Per Olof Malk: Jumalan pyhät tunnustavat viheliäisyytensä loppuun asti

Jumalan pyhät tunnustavat viheliäisyytensä loppuun asti


Siellä, missä kelvottomuuttamme Jumalan edessä ei ymmärretä (niin kuin tilanne oli Laodikean seurakunnassa), siellä, missä koko olemuksemme pahuudesta ei murehdita,siellä, missä ei ole surua siitä, miten vähän me muistutamme Kristusta tai miten olemme joutuneet vangituiksi synnin lain alle, lyhyesti sanottuna siellä, missä ei apostoli Paavalin tavoin sanota: ”Minä viheliäinen ihminen”, sieltä saattaa puuttua kaikki todellinen yhteys Kristukseen. Pyhä Henki näyttää synnin todellisuuden. Erityisesti hän näyttää sen niille, joihin hän on asettunut asumaan.

Kun Abraham vaelsi Herran yhteydessä hän sanoi: ”Katso, olen rohjennut puhua Herralleni, vaikka olen tomu ja tuhka.” (1. Moos. 18:27.) Kun Job joutui kasvotusten Jumalan eteen, hän sanoi: ”Katso, minä olen halpa” (40:4) ja ”inhoan itseäni” (englantil. käänn.), (42:6). Kun Jesaja koki Jumalan läheisyyden, hän huusi: ”Voi minua! Minä hukun, sillä minulla on saastaiset huulet.”(Jes. 6:5.)

Kun Daniel sai näyssä nähdä Kristuksen (Dan. 10:5), hän sanoi: ”Minulta meni kaikki voima; minun verevä muotoni muuttui kaamean näköiseksi” (jae 8. Ja eräässä apostoli Paavalin viimeisistä kirjeistä luemme: ”Varma on se sana ja kaikin puolin vastaanottamisen arvoinen, että Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan, joista minä olen suurin.” (1. Tim. 1:15.)

Edellä olevia sanoja eivät ole lausuneet uudestisyntymättömät vaan Jumalan pyhät ihmiset. Sanat eivät ole langenneiden uskovien synnintunnustuksia vaan päinvastoin, huomattavien Jumalan palvelijoiden sydänääniä. Mistä me tänään löydämme Jumalan lapsia, joita voimme rinnastaa Abrahamiin, Jobiin, Jesajaan, Danieliin tai Paavaliin? Mistä todellakin! Juuri nämä tällaiset Jumalan ihmiset olivat niin tietoisia omasta halpa-arvoisuudestaan ja arvottomuudestaan uskovina?

”Minä viheliäinen ihminen” Apostoli Paavali tunnusti oman kelvottomuutensa mm. Room. 7. luvun lopussa sanomalla: ”Minä viheliäinen ihminen.” Tästä lauseesta niin kuin koko 7. luvun loppuosasta on kiistelty. On arveltu, ettei Paavali tässä puhu itsestään kristittynä vaan elämästä, jota hän eli ennen kuin hän kohtasi Kristuksen.

Mutta juuri näin sanoo nimenomaan kristitty ihminen. Juuri tällainen on uudestisyntyneen sielun puhe. Se on normaalin (rehellisen ja avoimen) kristityn tunnustus. Paavalin sanojen sisältö on löydettävissä Vanhan ja Uuden testamentin lisäksi myös viimeisten 500 vuoden aikana eläneiden huomattavien Jumalan ihmisten sanoista ja kirjoituksista. Näiden kristittyjen tunnustukset ja todistukset ovat olleet hyvin erilaisia kuin nykyaikana elävien ylimielisten laodikealaisten kerskaukset!


On virkistävää kääntää katse tämän päivän elämäkerroista kauan sitten eläneiden kirjoituksiin. Ajatelkaamme seuraavia poimintoja: John Bradford, joka Englannin kuningattaren Marian hallituskauden aikana poltettiin harhaoppisena roomalaiskatolilaisten toimesta 1555, kuvaili itseään kirjeessä vankitoverilleen ennen marttyyrikuolemaansa: ”Syntinen John Bradford, ulkokultainen, tekopyhä; kurja, kovasydäminen ja kiittämätön syntinen, John Bradford.”

