James W. Jones: Kuinka uskonnosta syntyy väkivaltaa? Uskonnollisen terrorismin psykoanalyyttinen tutkimus

James W. Jones Kuinka uskonnosta syntyy väkivaltaa?

Uskonnollisen terrorismin psykoanalyyttinen tutkimus

Kirjoittaja ei postuloi terrorismin yleistä teoriaa, vaan kysyy, mitä psykodynaamisella tutkimuksella on sanottavaa uskonnollisesta terrorismista ja ylipäätään uskonnon psykologiasta. Hän lähtee monien tutkimusten tukemasta oletuksesta, että väkivallan ja häpeän sekä nöyryytyksen kokemusten välillä vallitsee yhteys. Uskonto vaikuttaa nöyryytyksestä syntyvään väkivaltaan kahdella tavalla: se vahvistaa tietyistä elinolosuhteista syntyvää nöyryytystä ja jopa hyötyy siitä, ja sen lisäksi uskonto itse voi tuottaa häpeän- ja nöyryytyksen tunteita, joista syntyy väkivaltaa, kun se lupaa, että ihminen voi kuolemansa kautta lunastaa itselleen puhdistumisen ja pyhyyden.

Fanaattisille uskonnoille on ominaista väkivallan ja hengellisen jälleenyhdistymisen toive. Se ilmenee ennen kaikkea tappamisena, joka ymmärretään uhrautumisena tai apokalyptisena puhdistautumisena. Jones oikaisee erästä aiemmin esittämäänsä väittämää ja päätyy lopputulokseen, että uskonnon synnyttämässä väkivallassa on keskeistä häpeää ja nöyryytystä aiheuttavan henkilön ihannointi. Pyrkimys päästä tämän henkilön yhteyteen nöyryyttämällä itseään mitätöi kaikki muut inhimilliset pyrkimykset. Jumalan yhteyteen pääseminen korvaa muut ihmissuhteet, eikä millään muulla ole pysyvyyttä sen rinnalla. Lopuksi Jones tutkii kriittisesti Freudin esittämää uskonnonanalyysia, jonka perustana on patriarkaalinen jumalakäsitys.

Avainsanat: uskonnollinen terrorismi; uskonto ja väkivalta; häpeä; nöyryyttäminen.

Tässä artikkelissa selostamani tutkimus on edelleen käynnissä. Freudilaisittain olisi illuusio kuvitella, että tämä sitaatteja ja elämäkertaviitteitä pursuava kauhistuttava aihe olisi tässä ad acta loppuun käsitelty. Sain kirjani Terror and Transformation: The Ambiquity of Religion in Psychoanalytic Perspective (Jones 2002) vuoden 2001 kesäkuussa valmiiksi. Se ilmestyi muutamia kuukausia World Trade Center -hyökkäyksen jälkeen, ja koska sen nimessä oli sana terrorismi, jouduin keskelle keskustelumaratonia ja väittelyä uskonnosta ja terrorismista, aiheesta joka on minulle henkilökohtaisesti vieras ja vastenmielisyyttä herättävä. Minulla, niin kuin monilla muillakin New Yorkin alueella asuvilla, on tunne, että syyskuun 11. heittää elämääni edelleen pitemmän varjon kuin WTC:n tornit aikoinaan. Niin mielelläni kuin olisinkin vetäytynyt keskustelusta, se ei onnistunut.

Kliinisenä uskontoja tutkivana psykologina minua kiinnostaa uskontojen psykodynamiikka ja ennen kaikkea uskonnon synnyttämä väkivalta, ja se mitä lisätietoa nämä tutkimustulokset antavat uskontopsykologialle.

Sosiaalipsykologit ja valtiotieteilijät esittävät, että häpeän ja nöyryytyksen kokemus on aina uskonnosta syntyvän terrorismin merkittävä vaikutin. Myös oikeuspsykologia painottaa näiden merkitystä. Eräskin vankilapsykiatri selvitti tutkimuksessaan, että ennen jokaista vankilassa tehtyä väkivallantekoa oli sen tekijää nöyryytetty (Gilligan 1996). Arabialaisen väestön kärsimät nöyryytykset olivat heidän yleisin syynsä kääntyä fundamentalistiseen islaminuskoon (Abi-Hashem 2004; Davis 2003; Hassan 2001). Nöyryytykset ovat myös nuorten itsemurhaiskun tehneiden tärkein yllyke. Eräs palestiinalainen pommi-iskujen kouluttaja ilmaisi asian näin: ”Ihmisten kokema kärsimys suoritti suurimman osan työstä – –. Minun tehtäväkseni jäi vain kymmenen prosenttia. Kärsimys ja elämä maanpaossa kaukana kotimaasta, huolehti niistä 90 prosentista, jotka ihminen tarvitsee tullakseen marttyyriksi.” (Davis 2003, 154.)

