Hitlerin uskonto ja perintö

Michael Hesemann
Hitlerin uskonto ja perintö

Ennustus joka toteutui

Vuonna 1835, melkein sata vuotta ennen Adolf Hitlerin valtaannousua, oli düsseldorfilaisella Heinrich Heinella tulevaisuudenvisio, jonka kansallissosialismi sitten hirvittävällä tavalla toteutti. Kirjassaan Über Deutschland(’Saksasta’) hän kirjoitti: Kristinusko on jossain määrin hillinnyt germaanien brutaalia taisteluvimmaa. Se onkin kristinuskon kaunein ansio.

Se ei kuitenkaan ole onnistunut juurimaan sitä kokonaan pois. Niinpä jos risti, tuo onnea tuova taikaesine, menettää merkityksensä, nousee rymisten esiin vanhojen taistelijoitten raakuus, tuo mieletön taisteluraivo, josta pohjoismaiset runoilijat paljon laulavat ja puhuvat. Tuo taikakalu on kuitenkin laho, ja se päivä on tuleva, jolloin se säälittävästi murtuu. Silloin nousevat vanhat kiviset jumalat ylös ja hierovat tuhatvuotiset pölyt silmistään. Tor ponnahtaa lopultakin pystyyn ja moukaroi jättivasarallaan murskaksi goottilaiset katedraalit.

Kun te kerran kuulette ryskeen, jollaista maailmanhistoria ei ennen ole kokenut, silloin tietäkää: Saksan ukkonen on vihdoin päässyt tavoitteeseensa. Tässä melskeessä kotkat putoavat kuolleina ilmasta. Kaukaisimpienkin Afrikan aavikoiden leijonat luimistavat häntäänsä ja ryömivät kuninkaallisiin luoliinsa. Saksassa tullaan esittämään näytelmä, jonka rinnalla Ranskan vallankumous näyttäisi vain harmittomalta idylliltä. Tuo hetki tulee. Kansat ryhmittyvät Saksan ympärille kuin amfiteatterin porrastasanteille katselemaan suurta taistelua.

Tahtoessaan päästää valloilleen germaanisen taisteluhirviön, ”ihanan villipedon”, Hitler repi saksalaisten kristilliset kulissit. Näin tehdessään hän tiesi tarkkaan, mitä teki. Hän halusi sivilisaation muuttamista, paluuta barbariaan, alastomaan hengissä pysymistaisteluun viidakon lakien mukaisesti.

Tämän hän oli selkeästi julistanut päämääräkseen. Päästäkseen tavoitteeseensa hänen täytyi antaa alamaisilleen uusi uskonto, joka poistaisi heidän epäilyksensä ja omantunnonvaivansa. Uusi uskonto selittäisi heidän veriset tekonsa pyhäksi velvollisuudeksi ja lupaisi heille kansanmurhien jälkeen maanpäällisen paratiisin ja ikuisen onnen.

Wolfram Sievers oli Ahnenerbe-järjestön viimeinen johtaja; järjestön tehtävänä oli huolehtia saksalaisten rodullisesta ”puhtaudesta”. Hänen vastuualuettaan olivat muun muassa sodan aikana keskitysleireissä tehdyt ihmiskokeet. Hänen viimeiset sanansa kuvaavat hyvin sitä, miten tietoisina tavoitteestaan Hitlerin tahdon toteuttajat menivät kuolemaan. Kun Nürnbergin sotasyyllisyys tuomioistuin oli tuominnut hänet hirtettäväksi, hän julisti mahtipontisella natsipaatoksella: Olen aina toivonut saavani kaatua taivaallisen valtakunnan puolesta.

Olen tervehtivä sinun ja minun, Meidän kotimaatamme: jumalien valtakuntaa, joka jo odottaa minua. Jumalan nimessä astun sinne vievälle tielle. Sievers uskoi veriteoillaan tulleensa jumal’ ihmiseksi.

Hitlerillä oli kyllä ideologisia ja henkisiä edeltäjiä. Gnostilaisuus yhdisteli aikoinaan aasialaisperäisiä itsepelastusoppeja, hellenististä antisemitististä muukalaisvihaa ja kristinuskoa. Airsoftia (arjalaista rotua tarkoittava okkultistinen viisaus) yhdisti teosofiaa uusgnostilaiseen panteismiin. Tähän synkretistiseen sekoitukseen Hitler liitti vielä yhden ja ratkaisevan tekijän: tekoihin ja toimintaan ajavan tahdon korostamisen.

