KANSANKIRKOLLINEN HYÖKKÄYS LUTERILAISTA TUNNUSTUKSELLISUUTTA VASTAAN[

KANSANKIRKOLLINEN HYÖKKÄYS LUTERILAISTA TUNNUSTUKSELLISUUTTA VASTAAN


Halvar Sandell, pastori, Helsinki

Perusta-lehden tämän vuoden ensimmäinen numero (1/2015) keskittyy pääkirjoituksesta alkaen melkein kokonaan otsikon ilmaisemaan asiaan.

Päätoimittaja, TT Timo Junkkaala toteaa aluksi sen ilmeisen kummallisuuden, että papit, jotka opettavat Raamatun vastaisesti, saavat jatkaa viroissaan, kun samaan aikaan kirkko ajaa kirkon yhteydestä pois niitä, jotka ovat virkakysymyksessä samalla kannalla kuin koko kristikunta on ollut 1900 vuotta. Tämän jälkeen Perusta-lehti ei itse kuitenkaan halua antaa vaihtoehtoa tässä vaikeassa tilanteessa.

Pikemminkin se haluaa poissulkea vaihtoehdot ja patistaa kristittyjä ja heidän pappejaan pitäytymään kaikissa olosuhteissa hengelliseen yhteyteen kansankirkossa. Asia on omituinen varsinkin siinä mielessä, että nämä, jotka haluavat määräillä, mitä toisten kristittyjen tämän päivän rappiotilanteessa pitää tehdä, nostavat itse palkkaa (tai eläkettä) palvelusta herätysliikkeissä. Jos kerran on niin ongelmatonta toimia kansankirkon paikallisseurakunnissa, miksi nämä eivät itse ole hakeutuneet niihin?

Miten nämä, jotka eivät arjessa elä palvellen paikallisseurakunnissa, henkilökohtaisesti voivat tuntea sitä tuskaa, mikä siinä on heresioiden keskellä, kun erilaisia kompromisseja vaaditaan koko ajan. Heille kelpaa kuitenkin olla omissa turvallisissa oloissa ja sieltä käsin maistereina kertoa toisille, miten pitää elää tiiviisti kansankirkossa. Tässä ilmenee estoton röyhkeys, kun etäältä esitetään tällaista kritiikkiä pistämättä itseänsä todellisesti likoon siinä, missä seurakuntapalvelijan paikka on. Miten omatunto antaa tällaiseen luvan? Miten he kehtaavat?

On nyt tätä katsottaessa analysoitava, mistä tällainen järjellisesti erilliskummallinen ote lähtee.  Herätysliikkeiden eksistenssi on juuria myöten rakennettu sen varaan, että kansankirkollinen systeemi ympäröi niitä. Ne ovat kuin köynnöskasveja, jotka kasvavat seinää pitkin. Jos talon seinä otetaan pois, köynnösten käy huonosti. Herätysliikkeet ovat siis ihan olemuksensa perusteella kansankirkollisen ideologian parhaita puolestapuhujia.

Tietynlainen raivokas kritiikki tervettä kirkko-oppia ja luterilaista tunnustuksellisuutta vastaan, jota nyt ilmenee, on ymmärrettävä tästä lähtökohdasta käsin. Kansankirkon kriisin edetessä heidän oman eksistenssinsä perusta on uhattuna. Se skenaario, että kansankirkko häviää tai heikentyy liiaksi ja samanaikaisesti useimmissa kaupungeissa kasvaa kansankirkon systeemistä erillään pieniä määrätietoisia kirkollisia seurakuntia, joista voi kohta tulla oma kirkkonsa, saa epätoivoiset tunteet ja ajatukset liikkeelle.

Tässä ei ensisijaisesti saa olla kyse siitä, kuka voittaa ulkonaisesti ja määrällisesti, vaan siitä, saammeko uskollisia seurakuntia, joiden palvelijat pitäytyvät Jumalan sanaan toimittaen Sakramentit puhtaasti?