Tämän lisäksi useat kirjoittajat ovat todenneet, että häpeän ja ruumiin sekä ruumiillisuuden synnyttämän inhon välillä vallitsee yhteys. Usein siteerattu klassinen esimerkki tästä yhteydestä on Pyhä Augustinus, joka siirsi omin päin oppinsa perisynnistä kristillisen ihmiskäsityksen keskiöön. Ei ole sattumaa, että hän käsityksensä puoltajana esittää, että ihminen on syntynyt synnissä ja epäpuhtaudessa, ja julkituo Tunnustuksissaan syvän vihamielisyyden ihmisen ruumiillisuutta kohtaan.

Eräs syyskuun yhdennentoista hyökkäyksen muslimijohtajista oli määrännyt testamentissaan jo vuosia aikaisemmin, ettei yksikään nainen tai kukaan muu epäpuhdas henkilö saa koskettaa hänen ruumistaan eikä paljain käsin pestä hänen sukuelimiään. Jopa erityisen maallinen, scifiin suuntautunut amerikkalainen Heaven’s Gate -lahko, jonka lähes kaikki jäsenet tekivät itsemurhan vuonna 1997, suositteli kastraatiota miespuolisille jäsenilleen.

Häpeän ja nöyryytyksen juuret ovat sosiaalisissa ja poliittisissa oloissa, mutta syvimmiltään ne ovat psyykkisiä ja usein hengellisiä kokemuksia. Kun uskonnot edellyttävät jäseniltään absoluuttista ja täydellistä ihannetta – oli se sitten jumalallinen olento, voittamaton guru, mestari tai pyhä teksti, johon ainoakaan kuolevainen ei voi verrata itseään, ne painottavat ”loputonta laadullista eroa”, ilmaistakseni asian Kierkegaardin sanoin, ja vahvistavat ja manipuloivat näin luonnollisia häpeän- ja nöyryytyksen tunteita. Mitä kiihkeämmin uskonto ylistää ihannettaan tai julistaa jumalaolennon ylimaallista läsnäoloa ja painottaa rajallisten ihmisten ja tämän ihanteen välistä kuilua, ihanteen, jonka edessä ihminen on Psalmin 22:7 sanoilla ”minä olen mato vaan, en enää ihminen”, sitä enemmän minun ymmärtääkseni häpeän ja nöyryytyksen tunteet aktivoituvat ja vahvistuvat.

Jos se tosiaan pitää paikkansa, mitä voidaan lukuisien tutkimuksien perusteella olettaa, että häpeän, nöyryytyksen ja väkivallan välillä vallitsee syy–seuraussuhde, silloin uskonto tuottaa ja/tai vahvistaa terrorismin laukaisemia häpeän- ja nöyryytyksen tunteita, jotka puolestaan lisäävät väkivallanpurkausten todennäköisyyttä. Näin kohonnut väkivaltapotentiaali täytyy ohjata sosiaalisesti hyväksyttyihin kanaviin. Fanaattisten uskontokuntien ristiretkikutsut, ihmisarvon riisto ulkopuolisilta ja ennakkoluulojen suunnitelmallinen vahvistaminen osoittavat kasvavaa vihamielisyyttä vähempiarvoisempia ja uskonnon kieltämiä päämääriä kohtaan.

Nöyryytyksen kokemukset, jotka kuuluvat tiettyihin terrori-iskuihin, voivat olla peräisin sosiokulturelleista olosuhteista. Fanaattiset uskonnot käynnistävät puolestaan aivan päinvastaisen kiertokulun: Niiden opit ja käytännöt vahvistavat nöyryyttämistä ja häpäisemistä ja sen myötä myös aggressiota. Fanaattinen ja väkivaltainen uskonnollinen liike levittää vakaumusta, joka perustuu apokalyptiseen visioon pahoja voimia vastaan käydystä kosmisesta taistelusta. (Juergensmeyer 2004.)

Lähes jokainen uskonnollinen terroristi uskoo vuorenvarmasti osallistuvansa apokalyptiseen taisteluun demonisia voimia vastaan – joilla he poikkeuksetta tarkoittavat maallisia voimia. Rabbi Meir Kahane, jonka Jewish Defense League -liike oli vastuussa lukuisista muslimeihin kohdistuvista hyökkäyksistä Yhdysvalloissa ja Israelissa, selitti kiertelemättä: ”Vihollisemme on maallinen hallinto” (Juergensmeyer 2004, 85). Yhdeksänkymmentä prosenttia vihamielisistä palestiinalaisryhmistä on kotoisin kylistä, jotka ovat kärsineet eniten israelilaisten läsnäolosta kotiseudullaan

. ”Israelilaiset nöyryyttävät meitä. He miehittävät maamme ja kieltävät historiamme.” (Hassan 2001, 38.) Japanilaisen Korkein totuus -kultin jäsenet, jotka tekivät hermomyrkyllä attentaatin Tokion maanalaiseen ja useita muita murhayrityksiä, olivat joutuneet sietämään rituaalista häpäisemistä ja nöyryytystä. Heidän gurunsa haukkui heitä, heidät eristettiin ja heidän piti odottaa tuntikausia johtajan ilmestymistä laulaen: ”Mestari, ole hyvä ja ilmesty.” (Lifton 2000; Rerader kuvaa muita, vielä kauheampia nöyryytyksen tekoja 2000, 137 –141.)

