Bidenin hallinnon tavoite Venäjän tuhoamisesta ja keinot sen saavuttamiseen

kirjoittaja jarrut La Maalis 16, 2024 7:26 am

Bidenin hallinnon tavoite Venäjän tuhoamisesta ja keinot sen saavuttamiseen

Presidentti Joe Bidenin johtaman Yhdysvaltain nykyhallinnon eri tavoin ilmitullut päätavoite Venäjän vastaisessa sodassa on tuhota vihollinen lähes hinnalla millä hyvänsä. Se on pohjimmiltaan sama kuin muidenkin sen "pahoiksi" nimeäminen maiden ja niiden hallitusten suhteen. Esimerkeistä ei ole pulaa.

Käytännössä tämä tarkoittaa yhtenäisen Venäjän nykyisen hallituksen kaatamista ja viime kädessä sen korvaamista Yhdysvaltain nykyhallinnolle alistuvalla hallituksella sekä maan hajottamista ja kansainvälisen aseman tuhoamista.

Koska Yhdysvalloilla ei ole sotilaallisesti mahdollisuutta saavuttaa tavoitetta suoraan, sen nykyhallinto käyttää siihen sekä epäsuoria sotilaallisia että suoria taloudellisia ja poliittisia keinoja. Näiden on määrä heikentää Venäjää sotilaallisesti ja taloudellisesti ja myös poliittisesti. Näin on tarkoitus aiheuttaa sisäisiä ristiriitoja ja levottomuuksia sekä hajaannusta, joiden kautta tavoite saavutettaisiin.

Yhdysvaltain nykyhallinto on asettanut Venäjän tuhoamisen muiden tavoitteiden yläpuolelle. Se on sen takia valmis käyttämään sen saavuttamiseksi poikkeuksellisen korkeita kustannuksia aiheuttavia keinoja pitkälti myöskään välittämättä niiden käytön seurauksista muille – edes liittolaisilleen.

Avointa sotaa toista ydinasemahtia vastaan Yhdysvallat kuitenkin välttää viimeiseen asti, sillä se erittäin suurella todennäköisyydellä johtaa molemminpuoliseen täystuhoon.

Taktiset keinot strategisen päätavoitteen saavuttamiksi

Strategisen päätavoitteen saavuttamiseksi Yhdysvaltain nykyhallinto käyttää taktisena välineenä ensisijaisesti Venäjän naapurivaltioita. Niiden kautta aiheutetaan Venäjälle sotilaallinen uhka, joka vaarantaa maan olemassaolon ja turvallisuuden sekä pakottaa sen hallituksen reagoimaan siihen.

Tätä taktiikkaa Yhdysvaltain nykyhallinto on soveltanut myös Ukrainassa.
Ensin se tapahtui sen tukiessa maassa helmikuussa 2014 toteutettua vallankaappausta. Siinä yhtenäisen Ukrainan vaaleilla valittu hallitus kaadettiin ja korvattiin jyrkän linjan ukrainalaisnationalisteilla, niin sanotuilla banderisteilla. Heitä voi pitää ultra- eli äärinationalisteina, ellei suorastaan fasisteina tai natseina, käsitteiden perinteisessä ja varsinaisessa merkityksessä.

Ukrainalainen banderismi on rasistista etnonationalismiakin jyrkempi ekstremistinen ja kumouksellinen ideologia. Se pyrkii rajaamaan täysien perusoikeuksien ulkopuolelle poliittisten vastustajien lisäksi paitsi muut etniset ryhmät kuin ukrainalaiset slaavit, nekin ukrainalaiset slaavit ja kaikki muut, jotka eivät alistu heidän vaatimaansa ukrainan kielen ylivaltaan. Käytännössä tämä tarkoittaa ennen muuta venäjänkielisiä ukrainalaisia.

Kumouksessa valtaan päässeen hallituksen kautta muodostuneeseen sotilaalliseen uhkaan (Nato-jäsenyys ja muun muassa Sevastopolin laivastotukikohdan joutuminen amerikkalaisille) Venäjän oli reagoitava tavalla, joka johti siihen, että Krimi liittyi Venäjään. Yhdysvallat sai siitä perusteen paitsi taloudellisille pakotteille, myös Venäjän vastaiselle informaatiosodalle. Niihin sitoutettiin myös sen lähimmät liittolaiset sekä Euroopan Unioni jäsenmaineen.

