omaa
kieltään. Pietari käskee puhumaan suomea, kun tuo kavereita kylään.”

”Viimeisten viikkojen uutisvirrat, näytölle putkahtavat hirvittävät kuvat
pommitetuista taloista, kaduille ammutuista ihmisistä, kellareissa yöpyvistä naisista,
lemmikkielämiset sylissään pakenevista lapsista, se kaikki on saanut Pietarin
häpeämään äitinsä kieltä. Nina pelkää, että sama tapahtuu myös Irmalle. Mitä jos
joku sanoo jotakin ilkeää venäjän sanoista. Uskaltaako hän sen jälkeen palauttaa äidin
kielellä puhumisen ilon?”

kirjoittaja jarrut Ma Tammi 15, 2024 8:37 am

Mutta kaipaus jää

Venäjällä ratkaisee valta, ja valtaa käyttävät ne, joilla on hallussaan maa ja raha. Ei
maaorjuuden perinnettä mikään ole horjuttanut. Nyt sitä käyttävät oligarkit, ja heidän
kaverinsa.

Lähes ainoa keino pyristellä irti on paeta. Ei ole sattumaa, että merkittä osa
kulttuuria, kirjallisuutta, musiikkia ja taidetta on syntynyt kautta aikojen emigranttien
piirissä Venäjän rajojen ulkopuolelle – tai sisäisen karkotuksen pusertamana.
Niin oli jo tsaarien aikana, niin oli Neuvostoliiton aikana, niin on nytkin.
Mutta kaipaus jää, niin kuin Ninalle Helsingin kauppatorin rannassa, meren
tuoksussa, joka tuo mieleen Pietarin, kotoisan Fontankan rannat, leveän ja
uhmakkaan Nevan.

”Se kaikki pyörii, pyörii hänessä ja hänen ympärillään. Entinen ja nykyinen. Muistot
ja unelmat. Ovatko ne yhtä ja samaa? Mihin kaikki päättyy, mistä kaikki alkaa?
Käveleekö hän enää koskaan Pietarin katuja?”

Sinne mistä kaikki alkoi

Mihail Šiškinin esseekokoelma Sota vai rauha – kirjoituksia Venäjästä ja
lännestä ilmestyi vuonna 2019, siis Krimin valloituksen jälkeen, mutta ennen
Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Se syventää kuvaa kahdesta Venäjästä ja vie sinne,
mistä kaikki alkoi, syvälle ja pitkälle historiaan, aina vuoteen 882, kun Kiova
julistettiin pääkaupungiksi ja ruhtinas Vladimir löysi vuonna 998 ortodoksisen
uskon, legendan mukaan tuon uskonnoista kauneimman.

Venäjän merkittävimpiin nykykirjailijoihin kuuluva ja emigranttina Sveitsissä asuva
Mihail Šiškin on kirjoittanut kirjaansa nyt uuden esipuheen ja jälkisanat Venäjän
145
hyökkäyksen jälkeen – muuten kirja on hänen mukaansa edelleen täysin
ajankohtainen kuvaus Venäjän kehittymisestä.

Siis vuoteen 882, kun Skandinaviasta tulleet viikingit olivat mukana järjestelemässä
Novgorodin ja Kiovan alueiden monien heimojen välisiä verisiä kiistoja ja
turvaamassa kauppareittien toimintaa. Siitä katsotaan alkaneen Venäjän
tuhatvuotinen verinen historia, jossa valtaa on jaettu ja turvattu niin naimakaupoilla
kuin hallitsijoita surmaamalla, sodista puhumattakaan.

Mihail Šiškinin mukaan Venäjän historian yksi ratkaiseva alkukäänne tapahtui
vuonna juuri 998, kun Kiovan ruhtinaaksi itsensä taistellut ruhtinas Vladimir kääntyi
kristinuskoon. Sitkeästi elävän legendan mukaan ruhtinas Vladimir teki valinnan
islamin, juutalaisuuden, roomalaiskatolisen kristinuskon ja Bysantin ortodoksien
välillä esteettisin perustein, kun hänen edustajansa kertoivat Konstantinopolista
palattuaan innoissaan ortodoksisen jumalanpalveluksen kauneudesta.