Ennen Hitleriä olivat jo lukemattomien lahkojen kannattajat uskoneet, että loppu oli lähellä, mutta Hitler korotti itsensä apokalyptisen lopunajan taistelun sotapäälliköksi. Hän itse puhalsi pasuunallaan maailmanlaajuisen Harmageddonin taistelun alkaneeksi. Tämäkin jo osoittaa, että hän uskoi olevansa enemmän kuin profeetta. Oikeus käydä viimeiseen ratkaisevaan taisteluun kuului vain messiaalle, ja messiaana hän itseään piti.Hitlerin uskonto oli tahdon eskatologiaa.

Se opetti, että vapahdus saavutetaan apokalyptisen katastrofin kautta. Uskosta tuhatvuotiseen valtakuntaan se teki oikeutetun syyn sotaan ja tuhatvuotisesta valtakunnasta poliittisen päämääränsä. Päätä pudistellen voidaan naureskella Hitlerin suuruudenhullulle tavoitteelle toteuttaa jumalallinen rauhanvaltakunta 21 vuoden kuluessa. Miljoonia hän kuitenkin onnistui lumoamaan.

Nämä uskoivat olevansa salaperäisessä yhteydessä Johtajaansa (”Yksi kansa, yksi valtakunta, yksi Johtaja”) ja tulevansa yhdeksi Hitlerissä, niin kuin kristityt ovat yhtä Kristuksessa. He olivat varmoja siitä, että saivat olla todistamassa ihmettä (”on aikamme ihme, että te löysitte minut”), todistamassa jumalallisen Kaitselmuksen lähettilään ilmestymistä.

Saksan nopea muuttuminen Hitlerin hallinnon kuuden ensi vuoden aikana, piinatun maan uusi kukoistus, näytti todistavan hänen ihmeitä tekevistä voimistaan. Ihmiset olivat valmiita sokeasti seuraamaan häntä (”Käske, Johtaja, me seuraamme sinua!”), koska he olivat varmoja siitä, että he kärsimysten ajan jälkeen saisivat yhdessä Johtajansa kanssa kokea kollektiivisen ylösnousemuksen.

Heidän uskonsa, antautumisensa ja valmiutensa itsensä uhraamiseen (nämähän ovat jokaisen uskonnon kolme tuntomerkkiä) mahdollistivat sen, että heistä tuli Hitlerin tavoitteiden toteuttajia. Yhtyessään Hitlerin tahtoon – näin he uskoivat – he yhtyivät myös Jumalaan ja hankkivat itselleen etuoikeuden lunastukseen.

Hitlerin vetoomus Saksan kansalle, yksi hänen saarnojensa ydinajatuksista, oli: ”Minä opetin sinut uskomaan – lahjoita sinä nyt uskosi minulle!” Juuri tämä osoittaa, että Hitler oli uskonnon perustaja. ”Adolf Hitler on uskontunnustuksemme. – – Me uskomme, että hän voittaa myös lopullisen taistelun ja tuo rauhan maailmalle.” Näin muotoili Ordensburg-järjestön perustaja Robert Ley ”ruskean uskontunnustuksensa”. Järjestön tehtävänä oli huolehtia nuorison, varsinkin tulevien johtajien, kasvatuksesta kansallissosialismin hengessä.

Ruskean univormunsa takia natseja kutsuttiin ”ruskeapaidoiksi”. Hitler ei propagoinut poliittista ideologiaa, hän julisti uutta uskoa, tietä metafyysiseen lunastukseen. Tätä voi parhaiten nimittää gnostilaiseksi ilmestysuskonnollisuudeksi.

Arjalaisen Jumala on luonut omaksi kuvakseen, näin Hitler uskoi ja opetti. Arjalainen on siis jumal’ ihminen, ihmiskunnan Prometheus. Lankeaminen rotujen sekoittamiseen aiheutti paratiisista karkottamisen, Atlantiksen tuhon. Hitler väitti kykenevänsä luomaan uuden paratiisin ja jalostamaan uuden jumal’ ihmisen.