Ukraina taktisena välineenä

Yhdysvallat jatkoi kaappauksella valtaan päässeen Kiovan hallituksen tukemista taloudellisesti ja sotilaallisesti. Tämän sortaessa kaappaukseen tyytymätöntä Ukrainan venäjänkielistä väestöä erityisesti maan itäisillä alueilla, Venäjän hallitus käytännössä pakotettiin syttyneessä sisällissodassa tukemaan näiden alueiden taistelijoita heidän sotiessaan Kiovan hallitusta vastaan.

Ukrainan kohdalla Yhdysvaltain nykyhallinnon ilmeisenä tarkoituksena on ollut vallankaappausta ja sen kautta valtaan päässyttä hallitusta tukemalla asteittain muodostaa Venäjälle mahdollisimman merkittäväksi kasvava sotilaallinen uhka.

Yhdysvaltain nykyhallinnon Venäjään kohdistama uhka on luonteeltaan eksistentiaalinen ja koskee toisen sanoen sen olemassaoloa. Kiovan hallituksella ei sen takia myöskään ole mitään mahdollisuutta voittaa Venäjän kaltaista ydinasemahtia sotilaallisesti, vaikka Yhdysvallat liittolaisineen toimittaisi sille miten paljon aseapua tahansa.

Presidentti Volodymyr Zelenskyin hallitus on riippuvainen banderistien poliittisesta ja sotilaallisesta tuesta sekä toisaalta Yhdysvaltain ja sen liittolaisten poliittisesta, aseellisesta ja taloudellisesta tuesta. Sen aseellisen tukemisen tarkoitus on saada Venäjä vastaamaan siihen tavalla, joka aiheuttaa sille mahdollisimman suuria sotilaallisia ja taloudellisia menetyksiä. Näiden on puolestaan määrä aiheuttaa sisäpoliittista epävakautta Venäjällä.

Kun Venäjä saatiin aloittamaan sotilaallinen erikoisoperaationsa helmikuussa 2022, Yhdysvaltain nykyhallinto sai siitä perusteen yhtäältä ennennäkemättömän ankarien taloudellisten pakotteiden ja toisaalta tehostetun keskitetyn sotapropagandan käyttöönottamiselle.

Tarkoitus oli lähimpien liittolaisten sekä Euroopan Unionin ja sen jäsenmaiden avulla saada Venäjä eristettyä muusta maailmasta maan talouden romahduttamiseksi ja sisäisen kaaoksen aikaansaamiseksi. Tavoitteena oli lisäksi saada toteutettua Venäjän vastaista sotapolitiikkaa myös liittolaismaissa valtamedian tuella ilman sen kautta sitä kohtaan esitettävää julkista kritiikkiä.

Kiovan hallituksen massiivisella aseellisella tukemisella – mihin myös sen massiivinen taloudellinen tukeminen ensisijaisesti tähtää – tarkoitus oli, toisin sanoen, proxy-sodan avulla heikentää Venäjää sotilaallisesti, taloudellisesti ja sisäpoliittisesti.

Yhdysvaltain nykyhallinnon pyrkimyksenä on sen takia ollut myös pitkittää sotaa mahdollisimman kauan – huolimatta tämän ennen muuta ukrainalaisille aiheuttamasta ihmisuhrien ja aineellisten tuhojen valtavasta määrästä. Sen tarkoituksena on saada Venäjä lopulta miehittämään Ukraina tai ainakin osa siitä.

Suurikokoisen vihollismaan miehittäminen on sotilaallisesti ja taloudellisesti erittäin raskasta – etenkin, jos siihen liittyy sissisota miehittäjää vastaan. Pitkittyessään siitä saattaa muodostua miehittäjälle valtava sotilaallinen ja taloudellinen ja lopulta myös sisäpoliittinen rasite.

Väsytystaktiikka, jossa tuetaan miehittäjän voimavaroja imevää sissisotaa sitä vastaan, on samantyyppinen, jota Yhdysvallat käytti menestyksellisesti muinaista Neuvostoliittoa vastaan Afganistanissa (1979–1989). Sen uhriksi se tavallaan joutui siellä myös itse runsas vuosikymmenen myöhemmin (2001–2021).