”Tosiasiassa kyse oli valtapelistä. Vladimir halusi liittoutua koko alueen
mahtavimman valtakunnan Bysantin keisarikunnan kanssa. Geopolitiikka vaikutti
kysymykseen venäläisestä uskosta,” Mihail Šiškin kirjoittaa. Eikä vähiten asiaan
vaikuttanut myös se, että Bysantin keisari Basileios II lupasi yhteistyön
vastapainoksi sisarensa Annan Vladimirille vaimoksi.

Uskonnosta olisi Šiškinin mukaan voinut tulla yhdistävä voima, mutta toisin kävi:
kääntyminen kristinuskoon yltyi raivokkaaksi väkivallaksi muutenkin terrorisoitua
väestöä kohtaan, kun väki väkisin kastettiin Dneprissä. Tuosta liitosta jäi kuitenkin
jotain olennaista elämään: siitä asti kirkko ja uskonto on Venäjällä aina ollut vallan
väline, vallan liittolainen. Jopa Neuvosto-Venäjän aikana, kun kommunistinen puolue
vähäksi aikaa korvasi kirkon Venäjän messiaanisen tehtävän toteuttamisessa.

Nyt historian heiluri on palannut taas takaisin, tsaari on palauttanut kirkon vallan
liittolaiseksi. Siksi on turha ihmetellä ja kauhistella patriarkka Kirillin puheita
pyhästä ristiretkestä turmeltunutta länttä vastaan, se on vain osa ikiaikaista jatkumoa
ja Bysantin perintöä.

Kirkkoslaavi umpioi Venäjän

Koska Šiškin on kirjailija, hän tarkastelee kirkon ja vallan suhdetta myös kielen
kautta. Mielenkiintoinen ja rohkea on Šiškinin analyysi siitä, että toisin kuin Rooman
kirkko, joka pitäytyi omalla vaikutusalueellaan liturgiansa ainoassa kielessä latinassa,
ortodoksinen kirkko välitti venäläisille Bysantin eteläslaaveja varten kehittämän
muinaiskirkkoslaavin.

”Se esti itäslaavilaisten heimojen kulttuurisen yhteyden antiikkiin ja osallistumisen
eurooppalaisten kansojen kehitykseen. Latinan kieli oli sivilisaation väylä; siitä tuli
tieteen, lääketieteen ja juridiikan kieli ja tunnetun maailman lingua
franca (yleiskieli), josta tuli Länsi-Euroopan historian elämän lähde”.

Venäläisille sitä vastoin oli luotu eloton kirkkokieli, joka vuosisatojen ajan
muumioitui vaikuttamatta millään tavoin tieteen tai yhteiskunnan kehitykseen. Jo
pelkästään kielellisistä syistä Venäjä jäi siten syrjään renessanssin,
uskonpuhdistuksen ja valistusajan aatteista.

Euroopan puolella renessanssi ja uskonpuhdistus innoittivat ihmismieliä, mutta idässä
nousi taisteluhenkinen valtio, joka kohteli omaa kansaansa kaltoin armeijan keinoin.
”Yksinvalta ja yksituumaisuus ovat siitä lähtien määrittäneet venäläistä elämää.
Ainoa tavoite on vihollisen voittaminen, ja hyökkäys on paras puolustus koko
maailmaa vastaan käytävässä sodassa.”

”Yksittäisen kansalaisen suurin onni on kuolla isänmaan puolesta. Vieraat vihaavat
meitä venäläisiä, ja heidän elämänsä päämäärä on tuhota Venäjä. Jumaliakin on vain
yksi – Venäjän jumala.”

Ruhtinaistakin tuli orjia

Uskonnon ja vallan liiton lisäksi tuolta ajalta periytyy myös toinen Venäjää leimaava
piirre: orjayhteiskunta. Liittoutuminen Bysanttia hallitsevien mongoliheimojen
kanssa johti siihen, että Venäjä, tuo Krimin Rus, ajautui osaksi mongolien
perustamaa Kultaisen ordan kaanikunnan imperiumia yhtenä sen maakuntana.
Mongolit eivät valloittaneet Venäjää, ei heidän tarvinnut.

