Miksi jumalaton menestyy ja voittaa hurskaan?

Habakukin kirja on yksi VT:n omalaatuisimmista ja mielenkiintoisimmista. Kirjan sanoma on rakentunut yhden suuren ja meitäkin syvästi koskettavan teeman ympärille. Tosin kirja näyttää sisältävän vain oman aikansa yhteiskunnallisia ja kansainvälisiä ongelmia ja vastauksen etsimistä niihin.
Kirjan taustana on todennäköisesti vuosituhantisen Assyrian suurvallan lopullisen tuhon aika. Vuonna 612 Jumala teki teon, jota ei millään voitu uskoa todeksi ennekuin se itse nähtiin (Hab 1:5). Ninive kukistui. Uusi suurvalta, kaldealaisten hallitsema Babylon oli nousemassa maailman herruuteen. Muuan leeviläinen temppelilaulaja, Habakuk, kävi omaa sisäistä kamppailuaan näiden maailmantapahtumien edessä.

Kirja on jaettavissa kahteen vuoropuheluun profeetan ja Jumalan välillä (1-2) sekä profeetan rukousvirteen (3). Yksityiskohtaisempi jako voi olla seuraava:

Profeetan tuska (1:1-4)
Jumalan vastaus (1:5-11)
Profeetan tunnustus (1:12-2:1)
Jumalan uusi vastaus (2:2-20)
Profeetan rukous (3:1-15)
Profeetan taipuminen ja ilo Jumalassa (3:16-19)


Ensimmäinen vuoropuhelu (1:1-17)
1:1-2 "Kuinka kauan minun pitää huutaa, etkö kuule minua, Herra?" "Etkö sinä auta?"
1:3-4 "Kuinka kauan annat pahuuden vallita?", "Riita puhkeaa, viha leviää.", "Oikeus ei toteudu koskaan. Jumalaton sortaa vanhurskasta."
1:5 "Minä teen teidän päivinänne teon, jota ette uskoisi, jos ette itse näkisi."
1:7 "Itse se päättää, mikä on oikein ja mitä se saa tehdä."
1:11 "Omaa voimaansa he pitävät jumalana."
1:12 "Herra, sinä olet ollut jo aikojen alusta. Herra, minun pyhä Jumalani!"
1:13 "Sinun silmäsi ovat pyhät ja puhtaat, sinä et voi katsoa pahaa, et saata katsella vääryyttä. Miksi siis katselet petollisuutta, miksi vaikenet, kun jumalaton nielee hurskaan?"
Toinen vuoropuhelu (2:1-20)
2:1 "Minä seison vartiopaikallani, asetun tähystämään saadakseni tietää, mitä Herra puhuu minulle, mitä hän vastaa valituksiini."
2:3 "Näky odottaa vielä toteutumistaan, mutta määräaika lähestyy joka hetki, se hetki tulee vääjäämättä. Jos se viipyy, odota, näky toteutuu varmasti ja ajallaan."
2:4 "Vanhurskas saa elää, kun hän pysyy uskollisena" (vanhurskas on elävä uskostansa, vk).
2:14 "Maa on oleva täynnä Herran voiman tuntemusta, niin kuin meri on vettä tulvillaan."
Rukousvirsi (3:1-19)
3:2 "Herra, minä olen kuullut sanomasi, ja minä pelkään.", "Vaikka vihastut, armahda meitä."
3:13 "Sinä lähdet pelastamaan omaa kansaasi, auttamaan voideltuasi."
3:16 "Minä kuulin pauhun - sydämeni vapisi, huuleni värisivät. Tuska tunkeutui luihini, polveni tutisivat. Tyynesti minä silti odotan ahdingon päivää."
3:18 "Jo nyt minä riemuitsen Herrasta, iloitsen Jumalastani, joka pelastaa."
3:19 "Herra, minun Jumalani, on voimani."

Habakukin kirja muodostuu ihmisen ja Jumalan välisestä vuoropuhelusta. Se ei sisällä Herran sanaa kansalle, vaan Jumalan vastauksen kyselevälle profeetalle. Habakuk ahdistuu syvästi siitä, että asiat menevät maailmassa yhä mielettömämpään suuntaan. Hän näkee oman kansansa jäsenten keskuudessa vääryyden voittavan ja väkivallan hallitsevan. Hän kokee, ettei oikeus toteudu koskaan (Hab 1:4) ja kuitenkin kansan pitäisi olla Jumalan kansaa. Hän on Asafin tavoin (Ps 73) tuskainen nähdessään jumalattomien menestyvän ja polkevan jalkoihinsa vanhurskaan ja vääristelevän oikeutta.