Tähän hän pääsisi tekemällä tyhjäksi tuon syntiinlankeemuksen, puhdistamalla verenperinnön vieraista aineksista ja tuhoamalla juutalaisen arkkivihollisen, jonka syytä verenhäpäisy olikin. Sitä ennen valitun kansan, arjalaisten, oli kuitenkin käytävä apokalyptinen ratkaisutaistelu Paholaisen lapsia, juutalaisia, vastaan ja heitettävä heidät, jollei ihan helvettiin, niin ainakin hyvin konkreettisiin maanpäällisiin polttouuneihin.

”Kansanmurha ja pelastusodotus”, lunastus lopullisen ratkaisun (Endlösung) kautta ja ylösnousemus massamurhauhrin jälkeen – siinä oli lopulta Hitlerin veri-sen gnostilaisuuden eskatologia. Juutalaisen hahmossa esiintyvän Pahan tuhoaminen oli siis kansallissosialistisen politiikan varsinainen tavoite. Sotakin oli vain väline päämäärän saavuttamiseksi.

Natsi-eskatologiassa juutalaisten tuhoaminen oli edellytys sille, että jumalankaltaisten arjalaisten rauhan valtakunta voidaan perustaa. Mielipuoliset tuhoamistoimenpiteensä Hitler selitti ”pyhäksi velvollisuudeksi – – huolehtia siitä, ettei vain keveästi puhuta Jumalan tahdosta, vaan myös todella tehdään Jumalan tahto eikä sallita häväisten turmella Jumalan työtä”.

Niin kuin jokainen profeetta ja jokainen uskonnon perustaja piti Hitlerkin itseään Jumalan apurina, oikeastaan jopa jumalallisen tahdon ruumiillistumana. Niin paljon kuin Hitler vetosikin oppinsa ”tieteellisyyteen”, se ei ollut tieteellistä, ja hän itsekin tiesi sen. Sen sijaan että olisi perustellut arjalaisten ylivertaisuuden biologistieteellisesti, hän vetosi aina myyttiin heidän jumalallisesta alkuperästään. Hitler ei argumentoinut darvinistisesti vaan gnostilaisesti.
Kansallissosialismilla oli kaikki uskonnolle luonteenomaiset piirteet: yksiselitteisesti muotoiltu pelastusoppi, evankeliumi (Hitler: Mein Kampf, suom. Taisteluni), katekismus (Alfred Rosenberg: Mythus des 20. Jahrhunderts ’1900-luvun myytti’), usko Kaitselmuksen voimaan, olemassaolon jatkumiseen kuoleman jälkeen, usko lopunajan ratkaisevaan taisteluun ja messiaaseen. Liikkeellä oli myös perustamismyyttinsä, pyhät rakennukset ja pyhiinvaelluskohteensa, loppuun asti hiottu liturgia, rituaalinomaiset paraatimarssit ja vihkiseremoniat. Uskovat omistautuivat täydellisesti yhteisölleen.

Kieltäen itsensä he olivat valmiit sokeaan kuuliaisuuteen. Heillä oli yhteiset elämykset ja mystinen yhteys messiasolentoon. Heitä yhdistivät uskontunnustukset, valat, sakramentit, juhlakalenteri, elämänkaarirituaalit, veri- ja tulikultti, marttyyrit, pyhäinjäännökset ja kunniamerkit. Heidän seurakuntansa erottautui radikaalisesti ”ei-uskovista”. Tuhoa ympärilleen kylvävä ruskea oppi väitti olevansa yksin oikeassa. Se julistautui kaikkien uskon yhteisöjen vastustajaksi. Juuri näin tehdessään se itsekin määritteli itsensä uskonnoksi.

Kansallissosialismi ei kuitenkaan ollut mikään kristinuskon johdannainen, kuten Daniel Jonah Goldhagen virheellisesti väittää. Se oli nimenomaan vastauskonto, joka julisti sodan myös kristinuskolle ja oli asettanut tavoitteekseen myös sen hävittämisen. Tietenkin on totta, että Hitler käytti kristillisiä kuvia ja elementtejä, mutta hän vääristeli ne heti irvikuvikseen ja yhdisti ne vasta sitten synkretistiseen oppiinsa.