He vain velvoittivat
Venäjän ruhtinaat kantamaan raskaita veroja Kultaiselle ordalle. Ei heidän tarvinnut
alistaa kansaa, sen tekivät heidän puolestaan Venäjän ruhtinaat, nuo oligarkkien
edeltäjät. Eivätkä mongolit kysyneet, miten verotus toteutettiin.
”Silloin luotiin myös koko venäläistä yhteiskuntaan vuosisatoja ohjannut
orjaperiaate: ”Koko vallan vertikaali toimi periaatteella ˊAlistu ylöspäin, tallo
alaspäinˋ. Venäjän poliittinen eliitti omaksui itsesäilytysvaistonsa ohjaamana
orjamentaliteetin, ruhtinaistakin tuli orjia,” Šiškin kirjoittaa.

Ja vallan tikapuut toimivat edelleen samalla tavalla. Suosittu vitsi kertoo, että everstin
pojasta ei voi tulla kenraalia, koska kenraalilla on oma poika.
”Näin toimii perinnöllinen valtioaristokratia. Vapaa markkinatalous merkitsee
Venäjällä vallan omistusoikeutta, joka on täysin riippuvasta uskollisuudesta ylempää
kohtaan. Jos klaanin johtaja joutuu epäsuosioon, hän vetää koko joukkonsa mukanaan
onnettomuuteen,” kuvaa Šiškin.

”Kova jätkä idästä”

Šiškin perkaa myös Putinin ideologian avainsanaksi noussutta käsitettä Russki mir.
Alun perin sana mir tarkoittaa venäläistä keskiaikaista kyläyhteisöä, jonka
mielenlaatu on tunnusomaista edelleen.

Se näkyy näin: ” Jos joku huusi ˊmeikäläisiä lyödäänˋ, kaikki juoksivat kepit ja
heinähangot käsissään paikalle miettimättä, olivatko meikäläiset oikeassa vai
eivät. Samalla tavalla Putinin propaganda on huutanut jo vuosien ajan: Ukrainassa
lyödään ˊmeikäläisiäˋ. Putin täytti hyvän ja voittoisan tsaarin paikan pahan lännen
sodassa ˊmeikäläisiäˋ vastaan.”

Mutta mistä kimpoaa Putinin ihailu: myös lännessä löytyi syitä arvostaa Putinia?
Oltiin sitä mieltä, että hän edusti moraalisia arvoja, kuten kristinuskoa,
perheinstituution turvaa, taistelua homoavioliittoja ja -paraateja vastaan. Putin nosti
polvillaan olleen Venäjän.

”Venäjä oli lännessä jo hukattujen moraalisten periaatteiden, perinteisten,
kansallisten, kulttuuristen, uskonnollisten ja jopa seksuaalisten arvojen viimeinen
suojamuuri. Kansalle se oli riittävä totuus, mutta sitä ˊGayrooppaˋ ei kuitenkaan
koskaan voisi ymmärtää.”

”Putin edusti vallanpitäjänä aitoa maskuliinisuutta ja seisoi miehekkäästi jalat
levällään puolustamassa maailmaa sukupuolten tasa-arvon vaatimuksilta.
Cancelkulttuurin aikaudella ”kova jätkä idästä” kyseenalaisti länsimaisen yhteiskunnan
arvot,” Šiškin kirjoittaa.

Venäjä puree häntäänsä

Vuonna 2019 ilmestyneen kirjansa kahdessa viimeisessä luvussa Šiškin hahmotteli
Venäjän tulevaisuutta. Nyt me elämme sitä tulevaisuutta, hän sanoo uudessa
esipuheessaan ja kysyy, muuttuuko mikään, voiko tsaarien ja maaorjien maa koskaan
siirtyä demokratiaan?

Šiškin on pessimisti. Jo kaksi yritystä luoda Venäjälle demokraattinen
yhteiskuntajärjestys on epäonnistunut. Vuoden 1917 ensimmäinen venäläinen
demokratia kesti vain muutaman kuukauden. Toinen 1990 luvulla syntynyt eli
vaivoin muutaman vuoden. Tällä hän viittaa Mihail Gorbatsovin käynnistämään
perestroikaan.

”Joka kerta kun maa yrittää luoda demokraattisen yhteiskunnan, vaalit, eduskunnan ja
tasavallan, se joutuu takaisin totalitaariseen imperiumiin. Venäjän historia puree aina
häntäänsä.”