Hän ei voi ymmärtää, miksi Jumala sallii asioiden mennä, niin kuin ne näyttävät menevän. Jumalan silmäthän ovat puhtaat, eikä hän voi katsella pahaa eikä vääryyttä (Hab 1:13). Nyt kuitenkin Jumala antaa pahuuden vallita (1:3). Jumala on kuin soturi, josta ei ole puolustajaksi (Jer 14:8-9). Miksi Kaikkivaltias ei puutu tapahtumien kulkuun? "Miksi vaikenet?" (1:13). Habakukia ahdistaa sama miksi-kysymys, jonka löydämme myös tuskaisen Jobin sisimmästä (Job 3:11-12,20,23). Tässä ahdistuksessa muotoutuu kirjan sanoma.

Habakuk purkaa ahdistuksensa rukoukseen, ja hänen rukouksensa muuttuu jatkuvaksi avunhuudoksi, jopa parkumiseksi. Sitä kestää kauan. Vähitellen hänen on pakko myöntyä jokaista aitoa rukoilijaa syvästi koettelevaan tosiasiaan. Hän kokee, ettei Jumala kuule eikä auta (Hab 1:2, vrt Valit 3:8. On sanomattoman lohdullista, että Raamatussa on talletettuna tämäkin tuskainen kokemus. Herra vaikenee eikä toimi (Hab 1:13).
Emme hallitse Jumalaa rukouksillamme.

Hän vastaa silloin kun vastaa ja toimii silloin kun toimii. Voimme tietysti uskotella itsellemme, että Jumala aina kuulee ja toimii rukoustahtomme mukaan. Voimme vedota moniin raamatunkohtiin, jotka vakuuttavat sitä meille. Jumala kaikkivaltiaana näkee ja kuulee myös kaiken (Ps 94:9). Tosiasiaksi kuitenkin jää ja monille mitä kipeimmäksi ongelmaksi se, ettei Jumala näytä kuulevan eikä auttavan. Tapahtumat menevät menojaan. Minun on vain suostuttava niihin. En pysty minkäänlaisilla uskonrukouksillani muuttamaan niiden kulkua.


Jumala vastaa kuitenkin aikanaan ja omalla tavallaan Habakukille. Jumalan vastaus on aivan muuta kuin rukoilija on odottanut. Hän on odottanut Jumalan tarttuvan kansansa elämään sillä tavoin, että vääryys voitetaan, paha poistetaan, riita ja viha lakkaavat. Hän on odottanut Jumalan vastauksena uutta, onnellista aikaa kansan elämässä. Hän on odottanut, että Jumala antaa suuren herätyksen, joka puhdistaa kansasta kaiken pahuuden.
Jumala kyllä tarttuu ihmisten pahuuteen, mutta omalla yllättävällä tavallaan. Hän valitsee puhdistusaseekseen rajun ja pelottavan kansan, uuden maailmanvallan, kaldealaiset (Hab 1:6). Tuo valta itse päättää, mikä on oikein ja mitä saa tehdä (1:7). Se pitää omaa voimaansa jumalana (1:11). Jumalattoman nielee vielä jumalattomampi.

Habakuk kyllä tunnustaa Herran pyhäksi Jumalakseen, kallioksi, jonka silmät ovat pyhät (Hab 1:12-13). Hän myöntyy siihen, että Jumala on tuonut kaldealaiset kurittamaan. Tästä huolimatta uusi ahdistus valtaa hänet: "Miksi siis katselet petollisuutta, miksi vaikenet, kun jumalaton nielee hurskaan" (1:13,17)?

Habakuk suostuu odottamaan kärsivällisesti Jumalan uutta vastausta. Hän asettuu tähystämään kuullakseen varmasti Jumalan vastauksen (Hab 2:1). Tämä vastaakin ajallaan. Jumalan vastaus sisältää tulevaisuutta koskevan lupauksen, joka tulee näyn muodossa. Habakukin tehtävä on tallettaa se niin selvästi, ettei se ajan kiitäessä nopeasti ohitse vain unohtuisi (2:2). "Olen puhunut tämän teille siksi, että kun aika tulee, te muistaisitte minun sanoneen tämän teille" (Joh 16:4).

Nyt vielä on odottamisen aika. Se ei merkitse, että yksikään Jumalan lupauksista pettäisi tai myöhästyisi (Hab 2:3). Koko maailma voi kyllä huutaa: "Onko hän muka tullut, niin kuin lupasi? Isämme ovat nukkuneet pois, ja kaikki on entisellään, niin kuin on ollut maailman luomisesta asti" (2 Piet 3:4).

Rukoilijan ei tule olla ylpeä, ei luottaa omaan itseensä eikä omiin voimiinsa, vaan myöntää oma neuvottomuutensa ja avuttomuutensa. Juuri tässä tilanteessa Jumala ilmoittaa Habakukille jotain sanomattoman tärkeää. On kysymys Jumalan ja ihmisen yhteyden perusedellytyksestä. Vain siltä pohjalta voi syntyä yhteys pyhän Jumalan ja syntisen ihmisen välille. Tämä ilmoitus kertoo, millainen ihminen voi elää Jumalan läsnäolossa, niin että Jumalan tahto toteutuu hänessä.