Juergensmeyer päätyy julkaisussaan Terror in the Mind of God , joka käsittelee uskonnosta syntyvää, maailmanlaajuista terrorismia, seuraavaan ajatukseen: ”On hämmästyttävää, että kaikissa kulttuureissa, joista uskonnolliset terroristit ovat peräisin, on vallalla aivan samanlainen käsitys maailmassa sillä hetkellä vallitsevasta sotatilasta.” (s. 208.)

Melanie Klein, Fairnbairn ja muut ovat kuvailleet psykoanalyysin näkökulmasta hyvin selvästi havaittavat edeltäjät, jotka jakavat maailman yksinomaan pahoihin ja hyviin leireihin.

Taistelunhaluisille apokalyptisille liikkeille ei riitä, että heidän mielestään maailma on jakautunut keskenään sovittamattomiin vihamiehiin, vaan he odottavat tuomiopäivää riemuiten ja tämän lisäksi pahan tinkimätöntä hävittämistä. Maailmanjako ei siis riitä, vaan he vaativat, että jaettu maailma on vielä puhdistettava. Puhdistamiseen he liittävät aina väkivaltaisen kuoleman. Yritän siis psykodynamiikan avulla selvittää puhdistamisen ja väkivaltaisen kuoleman ”yhteen sulauttamista”.

Ajatus kuolemasta ja jälleensyntymisestä on maailman kaikille uskonnoille yhteinen. Yleisen perimätiedon mukaan hengellinen muodonmuutos edellyttää kuolemisen prosessia – itsekeskeisyydestä, väärästä minuudesta ja epähengellistä pyrkimyksistä luopumista.

Lukuisat uskonnot liittävät uhrauksen puhdistamisen teemaan. Uhrin avulla on mahdollista tehdä jostakin pyhää, kirkastettua. Uhrit ovat lahjoja, joita tarjotaan Jumalalle tai uskonnollisille liittolaisille. Hyvin erikoisia lahjoja kylläkin, koska tarjottava lahja tuhotaan. Tuhoaminen merkitsee samalla muodonmuutosta. Kun jokin uhrataan, siitä tulee pyhää. Uhrit ja uhraukset ovat peräisin uskontojen varhaisimmista lähteistä. Mutta jo Vanhan testamentin profeetat ja myöhemmät kirjoitukset pilkkasivat käsitystä, että Jumala vaatisi verisiä uhreja, ja odottivat uskovilta oikeamielisyyttä, laupeutta ja nöyryyttä. Mutta uhriaihe ei koskaan hävinnyt täysin. Monet kristinuskon lahkot ottivat sen uudelleen käyttöönsä; he väittivät, ettei ilman verenvuodatusta olisi syntien anteeksiantoa.

Niissä uskonnollisissa yhteyksissä, joista ”ihmispommit” 1 ovat saaneet alkunsa, uhriteema on varsin keskeinen. Syyskuun yhdennentoista hyökkäyksen johtajat kehottivat tovereitaan: ”Puhdistakaa sydämenne kaikista puutteista.” Näinä viimeisinä aikoina heidän tehtävänään oli tuoda uhreja ja olla kuuliaisia. Uskottomia, jotka joutivat kuolemaan, he vertasivat uhrattaviin eläimiin. Tämä painottaa näiden hyökkäysten uhri-ajattelua. Terroristi, joka uhraa itsensä, tarjoaa tappamansa ihmiset uhreina Allahille. Hyökkäyksessä henkensä menettänyt terroristi ansaitsee korkeimman kunnioituksen.

Näin ”ihmispommit” saavuttavat marttyyriuden korkeimman asteen. Kun erästä palestiinalaista haastateltiin, hän torjui vihaisena itsemurhan käsitteen ja selitti: ”Itsemurhaisku ei ole itsemurha. Se joka tekee itsemurhan, on omanvoitonpyyteinen, heikko ja psyykkisesti häiriytynyt. Itsemurha-attentaatti on istishad, siis marttyyriutta ja itsensä Allahille uhraamista. (Post ym. 2003, 179.) Islamin uskonto ei kuitenkaan tunne marttyyriuden ja itsensä uhrautumisen perinnettä, ja monet johtavat muslimipapit ja oppineet tuomitsevat sen. Istishad on itse asiassa perinpohjainen uudistus, jonka bin Ladenin kaltaiset radikaalit islamistit ovat ottaneet käyttöön.

Mohammed Atta, syyskuun yhdennentoista hyökkäyksen johtaja, jätti jälkimaailmalle kirjeen, jonka teemoja olivat tottelevaisuus, rukous, Jumalan yhteyteen pääseminen ja uhri. Atta kehottaa tovereitaan valmistautumaan taisteluun rukouksella ja hartaudella:

”Muista kaikkivaltiaan sanat – – osoita ahkeraa hartautta. – – Lue joitakin säkeitä koraanista ja puhdista ruumiisi. – – Rukoile aamulla ryhmässä ja ajattele palkkiota joka sinulle jaetaan. Lue sitten rukouksesi ja älä jätä huonettasi ennen kuin olet puhtaaksi pesty. – – Lue Jumalan sanat.” (Attan viimeinen kirje, ilman päivämäärää.)