Šiškin uskoo kuitenkin vahvasti kulttuurin voimaan, sen kykyyn käsitellä
menneisyyden traumaa, vallanpitäjien rikoksia. Hän uskoo siihen toiseen Venäjään,
kuten 1800-luvun kultakauteen, jonka suuria ja edelleen eläviä nimiä ovat Aleksandr
Puškin, Fjodor Dostojevski, Leo Tolstoi, Pjotr Tšaikovski….Tai Stalinin kauden
”isänmaan pettureihin” joita ovat Boris Pasternak, Aleksandr Solženitsyn, Andrei
Saharov, Andrei Tarkovski…kansanpettureiden listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Šiškin hallitsee itseironian. Hän katsoo näitä suuria nimiä tavallisen venäläisen
televisiokatsojan silmin, joille propaganda muistuttaa heidän olevan suuria venäläisiä.
”He ovat kaikki meidän. Me venäläiset olemme maailman lahjakkaimpia ja
kyvykkäimpiä! Ei mainita eikä muisteta, että useimmat venäläisen kulttuurin huiput
eivät todellakaan kiitä nerokkaasta osuudestaan ihmiskunnan historiassa valtiota,
vaan he ovat menestyneet ihmistä halveksivasta hallintokoneistosta huolimatta.”

kirjoittaja jarrut Ma Tammi 15, 2024 8:50 am

Imperiumi elää sodista

Putinin rikos on, että hän on myrkyttänyt ihmiset vihalla, joka piinaa ihmisiä vielä
pitkään, Šiškin sanoo.

”Venäläisille tärkeä aihe on koko kansan syyllisyyden tunnustaminen tehtyihin
rikoksiin. Viha on sairautta, kulttuuri lääkettä,” hän sanoo ja viittaa siihen, että
venäläiset eivät ole koskaan tehneet tiliä menneisyydestään kuten esimerkiksi
saksalaiset toisen maailmansodan jälkeen.

Mutta, sitten tulee suuri mutta. Kuka sitä haluaa juuri nyt, kun Venäjä on taas sodassa
ja tämän päivän tsaari tarvitsee voiton ollakseen kansansa edessä uskottava tsaari.
”Imperiumi elää sodista. Voitot pidentävät sen elinkaarta, tappiot vievät sen kohti
tuhoaan. Stalinin voitto toisessa maailmansodassa vahvisti vankileirivaltiota.
Afganistanin katastrofi nopeutti Neuvostoliiton hajoamista.”

Ja kuten aina, sodassa kärsii myös kulttuuri. ”Aina kun sota alkaa, kulttuuri kokee
tappion. Suuri saksalainen kirjallisuus ei kyennyt estämään Auschwitzia, suuri
venäläinen kirjallisuus ei kyennyt torjumaan gulagia. Minun kirjani, muiden
venäläisten kirjailijoiden viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana ilmestyneet
kirjat eivät ole kyenneet estämään tätä tragediaa.”

Siis sama toistuu nyt Ukrainassa. Nyt näemme, miten Stalinin palvonta vain kasvaa
Venäjällä. Ja miten Putin on pyhä, koska valta on pyhä.

Ja taas tulee vertaus kirkkoon, uskontoon, ortodoksisen kirkon ikonostaasiin.
”Venäjän ortodoksisessa kirkossa kaikki pyhät toimitukset tehdään suljettujen
kuninkaan ovien takana. Rahvaalla ei ole pääsyä kaikkein pyhimpään. Vallan
sakramentit jaetaan aivan yhtä salassa, suljettujen ovien takana. Salaisuuksien
ympäröivä ikonostaasi eristää kansan vallasta. Siksi myös diktaattorin yksityiselämä
on salaisuuksien verhoama. Eikä stalinien ja putinien puoliso ole kukaan kuolevainen
vaan Venäjä.”

Eliitin kieli on vankilaslangi

Šiškinin tulevaisuuden kuva lohduton. ”Putinin voi toki erottaa ja korvata toisella
hallitsijalla, mutta miten korvataan miljoonat korruptoituneet virkamiehet, ostettavat
poliisit ja nöyristelevät tuomarit. Muita ei yksinkertaisesti ole. Valtavan maani väestö
ei ole korvattavissa.”

Hän muistuttaa, että tsaarin imperiumi hajosi muutamassa kuukaudessa.
Neuvostoliiton hajoamiseen meni kolme päivää. Putinin vallan vertikaali tuhoutuu
hänen mukaansa muutamassa tunnissa, kun Pohjois-Kaukasian tasavallat irtoavat ja
alkaa Siperian alueiden taistelu itsenäisyydestä iskulauseella: nyt loppui
luonnonvarojemme ryöstäminen Moskovaan.