Englantilainen puritaanipastori Samuel Rutherford (1600-1661), jota vastaan käytiin vuosien ajan oikeudenkäyntejä hänen uskonnäkemystensä tähden, kirjoitti: ”Tämä synnin ja turmeluksen ruumis katkeroittaa ja myrkyttää elämisen ilon. Kunpa jo olisin paikassa, jossa syntiä ei enää ole.”

Anglikaanisen kirkon piispa George Berkeley (1685-1753) kirjoitti: ”En osaa rukoilla tekemättä syntiä, en osaa saarnata tekemättä syntiä; en osaa hoitaa jumalanpalvelusta tai vastaanottaa pyhää sakramenttia tekemättä syntiä. Katumukseni tarvitsee katumusta ja kyyneleet, jotka vuodatan, tarvitsevat puhdistusta Kristuksen veressä.”

Augustus Toplady, ”Sukupolvien Kallio” -kirjan kirjoittaja, kirjoitti päiväkirjaansa joulukuun 31. pnä 1767: ”Tarkastellessani kulunutta vuotta haluan
tunnustaa, että uskottomuuteni on ollut äärettömän suuri, syntini vielä suuremmat, Jumalan armo molempia suurempi.” ”Puutteeni ja epäonnistumiseni, epäuskoni ja rakkauden kaipuuni painaisivat minut alimpaan helvettiin, jos Jeesus ei olisi vanhurskauteninja Lunastajani.”

Lue myös tämän Jumalan palvelijattaren, lähetyssaarnaaja Adoniram Judsonin sanoja:
”Sydämeni kovuus, haluttomuuteni, uskon puutteeni, hengellinen kykenemättömyyteni
ja hitauteni, itserakkauteni, synnynnäinen ja päivittäinen synnin hemmottelema luontoni
tekee minut pieneksi lapseksi Kristuksen asialla.”

John Newton kirjoitti tunnetun virren”Oi armo suuri, mä tiedän sen, minut nosti,
syntisen. Mä eksynyt, oon löytynyt,ennen sokea, nyt näen” (Hengellinen laulukirja
279). Kertoessaan odotuksista, joita hänellä oli ollut uskonelämänsä alussa,
hän kirjoitti:

”Mutta voi! Nämä minun kultaiset unelmani olivat kuin etelämeren unelmia.
Tähän saakka elämäni on ollut syntisen ihmisen elämää ja se tulee olemaan sellaista
ilmeisesti kuolemaan saakka. Enkö sitten ole saavuttanut mitään?
Kyllä, olen saavuttanut jotain, mitä ilman olisin kerran mieluummin halunnut olla.
Koko ajan lisääntyvä todistus sydämeni petollisuudesta ja toivottomasta pahuudesta
on, kuten Herran armosta toivon, opettanut minua ymmärtämään mitä tarkoitan
kun sanon: ’Olen kurja. Häpesin itseäni kun aloin etsiä Jumalaa, nyt olen vielä
enemmän häpeissäni.’”

Kuka pelastaa minut?
Voisimme lainata vielä muitakin todistuksia hurskaitten ja merkittävien ihmisten
huulilta ja kirjoituksista, mutta nämä jo riittävät osoittamaan, mikä on saanut nämä
eri aikoina eläneet ihmiset huudahtamaan samasta asiasta kuin apostoli Paavali, kun
hän sanoi: ”Minä viheliäinen ihminen.” Syntisyytensä tunnossa apostoli jatkoi
Room. 7. luvun loppujakeessa: ”Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?”

”Kuka pelastaa minut?”
Tämä ei ole epätoivon ilmaus, vaan vakava halu saada
apu itsensä ulkopuolelta. Apostoli halusi vapautua ”kuoleman ruumiista”.
Tämä on kuvaannollinen ilmaisu ”lihallisesta luonnosta”.
Huomaa, miten apostoli Room. 6:6:ssa kutsuu lihallista luontoa ”synnin ruumiiksi”,
jolla on jäseniä (7:23). Apostoli siis kysyy: ”Kuka pelastaa minut tästä kuolettavasta
ja myrkyllisestä taakasta – minusta itsestäni? Minä en voi sitä tehdä. Kuka sen
siis tekee?”