Atta pyysi kirjeessään rikoskumppaneitaan rukoilemaan koko lennon ajan ja luottamaan siihen, että enkelit suojelevat heitä vaikka he eivät sitä huomaisikaan. Raivoa tai kostoa ei esiinny, ratkaiseva vaikutin heidän yhteisessä hankkeessaan on Jumalan yhteyteen pääseminen. Kirje todistaa aukottomasti, että terroristit eivät pyrkineet sosiaalisiin tai poliittisiin päämääriin. He pyrkivät taivaaseen, ikuiseen paratiisiin.

Palestiinalaisella itsemurha-attentaatin tekijällä, jota haastateltiin epäonnistuneen attentaatin jälkeen, oli sama asenne. Hän kuvaa valmistautumistaan ”marttyyrioperaatioon” hengellisenä harjoituksena:

”Rukoilimme joka sekunti. Puhuimme siitä, että israelilaiset tappaisivat meidät, jos tietäisivät kuinka me riemuitsimme. Ne olivat elämäni onnellisimmat päivät. Me leijuimme ja uimme t unteessa, että pian astelemme iankaikkisuuden portista sisään. Emme tunteneet epäilyä. Tiedän että on olemassa toisia mahdollisuuksia tehdä Jihad. Mutta tämä tie on suloinen – suloisin kaikista mahdollisista. Jokainen marttyyriteko Allahin kunniaksi tekee vähemmän kipeää kuin hyttysen pisto.”

Uskonnollisia riittejä ei tavattu ainoastaan syyskuun yhdennentoista terrorisolussa. Riitti on ”ihmispommien” lähetystehtävän ratkaiseva osa:

Ennen viimeistä matkaansa ”pommi” ryhtyy rituaaliseen puhdistautumiseen; pukeutuu puhtaisiin vaatteisiin ja yrittää osallistua ainakin yhteen yhteiseen rukoukseen moskeijassa. Hän lausuu rukouksen, jonka islamilaiset taistelijat perinteisesti lausuvat ennen taistelua, ja pyytää Allahia antamaan hänen syntinsä anteeksi ja siunaamaan hänen lähetystehtävänsä. Hänellä on Koraani vasemmassa rintataskussaan sydämen yläpuolella. Hän kiinnittää räjähdysainevyön vyötärölleen tai ottaa mukaan laukun tai matkalaukun, jossa pommi on. Suunnittelija hyvästelee hänet sanoilla: Olkoon Allah kanssasi, suokoon Allah sinun tulla osalliseksi voitosta, niin että pääset paratiisiin. Tuleva marttyyri vastaa: ”Niin kuin on Jumalan tahto, näemme toisemme jälleen paratiisissa. Kun hän painaa tuntien kuluttua laukaisijaa, hän sanoo ”Allahu akbar”, ’Allah on suuri’. Kaikki kunnia kuuluu yksin hänelle.” (Hassan 2001, 41.)

Syyskuun yhdennentoista teot eivät olleet poliittisia tekoja. Ne olivat uskonnollisia tekoja. Siksi ne kuuluvat uskontojen psykologian piiriin. Lähi-idän terrorismille eivät sosiaaliset tekijät, kuten köyhyys, puutteellinen koulutus, olleet tärkeitä vaan toisarvoisia.

Eräs ääriesimerkki kuoleman ja pyhyyden yhdistymisestä on japanilaisen Korkein totuus -lahkon perustajan Asaharan oppi, jossa ihminen murhataan hänen omaksi pelastuksekseen (poa). Poan kautta tappaminen laillistettiin, kuten oli tapahtunut monissa muissakin uskonnon motivoimissa terrori-iskuissa. Tämä oppi sai sitä suuremman merkityksen, mitä enemmän lahkon jäsenet tunsivat tulevansa uhatuiksi yhteiskunnan taholta. Tämän lisäksi lahkon doktriini edellytti, että sen jäsenet eivät saa eläytyä uhreihinsa.

Monet Korkein totuus -lahkon jäsenet osoittivat hämmästyttävää empatian puutetta. Eräskin ryhmän jäsen ilmaisi innostustaan metroon kohdistuneen hyökkäyksen jälkeen sanomalla haastattelijalle ”Eikö se ollut suurenmoista?” – suurenmoista, koska attentaatti sai ihmiset huomaamaan lahkon. Kun mietitään Korkein totuus -lahkoa, minun on asetettava psykologinen kysymys mietittäväksi: Kuinka on mahdollista, että niin äärimmäinen oppi kuin poa voi pesiytyä monien tuhansien ihmisten mieliin? Perustuisiko se Asahara-gurun äärimmäiseen palvontaan vai löytyisikö ehkä jokin syvempi psyykkinen syy, joka saa ihmiset vakuuttumaan, että he pääsevät kuoleman kautta pyhien säätyyn?