Suomi taktisena välineenä

Yhdysvaltain nykyhallinto yrittää käyttää myös Suomea ja suomalaisia samalla tavoin taktisena välineenään edistämään samaa strategista päätavoitettaan. Suomen Nato-jäsenyydellä sekä siihen liittyen Venäjän olemassaolon ja turvallisuuden vaarantavan sotilaallisen infrastruktuurin asteittaisella toimittamisella Suomeen, se pyrkii pakottamaan Venäjän hallituksen reagoimaan siihen sotilaallisesti, kuten tapahtui Ukrainassa.

Näin Yhdysvaltain nykyhallinto saisi sidottua Venäjän sotilaallisesti ja taloudellisesti sitä vastaan aseellisesti myös Suomen alueella ja sen kautta käytävässä sodassa – kuitenkin ilman, että Yhdysvallat itse osallistuu avoimesti sotatoimiin toista ydinasemahtia vastaan. Nato-jäsenyys ei velvoita sitä siihen.

Suomea ja sen Nato-jäsenyyttä välineenä käyttäen sillä on toisin sanoen mahdollisuus avata Venäjää vastaan käymässään sodassa uusi rintama Pohjois-Eurooppaan sekä kasvattaa Ukrainan lisäksi myös sitä kautta siihen kohdistettavaa sotilaallisesti ja taloudellisesti rasitetta.

Yhdysvalloilla ei ole pysyviä sotilastukikohtia eikä ydinaseita Suomessa eikä muissakaan Fennoskandian maissa (Norjassa on Naton koulutuskeskus, asevarastoja ja lähteestä riippuen noin 80-800 amerikkalaista sotilashenkilöä), ei edes Baltian maissa (Naton lentokenttien lisäksi kussakin niistä on vuosittain kiertänyt harjoittelemassa muutaman sadan ja enimmillään noin tuhannen amerikkalaissotilaan vahvuinen joukko osana muidekin Naton sotilaiden niissä kierrättämistä).

Yhdysvaltain nykyhallinnolla ei edellisestä johtuen ole välitöntä vaaraa joutua suoraan sotaan Venäjää kanssa siinäkään tapauksessa, että tilanteen kiristäminen johtaisi Venäjän sotilaalliseen konfliktiin ja – ennen muuta Venäjälle mahdollisimman tuhoisaan – sotaan Suomea ja muita Natoon kuluvia rajavaltioita vastaan.

Yhdysvaltain suurin riski liittyy Natomaa-Puolaan, jossa sillä on merkittävä sotilaallinen läsnäolo, ja jolla on yhteistä rajaan paitsi Venäjän Kaliningradin, myös Baltian Natomaa-Liettuan kanssa.

Suomella ja muilla Fennoskandian ja Baltian mailla ei kuitenkaan ole edes yhdessä mahdollisuutta voittaa olemassaoloaan puolustavaa suurvaltaa sotilaallisesti. Mahdollisuudet eivät olennaisesti parane siinäkään tapauksessa, että Yhdysvallat ja sen liittolaiset onnistuisivat logistisista vaikeuksista huolimatta toimittamaan niille kaiken käytettävissään olevan aseavun. Ainakin Britannia ja Ranska välttävät suoraa sotilaallista yhteenottoa ydinasemahdin kanssa sen rajavaltiossa vähintään yhtä paljon kuin Yhdysvallat.

Yhdysvallat ja sen liittolaiset ovat Kiovan hallituksen tukemisen ja Venäjän vastaisten pakotteiden seurauksena sodan pitkittyessä sotilaallisesti ja taloudellisesti heikentyneet merkittävästi. Aloitettuaan viime syksynä osittaisen liikekannallepanon ja reservijoukkojen taistelukoulutuksen sekä valjastettuaan osan teollisuudestaan sotatalouden tarpeisiin, Venäjä on nyt sotilaallisesti vahvempi kuin koskaan.

Länsimaissa levitetyn Venäjän vastaisen sotapropagandan takia monilla on kuitenkin täysin vastakkainen käsyty sosapuolten sotilaallisesta ja taloudellisesta voimasta ja kyvystä.