Seuraavassa jakeessa apostoli vastaa kysymykseensä: ”Kiitos Jumalalle Jeesuksen
Kristuksen, meidän Herramme kautta.” Jokaiselle asiaa puolueettomasti tarkas
12 – Armo riittää Numero 4/2006 televalle tulisi olla ilmeistä, että tämä viittaa
tulevaisuuteen. Hänen kysymyksensä on: ”Kuka pelastaa minut?” Hänen vastauksensa
on, Jeesus Kristus tekee sen.

Tämä osoittaa minkälaisen virheen tekevät ne, jotka opettavat, että ihminen
vapautuu täällä ajassa lihallisuudesta Pyhän Hengen voiman avulla. Vastauksessaan
apostoli ei puhu mitään Pyhästä Hengestä,sen sijaan hän mainitsee: ”Jeesus
Kristus, meidän Herramme.”

Hengen täällä ajassa suorittama työ ei vapauta meitä kristittyjä ”tästä kuoleman
ruumiista”, vaan tämä vapautuminen tapahtuu vielä edessä olevan Herran Jeesuksen
Kristuksen saapuessa. Se tapahtuu sitten, kun tämä kuolevainen pukeutuu
kuolemattomuuteen ja tämä turmeltuneisuus turmeltumattomuuteen.
Mutta sitten, kuin varmistaakseen, että tämä ”vapautus” on tulevaisuutta, apostoli
päättää sanomalla: ”Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia,
mutta lihalla synnin lakia.”

Kristityn kaksinainen elämä
Huomatkoon jokainen, että tämä lause seuraa sen jälkeen kun apostoli on kiittänyt
Jumalaa ”pelastetuksi” tulemisesta. Jakeen 25 loppuosa kokoaa sen, mitä hän
on todennut 7. luvun jälkipuoliskossa. Se kuvaa kristityn kaksinaista elämää. Uusi
luonto palvelee Jumalan lakia, vanha luonto palvelee loppuun saakka ”synnin lakia”.
Myös Paavalin elämässä tämä oli totta ja se näkyy selvästi hänen elämänsä viimeisistä
kirjeistä, joissa hän kutsuu itseään ”syntisistä suurimmaksi”.

Se ei ollut evankeliumin tulen synnyttämää liioittelua, vielä vähemmän tekopyhää teeskenneltyä
vaatimattomuutta. Itsensä suureksi syntiseksi nimittäminen johtui apostolin vakaumuksesta,
se perustui hänen elämänkokemukseensa, se oli pysyvää tietoisuutta, jonka syvälle oman
sydämensä turmioon nähnyt apostoli joutui rehellisyydessään toteamaan. Itsensä syntiseksi
nimittäminen johtui siitä, että apostoli näki olevansa kaukana siitä pyhyyden vaatimuksesta,
jonka Jumala oli asettanut hänen eteensä.

Itsensä syntiseksi sanominen on jokaisen sellaisen kristityn tunnustus, joka ei
ole itserakkauden sokaisema. Sellaisen kelvottomuuden näkemisen tarkoitus on
saada kristitty entistä palavammin kaipaamaan sitä luvattua vapautusta, jonka Herramme
ja Vapahtajamme tuo tullessaan, kun Hän ”on muuttava meidän alennustilamme
ruumiin kirkkautensa ruumiin kaltaiseksi sillä voimallaan, jolla hän myös
voi tehdä kaikki itsellensä alamaisiksi.”

(Fil. 3:20.) Tehtyään niin Hän ”asettaa
teidät nuhteettomina, riemuitsevina, kirkkautensa
eteen” (Juuda 24.) Halleluja, minkälainen Vapahtaja Hä on!

Kirjoittaja tuntematon. Suomennos.
Otteet valinneet ja muokanneet Petri ja
Per-Olof Malk.