Näin olemme jälleen tutkimuskohteessamme: kuinka ymmärrämme psykodynaamisesti pyhyyden, puhdistumisen ja kuoleman välisen yhteyden. Asaharan viestissä puhdistautuminen oli alusta alkaen keskeistä. Hänen tekniikkansa avulla yksilö voisi vapautua ”pahasta karmasta” ja muista epäpuhtauksista. Myös japanilaiselle šintolaisuudelle puhtaus ja puhdistautuminen on tärkeää.

Uskonnon synnyttämän terrorismin psykologialle on keskeistä pyhyyden ja pyhäksi tulemisen yhteys väkivaltaan ja kuolemaan. Uskonnollinen yllyke, joka kehottaa uhraamaan elämänsä tullakseen pyhäksi ja samalla pyhittämään sen jota edustaa, on kaikkien pragmaattisten ja omanvoitonpyyteisten motiivien yläpuolella. Tässä löydämme myös erään selityksen sille, miksi vihamieliset islamilaiset eivät koskaan jätä painottamasta ettei länsi ikinä ymmärtäisi heitä, jotka tuovat uskonnolleen uhreja, sillä länsi on päätynyt kääntämään selkänsä hengelliselle ja valinnut sen paikalle pragmaattisen.

Psykologisesti ilmaistuna: Miksi verenvuodatus koetaan vapahduksen välttämättömänä edellytyksenä? Epäilemättä tässä on kysymys terroristien jumalakuvasta, kuvasta kostonhaluisesta, rankaisevasta ja ylivoimaisesta patriarkaalisesta olennosta. Jumala, joka vaatii puhdistautumisen ehdoksi uhrin, on vihastunut, rankaiseva jumala. 2 Tällainen jumalankuva on yhteydessä ulkoiseen kontrolliin niin kuin myös pelkoon, masennukseen ja kypsymättömiin objektisuhteisiin. Kun taas lempeämmän sisäistetyn Jumalan kuvaa vastaa kypsempi psykologinen kehitys ja kypsemmät objektisuhteet.

Haluan korjata aikaisemmin esittämääni hypoteesia, jonka mukaan ihannointi on keskeistä uskonnolliselle terrorismille. Tänään ajattelen, että rankaisevan ja häpäisevän objektin ihannointi on keskeistä. Tämä ehkä selittää, miksi buddhalaiset ja hindut, joiden uskonnoissa objektit ovat myös idealisoituja, tekevät huomattavasti vähemmän uskonnollisia attentaatteja.

Pyrkimys päästä tämän nöyryyttävän, mutta idealisoidun objektin yhteyteen, tekee kaikki muut inhimilliset pyrkimykset ja tarpeet turhiksi. Sen seurauksena on etääntyminen empaattisista ja inhimillisistä objektisuhteista ja niiden korvaaminen Jumalan yhteyteen pääsemisellä, jonka jälkeen millään muulla ei ole enää merkitystä. Millä on merkitystä, on tottelevaisuus, alistuminen ja puhdistuminen ja toive tulla osalliseksi jumalallisesta armosta. Voisi ajatella, että nämä pyrkimykset muodostuvat patriarkaalisen uskonnon keskeisistä teemoista.

Palestiinassa ja Tšetšeniassa tavataan myös naispuolisia marttyyreja. Syyskuun yhdennentoista hyökkäys oli puhtaasti miehinen riitti, ja valtaosa fanaattisista uskonnollisista liikkeistä koostuu miehistä. Voimme siis päätellä, että patriarkaalisen uskonnon psykologia on merkittävä näille liikkeille.

Freud tutki kirjassaan Toteemi ja tabu patriarkaalista uskontoa mitä perusteellisimmin. Hän löysi viettijohdannaisten ristiriidasta avaimen uskonnon ja kulttuurin ymmärtämiseen. Kantalauman pojat vihasivat ensin isäänsä, joka asettui heidän kohtuuttomien toiveidensa tielle, mutta samalla he rakastivat ja ihailivat häntä. Kun he olivat murhanneet isän, palasivat heidän rakastavat tunteensa, jotka heidän oli täytynyt kieltää voidakseen tappaa isät, syyllisyyden ja katumuksen tunteina. Näin syntyi jokaisen uskonnon perustana oleva syyllisyydentunne (1912 –13, 173).

Kantaisän murhanhimoisten poikien, kulttuurin ja uskonnon tulevien luojien, täytyi solmia rauha torjuttujen ja aina uudestaan esiin pulpahtavien syyllisyydentunteidensa kanssa. Samalla tavalla kuin Freudin foobinen Pikku Hans projisoi isänpelkonsa eläimeen, projisoivat syylliset pojat tunteensa eläimeen. Näin oli koittanut totemismin syntyhetki. Totemismi oli uskonnon alussa ja sen lopussa patriarkaalinen teismi. Freud oli vakuuttunut, että jokaisen uskonnon perusta on ”isän kaipuussa”. Ensimmäinen uskonnollinen objekti, toteemi, voisi olla vain isänkorvike. Kun kantaisän murha vajosi aikojen saatossa tiedostamattomaan, tietoisuuteen nousi objekti, jonka yhtäläisyys kadotetun isän kanssa oli suurempi – jumala, jossa ”isä sai inhimillisen hahmonsa takaisin” (s. 178).