Edes se, että Venäjä sodassa miehittäisi kaikki Fennoskandian ja Baltian maat, ei pakota Yhdysvaltoja ja muita Nato-maita suoraan sotilaalliseen yhteenottoon Venäjän kanssa. Näiden Pohjois-Euroopan valtioiden miehittäminen olisi Venäjälle sotilaallisesti ja taloudellisesti erittäin raskasta. Tämä puolestaan saattaisi palvella merkittävällä tavalla Yhdysvaltain nykyhallinnon päätavoitetta sen tuhoamisesta.

Se, ettei Yhdysvaltain nykyhallinto ole lojaali edes Euroopan huomattavia Nato-liittolaisiaan kohtaan, ilmenee sen lähimpiin liittolaisiinsa kohdistamassa vakoilutoiminnassa. Ennen muuta se kuitenkin on havaittavissa Yhdysvaltain nykyhallinnon suhtautumisessa siihen, miten tuhoisia taloudellisia seurauksia Ukrainan sodalla ja sen pitkittämisellä sekä sen vaatimilla Venäjän vastaisilla pakotteilla on Euroopan maissa asuville ollut. Suurvalloilla ei ole ystäviä, niillä on vain intressejä.

Karkeimmillaan Yhdysvaltain nykyhallinnon suhtautuminen keskeiseen Nato-liittolaiseensa ilmenee siinä, miten se toimi Saksan puoleksi omistaman Nordstream 2-kaasuputken katkaisemiseksi salaisella räjäytysoperaatiolla. Se käytti siihen kohdistamassaan tuhoamisiskussa apuna hyväkseen toista Nato-maata, Norjaa. Tämä ryhtyi pian iskun jälkeen myymään omaa mutta huomattavasti kalliimpaa kaasua Manner-Eurooppaan. Hajota ja hallitse.

Sabotaasia voidaan pitää sotatoimena (act of war) – jopa sotarikoksena. Se kohdistettiin siviilikohteeseen, joka vaikuttaa useiden miljoonien eurooppalaisten elämään. Tarkoitus pyhittää keinot.

Putinin virasta poistaminen taktisena välineenä

Strategisen päätavoitteensa suoraviivaisemmaksi edistämiseksi Yhdysvaltain nykyhallinto pyrkii saamaan Venäjän presidentti Vladimir Putinin viralta joko edistämällä hänen ennenaikaista kuolemaansa tai sisäistä vallankaappausta maassa.

Valtionpäämiehen murhaamiseen liittyy kuitenkin huomattava riski siitä, että Venäjän hallitus vastaa ilmoituksensa mukaisesti vastaavalla ydiniskulla Yhdysvaltoja vastaan, mikäli ilmenee, että se on syyllinen vakavimpaan majesteettirikokseen. Tämä tekee sen nykyhallinnolle vaaralliseksi edes edistää sitä, että Kiovan hallitus tai joku muu yrittäisi Putinin salamurhaa.

Jälkimmäiseen vaihtoehtoon liittyy kuitenkin ilmeisen suuri houkutus. Jos salamurha onnistuttaisiin lavastamaan Kiovan hallituksen tai jonkun muun, kuten Venäjällä mahdollisesti toimivan terroristiryhmän, tekemäksi – vieläpä ikään kuin vastoin Yhdysvaltain hallituksen kieltoa – kostoisku kohdentuisi ainoastaan lavastettuun syylliseen. Se puolestaan aiheuttaisi vakavaa vahinkoa Venäjälle eikä kohdistuisi Yhdysvaltoihin.

Yhdysvaltain hallinnon kannalta suotuisin vaihtoehto olisi saada joku Venäjän nykyhallinnosta joko salamurhaamaan maansa presidentti tai syrjäyttämään hänet muulla tavoin niin, etteivät epäilykset kohdistuisi Yhdysvaltoihin.

Melkein kuka tahansa henkilö on sen nykyhallinnolle parempi Venäjän johtajaksi kuin maansa olemassaoloa ja turvallisuutta maltillisesti ja harkitsevaisesti puolustava Putin.

Moraalisesti korruptoitunut vasemmistoliberaali pehmojohtaja alistaisi toimillaan Venäjän Yhdysvaltain ja sen liittolaisten sotilaalliselle, taloudelliselle ja poliittiselle hyväksikäytölle. Tämä jakaisi ja hajottaisi maata tehokkaasti.