Venäjän tulevaisuuden voi Šiškinin mielestä kuvitella nähdessään, mitä Donbassin
alueella on tapahtunut Krimin valtauksen jälkeen. ”Paikalliset mafiajengit taistelevat
keskenään vallasta ja luovat sinne omaa rikollista järjestystään. Ei ole luultava, että
Moskova vallasta itsenäistyville alueille syntyisi demokraattisia oikeusvaltioita.”
Alkaa uusi sekasorron aika maassa, jossa demokratian käsitteellä on huono maine ja
jossa väestö panee toivonsa hallitsijan vahvaan käsivarteen. Ja länsimaat hyväksyvät
uuden ”järjestyksen diktatuurin”, koska kukaan ei toivo sekavaa tulevaisuutta
maassa, jossa punaista nappia kukaan ei hallitse.

Šiškin palaa taas kieleen, kirjailijan työkaluun. Hän muistuttaa, että vankila on orjien
koulu, kouluista armeijan ohella tehokkain. Vapautuessaan vanki ottaa vankilan
säännöt mukaansa, tallentaa kokemansa julmuuden sekä jaon vartijoihin ja orjiin ja
välittää kokemuksensa edelleen seuraaville sukupolville. Nyt vankilamoraali ja
vankilan laki – voiman ja väkivallan laki – ovat Venäjän eliitin kieli. Niin kuin ovat
aina olleet.

”Suvaitsevaisuus on täysin vieras ajatus. ˊPrisonisaatioˋ siirtyi viralliseen
kielenkäyttöön. Kremlin uusien valtiaiden mukana alamaailman slangista tuli osa
virallista puhetta. Putinin kuuluisa vaalilupaus upottaa tšetšeenit vessanpönttöön jäi
ihmisten mieliin. Siitä lähtien vankilaslangi on olennaisesti kuulunut Venäjän
poliittisen eliitin kieleen.”

Ukraina on kuoleman kysymys

Mutta nyt, nyt näyttää siltä, että Putin on pettänyt ihailijansa koko maailmassa.
Roima machomies onkin turpea kääpiö, joka piiloutuu suojaan loputtoman pitkän
pöydän taakse. Ja mikä olennaista, myös Russki mir on pettynyt.

”Tavalliselle kansalle tärkein kysymys on ollut ikuisesti toinen: onko tsaari oikea vai
väärä. Tähän kysymykseen saattoi vastata vain voittamalla sodan. Stalin oli aito,
häntä kunnioitetaan yhä. Gorbatšov hävisi sekä Afganistanin sodan että kylmän
sodan länttä vastaan, joten hän oli väärä tsaari.”

Siksi Ukraina on niin tärkeä Putinille, elämän ja kuoleman kysymys. Oikean ja
väärän tsaarin kysymys.

Venäjän idea koiviston silmin

Presidentti Mauno Koivisto kirjoitti Venäjän idean aivan 2000 luvun alussa, esipuhe
on päivätty 8.3.2001. Kirjassa ei Putinia mainita, mutta se antaa hyvät lähtökohdat
nähdä, mistä ja miten tähän päivään ja hyökkäykseen Ukrainaan on tultu.
On suorastaan hämmentävää, miten vahvana myös Koivisto näkee ortodoksisen
kirkon merkityksen Venäjän historiassa.

Ja aivan samoin kuin Šiškin hän palaa
kysymykseen kielestä, kirkon kielestä, kirkkoslaavista: ”Voidaan sanoa, että
kristinuskon omaksuminen antoi Kiovan Venäjälle bysanttisen korkeakulttuurin
mutta ei antiikkiin perustuvaa sivistystä, mikä erotti sen sekä Bysantista että
Länsi-Euroopasta. Tämä johti siihen, että aatehistoriallisesti Venäjä irtautui muusta
Euroopasta.”

Tähän liittyy Venäjän pitkäaikainen pyrkimys jakautuneen ja tuhoutuneen Rooman
vallan perilliseksi, sen tilalle kolmanneksi Roomaksi. ”Itäinen kristillinen kirkko
halusi kutsua itsensä oikeaoppiseksi, ortodoksiseksi. Itäinen kirkko ei pyrkinyt
selittämään mysteerioita, se hyväksyi ne mysteerioiksi. Läntinen kirkko ja erityisesti
siitä irtautunut protestanttinen kirkko halusi ymmärtää ja selittää sellaista, mikä ei
ollut ymmärrettävissä eikä selitettävissä.”