Patriarkaalisen isän oidipaalisesta perinnöstä tuli Freudille linssi, jonka läpi hän tarkasteli koko uskonnonhistoriaa.

”Jo yksittäisen ihmisen psykoanalyyttinen tutkimus opettaa – –, että jokaisen Jumala on hänen isänsä mukaan muotoutunut – – ja että hänen henkilökohtainen suhteensa Jumalaan riippuu hänen lihallisesta isästään – – ja ettei Jumala itse asiassa ole muuta kuin hänen ylennetty isänsä.” (S. 17.)

Freud, joka oli vakuuttunut että mielikuvissa ja kulttuurissa alati toistuva isänmurha muodosti historiallisen kulmakiven, voi tästä lähtien vaivattomasti ymmärtää ja selittää uskonnollista kehitystä eteen- ja taaksepäin.

Freudin alkuperäinen sisäistämisprosessien teoria, jonka hän selostaa Murheessa ja melankoliassa (Freud 1916 –17), esittää että poika sisäistää äidin kuvan, koska äiti on se objekti, jonka hän menettää. Teoksen Das Ich und das Es (1923b) kolmannessa luvussa hän monimutkaisti aikaisempaa teoriaansa (esim. viittaamalla biseksuaalisuuteen) ja selitti, miksi miespuolisen kulttuurin luojan piti luopua äitisiteestään ja sisäistää isän kuva voittaakseen oidipuskompleksinsa. Juuri tästä sisäistetystä isänkuvasta syntyi minäihanne ja samalla kulttuurin ja uskonnon perusta. Kun mies ratkaisee oidipuskompleksinsa, hän korvaa äitisiteensä sisäistämällä isänsä.

Samalla tavalla psykoanalyyttinen teorianmuodostus korvaa naisellisen siteen miehisellä. Esioidipaalista, äidin hallitsemaa vaihetta väheksytään, koska isän hallitsema oidipaalinen vaihe oli teoriassa keskeinen. Freud (1912 –13a) pitää kiinni yksilöllisen ja kulturellin kehityksen yhdenmukaisuudesta ja tunnustaa, ettei osaa sanoa, missä tässä kehityksessä on suurien äitijumaluuksien paikka, joka kaiketi on edeltänyt isäjumalia (s. 180).

Romain Rolland, joka tutki hindulaisuutta ja kirjoitti Ramakrishnan ja Vivekanandan elämäkerrat, kirjoitti ystävälleen Sigmund Freudille tämän julkaistua artikkelin ”Die Zukunft einer Illussion” (Freud 1927c) kirjeen, jossa hän kuvaili uskonnon esioidipaalisen alun ”ikään kuin jonakin rajoittamattomana, hillittömänä, valtameren kaltaisena tunteena – –, puhtaasti subjektiivisena tosiasiana eikä minään uskonasiana” (Freud 1930a, 422).

Freudin, joka ei suostunut epäilemään isän keskeistä merkitystä, täytyi torjua Rollandin ehdottama teesi, että uskonto oli peräisin esioidipaalisesta, äidin merkissä syntyneestä dynamiikasta. Hän hyväksyi uskonnon ainoaksi määritelmäksi patriarkaalisen lakiuskonnon, syyllisyydentuntojen uskonnon, jonka keskipisteessä Isä Jumala seisoi.

Freud (1912 –13a) yhdistää moraalin tiukasti oidipuskompleksiin, jossa ”yhteiskunnan, siveellisyyden ja uskonnon alkeet kohtaavat” (s. 188), ja alleviivaa, että siveellisyys syntyy ensisijaisesti säännöistä ja kielloista. Freudin taipumus typistää moraali vain joukoksi kieltoja, niin kuin hän typisti uskonnonkin patriarkaaliseksi monoteismiksi, on seurausta oidipaalisen vaiheen keskeisestä asemasta hänen teoriassaan. Esioidipaalisen, äidillisen vaiheen suuri merkitys unohdetaan. Ei vain uskonnon tietyt muodot, vaan myös moraali, voivat olla perua esioidipaalisesta dynamiikasta. Jos tunnustetaan esioidipaalisen dynamiikan integriteetti ja keskeinen merkitys, katse voidaan suunnata välittämisen etiikkaan, joka arvostaa enemmän ihmissuhteiden ylläpitämistä kuin määräysten noudattamista. Monet feministikirjailijat ovat asettuneet puolustamaan tätä etiikkaa.

