Totuudenjälkeinen maailma ja vihapuhe

Aikaamme on nimitetty ja kuvattu osuvasti "totuudenjälkeiseksi" maailmaksi. Oxfordin sanakirjojen toimitus valitsi sen vuoden 2016 sanaksi. Sillä ymmärretään kutakuinkin sellaista asennetta, että hallitsemattomat tunteenpurkaukset tai suoranaiset valheet ovat vallanneet julkisen keskustelun. Totuutta ei aina pidetä ihanteena tai päämääränä. Sitä ei sinänsä edes tavoitella. Riittää, kun poliittinen suunta tai mikä muu pyrkimys tahansa on edistyksellinen ja vie kehitystä eteenpäin. Kaikki erilaiset keinot ovat siinä tapauksessa sallittuja tai ainakin hyväksyttävissä.

Totuudenjälkeisen maailman keulakuvaksi on noussut selvästi "trumpismi" eli Yhdysvaltojen presidentin Donald Trumpin edustama keskustelukulttuuri. Hän saattoi jo taannoisen vaalikampanjansa aikana sanoa ihan mitä tahansa joutumatta oikeastaan koskaan valheesta kiinni. Ennennäkemätön tilanne herätti ansaittua huomiota ja jopa kummastusta. Totuudella kun ei ollut enää mitään väliä. Nyt saattoi laukoa omia mielipiteitään sen tarkemmin perustelematta. Onhan vastaavaa esiintynyt eri yhteyksissä ennenkin historian aikana, mutta ei koskaan näin laajasti modernissa demokraattisessa valtiossa. Siksi syntynyt tilanne on täysin poikkeuksellinen.

Toisaalta on myönnettävä, että valtamedian ja lehdistön vuosikymmeniä kestänyt ns. virallisen totuuden esittäminen ja muun totuuden vesittäminen ovat luoneet otollisen maaperän tällaiselle viimeaikaiselle kehitykselle. Valveutuneet ihmiset ovat kyllästyneet lukemaan ennalta sovittuja ja sovitettuja juttuja, haastatteluja ja reportaaseja, jotka ajavat valtaeliitin pyrkimyksiä ja mieltymyksiä. Kyllä luulen, että erityisesti kirkollisen tiedotuksen kohdalla ja monien seksuaaliseettisten kysymysten äärellä se ongelma on käynyt ilmeiseksi monelle meistä.

Palstatilaa ja puheenvuoroja jaetaan yksipuolisesti tai enimmäkseen poliittisesti tai kirkkopoliittisesti "oikean" käsityksen tukemiseksi. Ei-toivotut mielipiteet ja ajatukset leimataan usein muitta mutkitta "vääriksi". Joten siinä mielessä ei "totuudenjälkeinen" maailma ole maailma, joka seuraa muka jonkun aiemmin vallinneen "totuudenmukaisen" maailman jälkeen. Kyse on pikemminkin siitä, että arvokeskustelu on ajautunut uusille raiteille, eikä paluuta menneeseen enää ole.

Lisäksi on tunnustettava, että varsinkin vasemmistolainen ideologia on ollut vallassa valtamediassa ainakin 1960-luvulta lähtien. Sillä on ollut omasta perinteestään johtuva negatiivinen tai (lievemmin ilmaistuna) ongelmallinen suhde kristinuskoon ja kristillisiin arvoihin. Asenne näkyy selvääkin selvemmin lähes kritiikittömässä muiden uskontojen ja erityisesti islamin ihannoimisena.

Monet sosialismin myötävaikutuksella saavutetut parannukset tasa-arvossa ja naisten asemassa eivät yhtäkkiä olekaan mitään sellaisia ihanteita, joiden säilymisen puolesta kannattaa taistella, vaan niiden rinnalle pohditaan ihan vakavissaan sharia-lain mukaisen järjestyksen hyväksymistä. Myös monipuolinen ja eri vaihtoehtoja pohtiva keskustelu maahanmuutosta käy lähes mahdottomaksi tuollaisessa ilmapiirissä. Ei siis tarvitse kummeksua, että oikeistoradikalismin nousun ohella vasemmistolaisväritteinen lehdistö joutuu entistä laajemmin jyrätyksi. Heiluri heilahtaa lujaa ja vauhdilla toiseen äärimmäisyyteen.