Kumpikin kirkko pyrki levittäytymään. Itäinen kirkko edusti enemmän hartautta,
läntinen toimintaa. Itäisen kristillisyyden omaksunut Venäjä laajensi valtaansa 1500
luvulla lähinnä itään. Läntiseen haaraan kuuluvat kansat ottivat haltuunsa lähes koko
muun maailman, ensin Etelä-Euroopan maat ja sen jälkeen muut maat.
”Niin että jos sanotaan, että Suomen itäraja on idän ja lännen raja, niin se on raja vain
siinä mielessä, että se on kahden kristillisen kirkon raja, Eurooppaa jakava raja, mutta
kuitenkin Euroopan sisäinen raja.”

Näin siis Koivisto vuonna 2001. Tuolloin hän vielä pohti sitä, onko Venäjä itää vai
länttä. Mitä hän sanoisi nyt, kun Suomen itärajasta on käytännössä jo tullut
Eurooppaa Venäjän suuntaan jakava Naton raja?

Pyhä vai eurooppalainen Venäjä

Koivisto kertaa Venäjän tuhatvuotista historiaa hyvin pitkälle samoin sanoin ja
tapahtumin kuin Šiškin. Niitä on turha lähteä toistamaan. Mutta johonkin kannattaa
pysähtyä. Yksi on vuosi 1762, kun valtaan nousi Katariina Suuri.

Tuolloin alkoi Venäjän yksi suuruuden aika eurooppalaiseksi suurvallaksi. Vaikka
Katariina oli perehtynyt valistusajan filosofien ja valtiotieteilijöiden ajatteluun ja
henkilökohtaisesti vastusti esimerkiksi maaorjuutta, ei hän kyennyt toteuttamaan
maan sisäisiä hallinnollisia uudistuksia.Hänestä tuli aatelisvallan ylläpitäjä.

Koivisto muistuttaa, että Katariinan saavutukset olivat ulkopolitiikan alalla. Hän sai
vallattua Turkilta Krimin niemimaan ja Mustanmeren pohjoisrannikon. Venäjällä
hyvin yleisesti omaksutun ajattelun mukaan tapahtui se, että ”kun jostain on taisteltu
ja venäläistä verta vuodatettu, niin sen jälkeen se on pyhää Venäjänmaata.”
Kuulostaa kovin tutulta, kuin suoraan Putinin ja Kirillin ortodoksisen kirkon
argumentoinnilta, pyhän sodan perusteluilta. Pitkä on pyhän Venäjänmaan laahus.

kirjoittaja jarrut Ma Tammi 15, 2024 8:56 am

Putinin ideologian juurilla

Oli myös toinen 1850-luvulla alkanut jako Venäjällä, johon kannattaa pysähtyä:
syntyivät valistusajan arvoille suuntautuneet länsimieliset zapadnikit ja Venäjän
perinteisille arvoille rakentaneet slavofiilit. Molemmilla aatesuunnilla oli keskeinen
rooli myös lokakuun vallankumouksessa 1917: zapadnikit löysivät yhteyden
marxilaisuuteen, slavofiilit anarkismiin.

Slavofiilit näkivät historiallisen totuuden venäläisessä kylässä ja venäläisessä
musikassa – kansanmiehessä. Nuoriso alkoi tutkia Hegelin filosofian sijaan vakavasti
kirkkoisien kirjoituksia, Venäjän historiaa ja kansanrunoutta. Monet olivat myös
syvästi uskonnollisia.

Kiihkeissä kirjoituksissa slavofiilit julistivat, että lännessä on
leveyttä, mutta idässä on syvyyttä: ”Tämän takia vain ortodoksinen usko teki
mahdolliseksi rakentaa Jumalan valtakuntaa maan päälle. Ortodoksinen uskonto
antaa Venäjälle suunnattoman syvähenkisen ylivoiman, kun sitä verrataan
umpikujaan joutuneeseen läntiseen sivistykseen,” kuvaa Koivisto slavofiilien
ajattelua.