Todellisuuden manikealainen jako hyvään ja pahaan, puhtaaseen ja epäpuhtaaseen on patriarkaatin dynamiikan ohella tärkeä psykodynaaminen elementti, joka leimaa suurinta osaa uskonnon synnyttämistä terroristiliikkeitä. Fairbain (2007 [1943]) esittelee kliinisen asetelman, joka kuvaa varsin eksaktisti tiettyjä uskonnon motivoimia terroristiryhmiä. Kokeakseen vanhempansa muuttumattoman ”hyvinä”, lohkaisee lapsi, joka on luonnostaan vanhemmistaan riippuvainen, jokaisen kielteisen havainnon heistä ja sijoittaa sen itseensä. Näin hän kirkastaa omaksi taakakseen idealisoidun vanhemman kuvan. Näin lapsi – myöhemmin aikuinen – pitää kiinni kahtia jaetusta, vain hyvästä, yli-ihannoidusta ulkoisesta vanhemman objektista ja sen myötä syntyneestä täysin huonosta minäkuvastaan.

Uskonto voi tukea ratkaisevasti tällaisen yksilön kehitystä, jossa yksilö sisäistää havaintonsa pahana ja huonona olemisesta itseensä. Tässä psyykkisessä yhteydessä ylimaallisen toisen kohtaaminen (oli tämä sitten Jumala tai uskonnollinen opettaja, uskonnollinen teksti tai jumaluutta ja täydellisyyttä lupaava instituutio) luo eittämättä tunteen, että yksinomaan hyviä tai pahoja vaikutuspiirejä on olemassa. Tätä lohkomista tapahtuu säännöllisesti uskonnollisissa liikkeissä, jotka vaativat jäseniään mitätöimään ja alentamaan itsensä ja vielä valittamaan kurjuuttaan ihannoidun toisen edessä.

Fairbairn ei poimi sattumalta (2007 [1943]) uskonnollista kuvaa havainnollistaakseen tätä kliinistä syndroomaa ja sen seurauksena syntynyttä lohkomista: hän puhuu moraalisesta suojautumisesta huonoja objekteja kohtaan ja logiikasta, jonka mukaan ”olisi parempi olla syntinen jumalan hallitsemassa maailmassa kuin elää pirujen valtaamassa maailmassa” (s. 97).

Sen sijaan että kuormittaa itseään pahalla, on olemassa vielä toinen mahdollisuus: pahuuden ja huonouden tunteet voidaan projisoida ulkomaailmaan. Uskonto tukee tätäkin tapahtumaa. Oman huonouden taakan taivuttama subjekti voi samastua ihannoituun ryhmään tai perinteeseen ja projisoida oman turmeltuneisuutensa toisiin ihmisiin, ryhmiin, rotuihin tai uskontoihin, jotka hän sitten voi kokea pahoina. Sisäistetty kokemus omasta huonoudesta on usein niin tuskallinen, että se on projisoitava vihattuun ryhmään. Uskonnollisen fanaattisuuden ja terrorismin tutkimus tuottaa kasapäin esimerkkejä tästä.

Nämä tutkimukset eivät suinkaan sattumalta paljastaneet, että fanaattisissa ryhmissä, kuten esim. rasismi, homofobia ja antisemitismi, tämä on erityisen voimakasta (Altemeyer & Hunsberg 1992). Myös satanismi ilmiönä on tässä yhteydessä mainitsemisen arvoinen. Toisen mitätöinti, joka syntyy automaattisesti moraalisesta torjunnasta ja tähän liittyvästä objektin ihannoinnista ja maailman kahtiajaosta, tekee terroristiselle väkivallalle parjatusta toisesta helpon uhrin.

Yli-ihannoidun objektin edessä uskonnolliset kiihkoilijat tuntevat itsensä hävettäviksi ja rienatuiksi. Ensinnäkin koska nämä tunteet sisäistetään vakuutellen rituaalisesti omaa kehnoutta ja likaisuutta, ja toiseksi koska ulkopuolisista tehdään demoneja ja heitä syytetään epäpuhtaudesta ja rienaavuudesta. Tämän lisäksi nämä häpeän ja nöyryytyksen tunteet voivat herättää syvää vihamielisyyttä, joka on projisoitava joko apokalyptisina tuhoamismielikuvina tai jos niiden intensiteetti kasvaa, ryhdyttävä todellisiin terroritekoihin ”saatanallisia” toisia vastaan, joista maailma täytyy puhdistaa.

Tässä artikkelissa olen edustanut näkemystä, että tiedostamaton dynamiikka, niin kuin maailman lohkominen ja manikealainen kahtiajako täysin hyvään ja täysin pahaan leiriin, tai tarve liittoutua nöyryyttävään ja vainoavaan ihannoituun toiseen ja olla hänen kanssaan armollisesti yksimielinen, voidaan palauttaa sellaisiin universaaleihin uskonnollisiin teemoihin kuin puhdistus ja pyrkimys olla sopusoinnussa elämän peruskysymysten kanssa.