• Kristinusko opettaa kaikkien ihmisten tasa-arvoa, kansallissosialismi jakoi ihmiskunnan herra- ja ali-ihmisiin, jumalallisiin ja saatanallisiin.
• Kristinusko vaatii solidaarisuutta heikkojen kanssa, Hitler vaati sellaisten ihmisten tuhoamista.
• Kristinusko nousee traditiosta, jonka perusta on Jumalan ilmoitus Vanhassa
testamentissa, kansallissosialismi pani tavoitteekseen kaiken juutalaisen hävittämisen. Sen ”Vanha testamentti” oli myytti Atlantiksesta, oletetusta arjalaisten alkukodista.
• Kristityille Israelin Jumala on Jeesuksen Isä, natseille hän on Paholainen.
• Kristillisen opin mukaan Jeesus tuli täyttämään vanhan liiton, natsien mukaan tuhoamaan juutalaisuuden.
• Kristityille Jeesuksen uhrikuolema ristillä merkitsee lunastusta, natsit näkivät siinä tappion. Vasta Hitlerin tehtävä oli suorittaa loppuun Jeesuksen työ.
• Kristityn pelastus tapahtuu Kristuksen veren tähden, Hitler tahtoi pelastaa arjalaisen verenperinnön ”rotuhygienialla”. Kristuksen uhrikuoleman tilalle hän pani lähes kuuden miljoonan juutalaisen barbaarisen polttouhrin.
• Kristinusko opettaa vihollisen rakastamista ja väkivallan käytöstä luopumista, kansallissosialismi viidakon lakia.
• Kristitty uskoo kuoleman jälkeiseen elämään Jumalan valtakunnassa, Hitler
olemassaolon jatkumiseen kansayhteisössä.
• Kristinuskon suurin hyve on nöyryys, kansallissosialismin ihanne sitä vastoin on röyhkeä ylpeys, joka taas kristitylle on kuolemansynti.
• Kristinusko ja kansallissosialismi eivät todellakaan olleet yhdistettävissä, mikä kummallakin puolella alusta asti tunnustettiinkin. Vasta eräät välttämättömyydet Hitlerin valtaannousun jälkeen johtivat vielä keskusteluihin toistensa ilmiselvien vastustajien kesken. Emil Durkheim, Clifford Geerz, Fritz Stolz ja Rudolf Otto, joukko 1900-luvun merkittävimpiä uskontotieteilijöitä, ovat laatineet uskonnon määritelmiä.

Niiden perusteella teki sveitsiläinen Markus Jud yhteenvetoa kansallissosialismista. Sen rinnastaminen uskontoon osoittautui perustelluksi. Noiden määritelmien mukaan uskonto on symbolijärjestelmä, joka koostuu pyhästä uskon sisällöstä ja pyhistä käytännöistä, jotka erotetaan arkipäiväisistä (juhlahetket, puoluepäivät). Näistä seremonioista pyhillä paikoilla (vihkipaikat, puoluekokouskenttä) huolehtivat puolueen valitsemat viranhaltijat. Näin tehdessään he tahtovat johdattaa ihmisiä kansatoveri- ja puolueyhteisöön ja pitää heidät siinä.

Tämä järjestelmä tähtää voimakkaiden, ihmisiä pysyvästi vangitsevien tunnelmien ja toimintavalmiuden aikaansaamiseen. Keinoina ovat esimerkiksi rumpujen päristys, taistelulaulut, lippulinnojen lumo, soihtukulkueet ja suurenmoisten valoefektien luoma hämmästys ja haltioitunut ihailu. Tähän se pyrkii myös muotoilemalla mielikuvia kaikkia sitovasta maailmanjärjestyksestä, jota ei saa eikä voikaan kyseenalaistaa.

Toisaalta se asettaa kieltoja (Nürnbergin rotulait). Rikkomuksista se uhkaa rangaistuksilla, joilla se hillitsee kaaosta, vahvistaa moraalia ja saattaa kontrolloimattomankin kontrollin piiriin. Puolue pyrkii luomaan tästä kaikesta sellaisen mielikuvan, että kaikki perustuu puhtaisiin tosiasioihin (Hitlerin viittaukset ideologiansa ”tieteellisyyteen”).

Nämä tunnelmat ja valmiudet toimia tuntuvat vastaavan niin täydellisesti todellisuutta, että ihmiset omaksuvat ne yhtä tosina kuin arkielämänsä kokemuksetkin, jotka kuitenkin aina ovat tarkistettavissa. Kaikki tämä pätee siis puhuttaessa Hitlerinkin uskonnosta.

Kansallissosialismin selittäminen uskonnoksi ei suinkaan poista sen syyllisyyttä rikoksiinsa, se vain selittää ne sairaan uskonnollisuuden tuotteiksi. Yhtä vähän se syyttää osasyyllisyydestä Hitlerin henkisiä edeltäjiä kuten teosofeja karkeine rotuoppeineen, wagneriaaneja tai ariosofeja.