Tämäkin kuulostaa juuri tänään jotenkin tutulta. Kyllä, monen mutkan kautta
slavofiilien yksi henkisistä perillisistä on Aleksandr Dugin, jota pidetään yhtenä
Putinin tärkeimpänä ideologisena neuvonantajana ja jonka näkemyksiä myös
patriarkka Kirill heijastelee.

Juuri Dugin on lanseerannut taistelun rappeutuneen
Lännen – siis tuon Lännen, josta Šiškin käyttää nimitystä ”gayrooppa” – ja
moraalisen, pyhän Venäjän välillä. Ja siinä taistelussa Venäjän johtajalla on
messiaaninen tehtävä, hän on pelastaja, vapauttaja.

Koivisto ei yli 20 vuotta sitten tiennyt vielä mitään vuonna 2000 presidentiksi
nousseesta Putinista ja hänen tavoitteistaan – ainakaan niin että olisi hänet nimeltä
maininnut kirjassaan. Mutta Venäjän messiaanisesta tehtävästä Koivisto kyllä
kirjoitti.

”Venäjä on yksi maa muiden ohella, jolla on ollut messiaanisia pyrkimyksiä. Onko
messianismin aika nyt ohi? Onko se ohi Venäjän osalta? Onko se ohi muiden maiden
ja maaryhmittymien osalta?” Koivisto kysyi vuonna 2001.

Koivisto muistuttaa, että hyvinvoinnin tai onnen tavoittelu ei ole kuulunut Venäjän
eikä Neuvostoliiton pyrkimyksiin. Tähtäimessä on ollut tarvittaessa kärsimystenkin
kautta toteuttaa suurempia päämääriä.

”Tuleeko siitä yksi eurooppalainen maa muiden joukossa, kansalaisilleen hyvää
tavoitteleva, maailmaa parempaan järjestykseen edesauttamaan pyrkivä maa, on
avoin kysymys,” Koivisto toteaa. Ja vastaa, avoimeen kysymykseen tuolloin jo
kryptisesti: ”Kuten ennenkin, Venäjän voimavarat ovat koetuksella tavoitteita
toteutettaessa, ja tavoitteet ovat osin kosmisia.”
Siis kosmisia – ja mitä kosminen tarkoittaakaan: ääretön, loputon, rajaton, valtava,
planeettojen välinen.

Ikiaikojen muuttumaton Venäjä

Mutta palataan vielä lokakuun vallankumoukseen, bolsevikkien nousuun valtaan.
Koivisto sanoo bolsevikeista, että he olivat lähtökohdiltaan äärimmäisiä zapadnikkeja
– siis näitä länsimielisiä venäläisiä.

”Heille lokakuun vallankaappaus oli ensi sijassa keino saada aikaan vallankumous
Länsi-Euroopassa. Kun tämä ei onnistunut, alettiin rakentaa sosialismia yhdessä
valtiossa. Ja kun valtaa ryhdyttiin varmistamaan omiin käsiin, uuden Neuvostoliiton
kuoren alta paljastui yhä selvemmin vanha Venäjä: hallinnon ankaruus, kansan kyky
kestää ja kärsiä, tavoite laajentua ja valloittaa.”

”Tsaarin valta tuli Jumalalta ja myös tehtävä oli jumalainen.
Myös marxismileninismi merkitsi lähetystehtävää, ” Koivisto kirjoittaa.
Tällä tiellä Venäjä on edelleen. Marxismi-leninismi on vain vaihtunut oligarkkien
vankilaslangiin, on palattu tsaarin ja oikeaoppisen Jumalan aikaan. Mikään ei muutu
ikiaikojen Venäjällä.

Kuunnellut kirjat
Anna Soudakova: Varjele varjoani. Atena. Äänikirja 2022. Lukija Alina Tomnikov.
Mihail Šiškin: Sota vai rauha Kirjoituksia Venäjästä ja Lännestä. Suomentanut Sirpa
Hietanen. WSOY Äänikirja 2023. Lukija Unto Nuora.
Mauno Koivisto: Venäjän idea. Alkuperäinen teos 2001. Äänikirja Tammi
2022. Lukija Antti Lang.

https://helda.helsinki.fi/server/api/core/bitstreams/70b64385-0894-48d3-8919-f65f8026f725/content

kirjoittaja Sponsored content

Hannu Kuosmanen // Kolme kirjaa pelon naapurista