Ajan merkkejä seuratessamme on tarpeen palauttaa mieleemme myös jotkut perusasiat Raamatusta. Se on kirja, joka ei valehtele. Se, mitä siinä sanotaan, pitää paikkansa ja toteutuu varmasti.
Jeesus kutsuu sielunvihollista yhtäaikaisesti sekä "murhaajaksi" että "valheen isäksi". "Hän on ollut murhaaja alusta, ja ei hän pysynyt totuudessa, sillä ei totuus ole hänessä. Kuin hän puhuu valhetta, niin hän puhuu omastansa, sillä hän on valehtelija ja valheen isä." (Joh. 8:44.) On syytä kiinnittää huomiota, että tässä valhe ja murha liitetään toisiinsa.

Kohta viittaa erityisesti kertomukseen syntiinlankeemuksesta, jolloin käärme kavaluudellansa petti Eevan ja Adamin. Hän surmasi heidät hengellisesti ja samalla tuotti myös ruumiillisen kuoleman. Jatkossa kerrotaan sitten, kuinka Kain ei kestänyt totuutta väärästä hurskaudenharjoituksestansa ja onnistuu valheella houkuttelemaan veljensä kedolle tappaaksensa hänet siellä. Väkivallan kierre jatkuu aina siihen asti, kun vedenpaisumus tuhoaa ihmiskunnan, joka teki pilkkaa Nooasta, totuuden saarnaajasta.

Israelin historiasta me muistamme, kuinka väärät profeetat aina vainosivat oikeita profeettoja. Jeesus huomauttaa juuri tästä: "Sen tähden, katso, minä lähetän teille profeetat, ja viisaat, ja kirjanoppineet, ja niistä te muutamat tapatte ja ristiinnaulitsette, ja muutamat te pieksätte teidän synagogissanne, ja vainoatte kaupungista kaupunkiin." Ja edelleen: "Jerusalem, Jerusalem, sinä joka tapat profeetat ja kivillä surmaat ne, jotka sinun tykö lähetetyt ovat! Kuinka usein minä tahdoin koota sinun lapses niin kuin kana kokoaa poikansa siipiensä alle? Ja ette tahtoneet." (Matt. 24:34, 37.) Vähän myöhemmin Jeesus itse lyötiin ristille, hän, joka on itse totuus.

Lopun aikoja kuvatessaan Jeesus mainitsee ensimmäiseksi, että väärät profeetat nousevat ja eksyttävät monta. Heti perään hän kuvaa, kuinka vainot seuraavat eksytystä (Matt. 24:4-14). Jälleen huomio kiinnittyy siihen, kuinka valhe päästää murhanhimon valloilleen. Kun me puhumme nyt "totuudenjälkeisestä" maailmasta, se on juuri se sama maailma, jossa kaikenlainen vihapuhe nostaa äänensä kuuluville. Kyse ei ole pelkästä sattumasta, vaan siitä merkillisestä yhteydestä, joka Raamatun valossa vallitsee näiden kahden ilmiön välillä: kun totuus torjutaan ja hylätään, silloin on pakko vaientaa totuuden puhujat tavalla tai toisella.

Myös Paavali kuvatessaan lopun aikoja varoittaa ensimmäiseksi, että seurakuntalaiset eivät antaisi kenenkään vietellä heitä millään tavalla. Luopumus tapahtuu ennen kuin maailmanhistoria on tiensä päässä (2. Tess. 2:3). Antikristuksen tuleminen tapahtuu "kaikella vääryyden petoksella niiden seassa, jotka kadotukseen tulevat". He eivät ottaneet vastaan "rakkautta totuuden puoleen, autuaaksi tullaksensa". (2. Tess. 2:9-10).