Nämä vain toimittivat henkisen varustuksen Hitlerin tuhoisaa ideologiaa varten. Oikeutettu ei myöskään ole historioitsija Hans Buchheimin väite, ettei kansallissosialismi olisi uskonto, vaan ”sisältönsä, pyrkimystensä ja toteuttamistapansa kannalta vääristynyttä uskoa”. Eihän uskonnon käsite sinänsä sisällä mitään arvoarvostelmia. Niinpä meidän tulkintamme ei myöskään voi olla mikään ”ansaitsematon kohteliaisuus” totalitaariselle diktatuurille, kuten Hannah Arendt uskoi.

Tämä merkitsisi uskontokäsitteen rajaamista koskemaan ainoastaan viittä maailmanuskontoa (juutalaisuus, kristinusko, islam, hindulaisuus ja buddhalaisuus) ja niiden yleispätevää etiikkaa. Niitähän me aikaisemmin nimitimme rakentaviksi uskonnoiksi. Näiden lisäksi on kuitenkin olemassa – ja on aina ollut – myös vanhakantaisia uskontoja, jotka eivät kuulu mainittuun ryhmään. Tämä koskee yhtä hyvin animistisia heimouskontoja kuin antiikin maailman polyteistisia uskontojakin.

Buchheim väittää vielä, että Hitler ”olisi vain käyttänyt hyväkseen ihmisten uskonnollisia tarpeita saadakseen ehdottoman oikeutuksen poliittisille tavoitteilleen, jotka ilman kytkentää jumalalliseen ilmoitukseen olisivat olleet vailla totuuspohjaa ja siksi arvottomia”. Näin väittäessään hän jättää vaille huomiota Hitlerin läpeensä sairaan kutsumustietoisuuden. Hänhän piti itseään Kaitselmuksen lähettämänä.

Kaikki näet viittaa siihen, että Hitler itse uskoi mielipuolisiin ideoihinsa. Buchheimin kollegalle Hans Mommsenille kansallissosialismi ei taas voinut olla mikään poliittinen uskonto, koska sillä ”simultaanisena liikkeenä” ei ollut sitä ”ideologista loogisesti pakottavaa vakuuttavuutta ja kiinteyttä”, joka on jokaisen maailmankatsomuksen ja uskonnon olennainen ja sen muista erottava tuntomerkki. Tämäkin väite on nopeasti kumottavissa. Niin kauan kuin profeetta on elossa, jokainen uskonto on vielä muotoutumisvaiheessaan. Tämä pätee kansallissosialisminkin kohdalla. Myös ne ratkaisevat uskonlauselmat, jotka määrittelivät kristinuskon, syntyivät vasta helluntain tapahtumia seuranneina vuosikymmeninä.

Jottei historia toistuisi...

Kansallissosialismin selittäminen poliittiseksi uskonnoksi auttaa todellakin ymmärtämään tätä historian kohtalokkainta turmio-oppia. Vain jos tunnemme sen syyt ja perimmäiset lähteet, osaamme jo varhaisessa vaiheessa nousta vastustamaan ja estämään historian toistumista. Eivät uskovat kristityt olleet Hitlerin tavoitteiden halukkaita toimeenpanijoita, kuten Goldhagen täysin todellisen tilanteen vastaisesti väittää. Niitä olivat ne ihmiset, jotka jo olivat menettäneet uskonsa.

Yhdistävä piirre kaikkien tunnettujen natsijohtajien elämäkerroissa oli se, että heidän suhteensa kristinuskoon, heidän lapsuutensa uskoon, oli katkennut. He olivat uskoa vailla olevia etsijöitä, kunnes he kansallissosialismista löysivät uuden ja vahvan vastauksen vielä täyttymättömään uskonnolliseen kaipuuseensa.

Itsensä pelastamisen harha, joka julistaa ihmisen Jumalaksi ja asettaa hänet kaikkien etiikan lakien yläpuolelle, yhdisti heidät kollektiiviseen syntiinlankeemukseen, ihmiskunnan historian suurimpaan rikokseen. Kun rakentava uskonto syrjäytetään jossain yhteisössä, syntyy vaara, että tyhjiön täyttävät lah-kot tai uskonnolliset yhteisöt, joiden sisältö on tuhoavaa.

