Oppi vanhurskauttamisesta

kirjoittaja Hellevi Pe Joulu 07, 2018 9:10 am

Oppi vanhurskauttamisesta

Timo Laato, päätoimittaja

Tämä Herännäislehti on teemanumero.

Se keskittyy vanhurskauttamisoppiin, joka opettaa sinun ja minun pelastuksestani. Siksi se on Raamatun keskeisin oppi. Uskon päämäärä tai määränpää on iankaikkinen elämä. Jollemme sinne kerran pääse, kaikki täällä ajassa on ollut täysin turhaa. Siitä yksin on kysymys.

Emme ota kuollessamme mitään mukaamme. Tänne se jää. Ajan ja rajan yli käsin. Silloin ratkaisee se, mitä on sydämessä. Sinne on vuosien saatossa kertynyt pahuutta ja vielä pahuutta pahuuden päälle. Tosiasiassa sisimpämme oli jo aivan alusta lähtien paha. Periturmeluksen tähden lähtökohta on ollut itse kullakin toivottoman huono. Hyvältä ei näytä, koska kerran ei tule hyväksi. Mikä siinä silloin avuksi?

Tähän kysymykseen vastaa oikein Raamatun antama opetus syntisen vanhurskauttamisesta. Käsitteenä ”vanhurskauttaminen” viittaa tuomioon, nimenomaan ”viimeiseen tuomioon”. Vanhassa testamentissa vanhurskas on se, joka saa vapauttavan tuomion. Mooseksen laissa oli ankarasti (eli kuoleman uhalla) kielletty julistamasta vanhurskaaksi sitä, joka on tehnyt jossakin jotakin väärin. Kukaan ei saanut olla puolueellinen. Ei kuulunut ”katsoa henkilöön”.

Tuomion piti olla aina ja joka paikassa oikeudenmukainen. Siinä sen vakavuus ja pelottavuus. Tästä syystä olisi oikeastaan mahdotonta puhua syntisen vanhurskauttamisesta. Se on sanahirviö. Sula mahdottomuus lain mukaan. Syntistä kun ei saa julistaa viattomaksi ja vapaaksi. Päinvastoin hän ansaitsee kovan ja ankaran rangaistuksen.

Oikeastaan evankeliumi ei muuta lain tuomiota tai tuomioita! Siinä ei lähdetä liikkeelle sellaisesta ajatuksesta, että tuomio olisi jotenkin kuvitteellinen tai että se olisi osittain korjattavissa tai jopa kokonaan peruttavissa. Niin ajateltaessa ei kyllä ole ymmärretty mitään Jumalan oikeamielisyydestä ja pyhyydestä. Hänen ajatellaan tänään olevan yhtä mieltä, huomenna ehkä toista: Ei hän tarkoita täyttä totta tuomitessaan.

Nyt hän suuttuu, mutta leppyy sitten. Vähän niin kuin äiti tai isä siellä kotona kun hän saapuu töistä väsyneenä eikä ihan heti jaksa kuunnella lastensa kovaa mekastusta.

Itsessään täysin
syntisenä, mutta
Kristuksessa täysin

vanhurskaan

Eiköhän se siitä. Odotetaan vielä rahtusen hetki, niin sitten tilanne rauhoittuu. Ei, Jumala ei koskaan eikä missään tapauksessa ole tällainen. Hän ei peruuttele tuomioita huvin vuoksi aivan, miten sattuu. Hän on pyhä. Hänen sanomansa sana pysyy ja pitää vieläpä aina paikkansa. Puhu tässä yhä jostain syntisen vanhurskauttamisesta! Se on suorastaan tolkuton ajatus.

Siksi roomalaiskatolisessa opetuksessa syntisen vanhurskauttaminen ymmärretään juuri siten, että kristitty vähitellen Jumalan suuresta armosta muuttuu todella paremmaksi ja että hänestä lopulta toivon mukaan tulee tosiasiallisesti vanhurskas.

Jos ei vielä täällä ajassa, niin viimeistään kiirastulessa. Siellä hänestä puhdistetaan jäljelle jääneet kuonat, kunnes hänet kelpuutetaan sisälle taivasten valtakuntaan. Tässä kokonaisvaltaisessa muutoksessa häntä auttavat lisäksi toisten pyhien ”ylimääräiset” ansiot, joita kirkko jakaa eteenpäin.

Missään vaiheessa Jumalan suurta armollisuutta ja sen valtaisaa merkitystä henkilökohtaisessa kilvoituksessa ei kielletä. Roomalaiskatolisessa opetuksessa (jos missä) puhutaan monenlaisista ja erilaisista armoista jopa paljon enemmän kuin missään muualla kristikunnassa. Kaiken tarkoituksena on saattaa kristitty lopulta valmiiksi, jotta hänestä viimein voisi tulla autuas.