Kapeakatseinen ja kovaotteinen jyrkän linjan sotilasjohtaja presidenttinä puolestaan aiheuttaisi ankarilla toimillaan niin ikään sotilaallista, taloudellista ja poliittista vahinkoa Venäjälle tavalla, josta seuraisi sisäistä tyytymättömyyttä ja levottomuuksia. Se puolestaan johtaisi kovempien otteiden osaltaan lisäämään tyytymättömyyteen, mikä edistäisi maan hajoamista.

Taktiikka on jälkimmäisessä tapauksessa periaatteessa sama, jota Punainen armeijakunta (ns. Bader-Meinhof -liiga) sovelsi menestyksellistä länsisaksalaista hyvinvointivaltiota vastaan 1970-luvulla. Tarkoituksena oli tehdä siitä autoritaarinen tai totalitaristinen poliisivaltio. Kiristyvien otteiden puolestaan oli määrä johtaa sisäisiin levottomuuksiin ja siihen, että kansa olisi noussut vallankumoukseen.

Monet näistä Yhdysvaltain nykyhallinnon Putinia koskevista taktisista tavoitteista tai toiveista ovat myös suoraan pääteltävissä siitä, miten paljon ja millä tavalla niitä käsitellään valtamedian levittämässä propagandassa.

Strategisen tavoitteen ja taktisten keinojen merkityksestä

Yhdysvaltain nykyhallinnon strateginen päämäärä ja taktiset keinot, jotka ovat käyneet yhä ilmeisemmiksi julkisuuteen tulleista tiedoista ja esitetyistä lausunnoista, hahmottavat sen toimintaa ohjaavan suunnitelman.

Niihin perustuva suunnitelma selittää Yhdysvaltain nykyhallinnon toimintaa, mikä muussa tapauksessa vaikuttaa epärationaaliselta, suorastaan järjettömältä. Se tekee toisin sanoen loogiseksi ja ymmärrättäväksi sen, minkä takia se toimii, niin kuin toimii. Niihin perustuvan suunnitelman tunnistamisen perusteella voidaan lisäksi ennakoida ainakin jossain määrin sitä, miten Yhdysvaltain nykyhallinto pyrkii toimimaan myös tästä eteenpäin.

Se, että Yhdysvaltain nykyhallinnolla on strategiseen päämäärään ja taktisiin keinoihin perustuva suunnitelma, jota se pyrkii toteuttamaan, ei kuitenkaan tarkoita, että asiat etenisivät suunnitelman mukaisesti eli että se toteutuisi.

Todellisuudessa Yhdysvaltain nykyhallinto ei ole onnistunut strategisessa päätavoitteessaan eivätkä taktiset keinot ole tuottaneet toivottua tulosta – ainakaan vielä. Kehitys Venäjällä on sen sijaan edennyt päinvastaiseen suuntaan.

Taktisten keinojen käyttö Ukrainaan liittyen on lisäksi kuluttanut huomattavasti Yhdysvaltain ja sen liittolaisten sotilaallisia ja myös taloudellisia voimavaroja. Ne ovat myös paljastuneet niiden sotilaallisen ja taloudellisen heikkouden suhteessa Venäjään.

Ainoa, missä Yhdysvaltain nykyhallinto näyttää ainakin tähän asti menestyneen tähän asti, on sen sotapolitiikkaan kohdistuvan julkisen kritiikin tukahduttaminen etenkin liittolaismaiden taholta. Taustalla on sen ja liittolaismaiden väestön mielipiteenmuokkaus valtamedian kautta ensin Venäjää vastaan käydyn informaatiosodan varjolla ja sen jälkeen sotapropagandan avulla.

Strategista päämäärää ja taktisten keinojen käyttöä tukevat mielikuvat eivät kuitenkaan auta, jos todellisuus on kaukana niistä. Lisäksi pitkälle viety propaganda saattaa vielä kääntyä itseään vastaan.

Yhdysvaltain nykyhallinto ei epäonnistumisistaan huolimatta ole toistaiseksi osoittanut minkäänlaista merkkiä siitä, että se olisi luopumassa strategisesta päätavoitteestaan, saati taktisista keinoistaan sen saavuttamiseksi. Se saattaa pitää niistä kiinni jopa katkeraan loppuun asti.

Petteri Hiienkoski
https://beta.oikeamedia.com/o1-201600