Silmiinpistävin yhtäläisyys nykyajan ja Weimarin tasavallan viimeisen vaiheen välillä ei ole työttömyys vaan laajojen ihmisryhmien henkinen eksyksissä olo. Ensimmäiseen maailmansotaan oli lähdetty Preussin protestanttisen valtionuskonnon tunnusten alla. Nöyryyttävän tappion jälkeen monet saksalaiset olivat sitä mieltä, että tuo usko oli pettänyt odotukset.

Niinpä he pakenivat vaihtoehtokulttuurin piiriin, alakulttuurin, joka paljossa muistuttaa nykyajan mystisten salaoppien tarjontaa. Sekin oli syntynyt protestina vallitsevan massakulttuurin materialismia ja hedonismia vastaan. Tästä liikkeestä, joka ohjeena oli ns. elämänuudistus (Lebensreform), Hitler rekrytoi puolueensa ensimmäiset jäsenet, kuten Hermann Rauschning loistavassa analyysissään vuodelta 1940 osuvasti toteaa: Hitler oli tyypillinen juureton.

– – Hän kuuluu niiden henkisen tradition kaikista paratiiseista ulosheitettyjen ihmisten joukkoon, jotka lankeavat ensimmäisen tarjolla olevan henkisen korvikkeen valtaan ja tarrautuvat siihen raivokkaan sitkeästi, etteivät vain päätyisi takaisin tyhjyyteen. – – Kaikki nämä harhautuneet haikailijat, jotka eivät löydä todellista täyttymystä haaveilleen (nudistit, vegetaarit, rokotusten vastustajat, ateistit, biosofit, elämänuudistajat), jotka vaativat oivalluksilleen yleistä hyväksyntää ja pyrkivät korottamaan kummalliset tottumuksensa uskonnoksi, kaikki he tänä päivänä antavat salaisten toiveidensa virrata puolueen jättimäisen ilmapallon lukemattomiin kaasukupliin.

Tällä uudella ilmalaivalla he tahtovat uutena laivuri Gianozzona uskaltautua korkeammalle kuin he kokouksissaan tähän mennessä koskaan uskalsivat. Tämä ahdasmielisten sielujen katkeroitunut ja kieroutunut romantiikka, tämä pienten toisinajattelijoiden vihasta ja oikeassa olemisen halusta läkähtyvä fanatismi ovat käyttövoimana puolueen suurelle yhteiselle fanatismille ja ylläpitävät sitä yhteisenä unelmien vakuutena. Kaikille epäonnistuneille kansallissosialismi on suuren magian unelma. Hitler itse oli ensimmäinen epäonnistunut. Hänestä siis tulee suuren noituuden mestari, ”naamioitujen uskontojen pappi”

.Se kannattajien tulva, jonka erilaiset lahkot nykyäänkin löytävät, ja karkeiden salaliittoteorioiden ja mystisten gnostilaisperäisten pelastusoppien suosio, osoittavat: se suo, josta ruskea mielettömyys nousi, ei ole kolmannen vuosituhannen alkaessa suinkaan kuivunut.

Piilevä antisemitismi ja kytevä kirkkoihin kohdistuva epäluottamus ovat nykyäänkin kansallissosialismin salainen perintö. Liberalistisen ja hedonistisen ”huvitteluyhteiskunnan” tämänpuoleinen kulutus tarjonta ei riitä tyydyttämään ihmisen perustavaa hengellisyyden tarvetta. Islamistien radikalisoitunut, fanaattisesti muut poissulkeva fundamentalismi on vain yksi vastaus lännen hengelliseen hätätilaan.

Vain yhteisö, joka tunnustautuu uskonnollisen identiteettinsä kannattajaksi, on kyllin vahva puolustautumaan sellaisia hyökkäyksiä vastaan. Loppuluku teoksesta Michael Hesemann: Hitlers Religion: die fatale Heilslehre des Nationalsozialismus (’Hitlerin uskonto: kansallissosialismin kohtalokas pelastusoppi’).

München 2004. Tekijä (s. 1964) on saksalainen tietokirjailija ja dokumentaristi, joka on kirjoittanut 30 teosta. Niitä on käännetty 14 kielelle ja painettu 2 miljoonaa. Tarkempia tietoja Wikipediasta ja yleensä Internetistä. Suomennos: Kalle Ylikännö