Viitteet

1. Tässä yhteydessä en löydä neutraalia käsitettä näiden attentaattien tekijöille. Jopa muslimit, jotka kieltävät kutsun marttyyrikuolemaan, eivät hyväksy itsemurha-attentaatin tekijän käsitettä, koska kyseisissä henkilöissä ei havaita itsemurhaajille tyypillisiä luonteenpiirteitä. Tämän lisäksi Koraani kieltää itsemurhan. Tarkastelen lentokonekaappaajia terroristeina, ja seuraan tieteellisessä tekstissä, jossa pyritään neutraliteettiin, Raphael Israelia ja nimitän heitä näin aluksi ”ihmispommeiksi”.

2. Ruth Stein on tuonut monissa artikkeleissa esiin käsityksen, että sitoutuminen ihannoituun ja ylivoimaiseen tai vainoavaan objektiin tuottaa psyykkisen tilan, jota hän kuvaa ”mielihyvää tuottavana ja perverssinä suhteena tietyntyyppisten uskovaisten ja heidän jumalansa välillä”, jossa mielihyvä ja väkivalta ovat kietoutuneet toisiinsa. Stein kuvaa tätä ”vertikaalina haluna”, mystisenä kaipauksena sulautua idealisoituun, nöyryyttävään toiseen. Tämä näkökulma rinnastaa fundamentalismin ajattelulle tyypilliset, räikeästi vastakkaiset ominaisuudet ja polarisoinnit, kuten ylevyys ja alhaisuus.

Fundamentalismi ei ole vain psyykkisen separaation moodi; se on myös psyykkisen erilaisuuden moodi. Jos uskonnollinen terrorismi on ilmaus regressiosta, niin siinä tapauksessa regressiosta kantaisään, ei kantaäitiin. Väkivaltaisessa uskonnossa manifestoituu prosessi, joka muuntaa vihan (ja itseen kohdistuvan vihan) ihannoiduksi rakkaudeksi; tämä muuttaa vainoavan sisäisen objektin yleväksi objektiksi.

Äärimmäinen fundamentalismi perustuu väkivaltaiseen, homoeroottiseen, itsensä kieltävään isän ja pojan väliseen suhteeseen. Monien uskonnollisten terroristien äärimmäisen oikeudentuntoinen ja yliminää korostava moraali antaa olettaa, että masokismi ja itseen kohdistuva viha vaanivat pinnan alla.

Richard Koenigsbergin (1975) tutkimukset kansallissosialismista tukevat käsitystä, että terrorismi ja kansanmurha juontavat juurensa ihannoidusta, absoluuttisesta ja psyykkisesti omnipotentista objektista. Stein, Koenigsberg ja minä olemme päätyneet eri teitä siihen, että ihannoitu, vainoava tai alentava toinen on kansanmurhan ja uskonnollisesti motivoidun terrorismin tärkeä osa.

Artikkeli saapunut toimitukseen 3.6.2010, hyväksytty 5.8.2010.
Lyhentäen suomentanut Marja Wich.
Ilmestynyt saksankielisessä psykoanalyyttisessa lehdessä Psyche: Zeitschrift für Psychoanalyse und ihre Anwendung, 2009. Klett-Cotta Verlag.

nimimerkki kilpoka eräältäfoorumilta:

 "  Myös Kallonkutistaja James W. Jones on juttuja tutkinut ja johtopäätöksiä tehnyt.

   Kuinka uskonnosta syntyy väkivaltaa?
   Uskonnollisen terrorismin psykoanalyyttinen tutkimus

   Kirjoittaja ei postuloi terrorismin yleistä teoriaa, vaan kysyy, mitä psykodynaamisella tutkimuksella on sanottavaa uskonnollisesta terrorismista ja ylipäätään uskonnon psykologiasta. Hän lähtee monien tutkimusten tukemasta oletuksesta, että väkivallan ja häpeän sekä nöyryytyksen kokemusten välillä vallitsee yhteys. Uskonto vaikuttaa nöyryytyksestä syntyvään väkivaltaan kahdella tavalla: se vahvistaa tietyistä elinolosuhteista syntyvää nöyryytystä ja jopa hyötyy siitä, ja sen lisäksi uskonto itse voi tuottaa häpeän- ja nöyryytyksen tunteita, joista syntyy väkivaltaa, kun se lupaa, että ihminen voi kuolemansa kautta lunastaa itselleen puhdistumisen ja pyhyyden.

Fanaattisille uskonnoille on ominaista väkivallan ja hengellisen jälleenyhdistymisen toive. Se ilmenee ennen kaikkea tappamisena, joka ymmärretään uhrautumisena tai apokalyptisena puhdistautumisena. Jones oikaisee erästä aiemmin esittämäänsä väittämää ja päätyy lopputulokseen, että uskonnon synnyttämässä väkivallassa on keskeistä häpeää ja nöyryytystä aiheuttavan henkilön ihannointi. Pyrkimys päästä tämän henkilön yhteyteen nöyryyttämällä itseään mitätöi kaikki muut inhimilliset pyrkimykset. Jumalan yhteyteen pääseminen korvaa muut ihmissuhteet, eikä millään muulla ole pysyvyyttä sen rinnalla. Lopuksi Jones tutkii kriittisesti Freudin esittämää uskonnonanalyysia, jonka perustana on patriarkaalinen jumalakäsitys."