Kuinka osuvasti tässä kuvataan totuudenjälkeisen maailman läpikotaista välinpitämättömyyttä totuudesta. Sitä ei enää millään tavalla haluta tai halata. Siitä ei enää välitetä ollenkaan. "Sen tähden on Jumala heille lähettävä väkevän eksytyksen, niin että he valheen uskovat: Että ne kaikki tuomittaisiin, jotka ei totuutta uskoneet, vaan vääryyteen suostuvat." (Ks. 2. Tess. 2:11-12.)
Ilmestyskirjassa käytetään paljon kuvakieltä. Sen tulkitsemisessa on oltava varovainen eikä annettava oman mielikuvituksen lentää. Kuinka moni onkaan joutunut itsensä pettämäksi ruvetessaan ylpeyden hengessä mestaroimaan sen tekstejä?

Joka tapauksessa me huomaamme Ilmestyskirjasta sitä yksinkertaisesti lukiessamme, kuinka paljon myös siellä puhutaan valheen ja murhan hengen yhteydestä. Joitain esimerkkejä seuraavassa ilman sen suurempia selityksiä. Johannes näkee 9. luvussa suunnattoman hevosarmeijan. "Heidän suustansa kävi ulos tuli ja savu ja tulikivi." Niiden avulla tapettiin kolmas osa ihmisistä. Tosiaan "heidän voimansa oli heidän suussansa ja heidän pyrstöissänsä". (Ks. jakeet 17-19).

Luvussa 12 suuri lohikäärme hyökkää vaimon (Kristuksen kirkon) kimppuun. "Ja käärme puuskasi vaimon jälkeen suustansa vettä niin kuin kosken, upottaaksensa häntä." (jae 15) Tuo valheen virta pyrkii hukuttamaan kaiken allensa siinä kuitenkaan onnistumatta. Luvussa 13 kerrotaan pedosta, joka nousee merestä. Hänelle "annettiin suu puhua suuria asioita ja pilkkoja, ja hänelle annettiin valta pitää sotaa" (jae 5). Lisäksi maasta nousee "toinen peto", jolla oli "kaksi sarvea niin kuin lampaalla, ja hän puhui niin kuin lohikäärme". Hänen sallittiin antaa henki pedon kuvalle, että "pedon kuva myös puhuisi, ja tekisi, että jokainen, joka ei pedon kuvaa kumarra, pitää tapettaman" (jakeet 11 ja 15).

Myöhemmin luvussa 16 Johannes näkee "lohikäärmeen suusta ja pedon suusta ja väärän profeetan suusta lähtevän kolme rietasta henkeä, sammakkoin muotoista". Ne ovat selityksen mukaisesti "perkeleiden henget, jotka ihmeitä tekevät". Ne hakeutuvat "maan ja koko maanpiirin kuningasten tykö, kokoomaan heitä sotaan suurena kaikkivaltiaan Jumalan päivänä" (jakeet 13-14). Kyllä muuten mekin puhumme "sammakoista", jos joku päästää suutansa jotain täysin sopimatonta. Raamattu on taas kerran yllättävän ajankohtainen kirja sanamuotojansa myöten!

Vielä luvussa 20 Saatana päästetään irti, ja hän "menee ulos pakanoita viettelemään, jotka neljällä maankulmalla ovat, Gog ja Magog, että hän heitä sotaan kokoaisi, joidenka luku on niin kuin meren santa" (jae 8.
Kaikissa näissä ja monissa muissa kohdissa tulee selkeästi esiin valheen ja murhan hengen välinen yhteys. Siksi totuudenjälkeinen maailma täyttyy väistämättä väkivallalla. Jotain tällaista on tapahtumassa nyt meidän ajassamme (huolimatta siitä, että mahdollisesti huudetaan "rauha, rauha!"). Se on yksi ajan merkeistä.

Totuudenjälkeinen maailma on myös jälkikristillinen maailma. Sillä Kristus sanoi itsestänsä: "Minä olen totuus." Häntä ei kuitenkaan voi jättää taaksensa, jonnekin kauas menneisyyteen. Hän lupaa palata takaisin. Silloin on vihdoin ja viimein se totuuden hetki, jolloin hän "suunsa hengellä tappaa" valheen hengen (2. Tess. 2:8. Tässä, jos missä, on totta vanha, viisas sanontatapa: "Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää." Totuudenjälkeinen maailmamme on vielä kerran löytävä totuuden edestänsä. Se totuus silmiemme edessä jatkakaamme viimeistä vaellustamme iloiten ja riemuiten.