Habakukin saama ilmoitus on samalla yksi uuden liiton keskeisimmistä hengellisistä totuuksista: "Vanhurskaus on elävä uskostansa" (Hab 2:4, vk). Uuden käännöksen mukaan: "Vanhurskas saa elää, kun hän pysyy uskollisena". Kohtaamme tämän sanoman jo Abrahamin elämässä: "Abram uskoi Herran lupaukseen, ja Herra katsoi hänet vanhurskaaksi" (1 Moos 15:6). Paavali toistaa tämän pelastustotuuden kirjeissään: "Uskosta vanhurskas saa elää (Room 1:17; Gal 3:11). Samoin Hepr 10:38: "kun vanhurskas palvelijani uskoo, hän saa elää".

Habakukin ahdistus oli ollut siinä, ettei Jumala tunnu kuulevan eikä auttavan omaansa. Kuitenkin hän on "Herra, minun pyhä Jumalani" (Hab 1:12). Mutta ihmisellä ei ole oikeutta vaatia Jumalalta selvitystä siitä, miten hän niin kurjasti näyttää hoitavan tämän maailman asioita. Meidät on kutsuttu luottamaan joka tapauksessa ja kaikissa tilanteissa Jumalaan. "Abraham ei ollut epäuskoinen eikä epäillyt Jumalan lupausta, vaan sai voimaa uskostaan" (Room 4:20). Hän toivoi, vaikka ei toivoa ollut (Room 4:18. Siksi hänestä sanotaan nuo ratkaisevat sanat: "Ja Abram uskoi Herraan, ja Herra luki sen hänelle vanhurskaudeksi" (1 Moos 15:6).

Ainoa oikea asenne Jumalan edessä läpi koko elämän on luottamus häneen. Usko tuo elämän. Usko säilyttää elämän. Ihminen tulee vanhurskaaksi silloin, kun hän uskoo (Room 3:28. Vain siten hän kestää Jumalan tuomiolla. Emme koskaan voi kunnioittaa Jumalaa enempää kuin silloin, kun luotamme häneen ja uskomme kaikesta huolimatta ja kaiken keskellä.
Jumalan vastaus Habakukille sisälsi toki myös juuri Habakukin ajan tilanteeseen annetun tulevaisuuden sanoman. Olkoon kaldealaisten nouseva maailmanvalta kuinka mahtava tahansa, kootkoon se valtapiiriinsä vaikka kaikki kansat, se ei ole pysyvä (Hab 2:5,13). Kerran kaikki virittävät tästäkin mahdista pilkkalaulun. Se sisältää viisinkertaisen voi-huudon (2:6,9,12,15,19). Kaikki raukeaa tyhjiin (2:19). Keskelle näitä voi-huutoja tulee ihmeellinen lupaus uudesta aikakaudesta. Silloin maa on oleva täynnä Herran voiman tuntemista, niin kuin meri on vettä tulvillaan (2:14). Herra on pyhä, hänen edessään vaietkoon koko maa (2:20).
Kirjan viimeinen luku on rukousta. Se kohoaa Jumalan eteen musiikin säestämänä ja yhdessä toisten kanssa laulunjohtajan ja kielisoitinten avulla (Hab 3:19). Ohjausmerkitkin (sela) on annettu (3:3,9). Samalla se on sellaisen rukousta, joka todella oli pelästynyt saamastaan sanomasta (3:2). Profeetta tajusi tulevaisuudesta jotain sellaista, mikä ei ollut suinkaan hänelle itselleen miellyttävää. Hän kuvaa näyn tekemää vaikutusta: "Minä kuulin pauhun - sydämeni vapisi, huuleni värisivät" (3:16).

Habakukilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin jäädä hiljalleen odottamaan ahdistuksen päivää. Odotuksen hän muuttaa rukoukseksi. Hän pyytää Jumalaa toimimaan niin kuin hän on ennenkin tehnyt. Hän tunnustaa, että Jumala on vihastunut ja rukoilee armahdusta (Hab 3:2).
Profeetan katse suuntautuu rukousvirressä enemmän siihen, millainen Jumala on kuin siihen, mitä tulee tapahtumaan lähitulevaisuudessa. Hän kokee, kuinka Jumala tulee, hänen valtansa loiste peittää taivaan ja tämä kurja maa on täynnä hänen ylistystään (Hab 3:3). Hän näkee Jumalan säteilevän kirkkautta (3:4). Maa vavahtaa, kansat vapisevat (3:6). Tällainen Jumala on valmis ajallaan pelastamaan kansansa (3:13).

Onko ihme, että lopulta profeetan pelko ja vapiseminen muuttuu luottamukseksi ja tyyneksi odottamiseksi (Hab 3:16). Hänen rukouksensa vapautuu masennuksen hengestä. Hän alkaa ylistää: "Jo nyt minä riemuitsen Herrasta, iloisten Jumalastani, joka pelastaa. Herra, minun Jumalani, on voimani" (3:18-19.) Voima ei enää tule siitä, että hän olisi ymmärtänyt Jumalan salatun toimintatavan maailmassa ja saanut varmuuden valoisasta