Vanhurskauttaminen on siis jatkuva prosessi (tapahtumaketju), joka tapahtuu ja täydentyy hänessä päivittäin. Sen aikana hän panee ahkeraan harjoitukseen ja käytäntöön Jumalalta Kristuksen tähden saamansa armon, jonka myötä ja jonka kanssa yhdessä ponnistellen hän kulkee eteenpäin luvattua kirkkautta kohti.

Ajatuskokonaisuuteen kuuluu lisäksi se puoli, että häneen yhä vielä mahdollisesti jääneet himot eivät ole ”sanan varsinaisessa merkityksessä”syntiä. Siksi vanhurskauttamisessa ei tapahdu vääryyttä. Jumala ei ole väärämielinen tuomari. Hän ei vanhurskauta sitä, joka on väärässä. Ainoastaan sen, joka itse on tullut hänen armostaan todellisesti vanhurskaaksi (edellä kuvatulla tavalla).

Toisin Raamatussa. Siinä vanhurskauttaminen luetaan yksin Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen ansioksi. Hän on ottanut päällensä meidän (ja koko maailman) synnit ja niiden kaikenlaisen. Näin Jumala ei tarkkaan ottaen ”peruuta” lakinsa mukaisesti meistä lausumaansa iankaikkista tuomiota.

Mutta käsittämättömässä rakkaudessaan hän käski oman Poikansa kantamaan tuon tuomion puolestamme. Siksi meitä ei tuomita. Siksi meidät voidaan julistaa armosta vanhurskaiksi ihan tässä ja jo nyt.

Ei vasta joskus myöhemmin tai jossakin muussa yhteydessä, kun ensin olemme vähitellen muuttuneet paremmiksi. Vanhurskauttamiseen ei koskaan saa sekoittaa mitään meistä. Ei sitä, mitä me itse saamme aikaan eikä sitäkään, mitä Jumalan armo saa meissä aikaan. Jos me näin teemme, me kadotamme pelastuksen riemun ja joudumme epätoivoon autuudestamme.

Silloin me lisäksi turhennamme Kristuksen sovintokuoleman tärkeyden ja suorastaan halveksimme hänen antamaansa uhria, koska emme usko, että vain hänen antamansa uhri on täysin riittävä vanhurskauttamiseemme.

Roomalaiskatolisen kirkon yhä vielä voimassa olevan (ja uudessa Rooman kirkon katekismuksessa toistetun) opetuksen ongelmana ja vikana on, että huolimatta kaikesta puheesta Jumalan suunnattomasta armosta, Kristuksen kalliista sovitustyöstä ja uskon valtavasta tärkeydestä vanhurskauttaminen edelleen nähdään uskovassa tapahtuvana ja myös hänestä itsestään johtuvana henkilökohtaisena kilvoituksena.

Sitä vastoin Raamatun ja luterilaisen opetuksen mukaan vanhurskauttaminen on täyttä totta ja täydellisintä todellisuutta tässä ja nyt, koska Kristukselta ja hänen ansiostaan ei puutu kerrassaan mitään. Siksi Jumala ei tee väärin, kun hän vanhurskauttaa ”jumalattoman” (ei ”jumalista”), joka uskoo evankeliumin (ks. Room. 4:5). Syntisen ei ensin tarvitse muuttua vanhurskaaksi. Hän on ”samalla kertaa syntinen ja vanhurskas”.

Sellaisena hän pysyy aina elämänsä loppuun asti: itsessään täysin syntisenä, mutta Kristuksessa täysin vanhurskaana. Tästä oli ja on pohjimmiltaan kysymys koko uskonpuhdistuksessa. Tässä on puhetta ”ainoasta autuuden tiestä”. Emme mekään tietysti tahdo unohtaa hyvien tekojen merkitystä. Ne kuuluvat kuitenkin pyhitykseen, eivät vanhurskauttamiseen.

Joka toisin opettaa, tekee sen täysin omalla vastuulla, oman autuutensa uhalla. Tosiasiallisesti hän on silloin jo menettänyt autuutensa. Paitsi jos hän kääntyy ja palaa Kristuksen tykö saamaan syntinsä anteeksi – yksin uskon kautta.

Vanhurskauttamiseen
ei saa sekoittaa mitään
meistä.

[size=10][size=16]http://www.rukoilevaisuus.com/doc/vanhurskauttaminen.pdf
[/size]
[/size]

Ma	Ti	Ke	To	Pe	La	Su
				1	2	3
4	5	6	7	8	9	10
11	12	13	14	15	16	17
18	19	20	21	22	23	24
25	26	27	28	29	30