On aivan selvää että tässä käydään vakavaa rajaa siihen, mitä nyt esitetään herätysliikkeiden puolesta. T. Junkkaala yrittääkin välillisesti puolustaa arkkipiispa Mäkisen surkeaa ulostuloa homoasiassa, kun tämä iloitsi päätöksestä, joka toteutettuna merkitsee, että samaa sukupuolta olevat parit voivat kutsua liittoansa avioliitoksi.

Perusta-lehden päätoimittaja antaa ymmärtää, ettei tämä merkitse paljon mitään, kun kerran kirkon näkemys avioliitosta on toinen. Kansankirkon näkemys ei ole sellainen, minkä tämä päätoimittaja antaa ymmärtää sen olevan. Jos se olisi sellainen, ei Kari Mäkisen olisi mahdollista jatkaa arkkipiispana.

Hyvin merkillisesti käsitellään tässä pääkirjoituksessa ilmeisiä harhaoppeja ja selvästi väärää kirkollista elämää.  Tämä tapahtuu viitaten Augsburgin tunnustuksen seitsemänteen artiklaan, jossa todetaan, että on sallittua käyttää jopa jumalattomienkin toimittamia palveluksia pyhien sakramenttien kohdalla, koska tässä elämässä myös teeskentelijöitä ja jumalattomia on sekoittunut pyhien joukkoon (TK 1990, s. 54–55).

Tässä kohdassa Junkkaala ei halua nähdä tätä tosiasiaa: tunnustus puhuu näiden sydämissään jumalattomien olevan sekoittuneina oikeaan seurakuntaan. Avoimista harhaopettajista ja ilmeisistä kirkollisen elämän rikkojista ei ole kysymys, kun puhutaan siitä mitä hyväksytään. Junkkaalan väärää tulkintaa alleviivaa myös se, että hän siteeraa Augsburgin tunnustuksen puolustuksen vastaavaa kohtaa erikseen pääkirjoituksen jälkeen.

Silmiinpistävää on siinä se, että loppu, joka käsittelee sitä, miten oikeat seurakunnat suhtautuvat harhaopettajiin, on jätetty pois. Siis tähän Perusta-lehden numeroon ei sovi seuraava: ”Väärät opettajat sen sijaan on hylättävä, koska he eivät enää toimi Kristuksen sijaisina, vaan ovat antikristuksia. Kristus sanoo: ’Kavahtakaa vääriä profeettoja.’ Ja Paavali sanoo: ’Jos joku julistaa toista evankeliumia, hän olkoon kirottu.’” (TK 1990, s. 155)

On huomattava, että pietistisen kirkkonäkemyksen tähden ei tahdota tehdä eroa sisäisen luopumuksen (jota emme tunne) ja avoimen harhan välillä. Sen sijaan avointa harhaa puolustellaan niin kuin siinäkin olisi kysymys salatusta luopumuksesta.

Junkkaala kuvailee tunnustuskirjojen kantaa: ”… torjutaan sellaiset, jotka kieltävät käyttämästä hyväksi jumalattomien pappien palveluksia”, niin kuin se olisi tunnustuskirjojen kanta myös siinä mielessä kuin hän itse käyttää termejä. Perusta-lehti kehottaa näin ollen jäämään harhaopettajien kanssa yhteyteen, ja heidän palveluksiensa torjumista pidetään vääränä.  

Artikkelin loppupuoliskon argumentit, joilla puolustellaan kansankirkollista hengellistä kanssakäymistä sen nykyisten palvelijoiden kanssa, eivät kestä. Ensimmäinen, joka viittaa alkukirkon edustajien kontakteihin synagoogaan, ei ole relevantti siinä mielessä kuin Perusta sitä käyttää. Nimittäin totta on, että apostolien aikakaudella oltiin yhteydessä synagoogaan, joka käytti pyhiä kirjoituksia.

Tuohon aikaan ei synagoogan jumalanpalvelukseen oltu vielä liitetty ns. 18. rukousta, jossa kirotaan kristityt (se tuli toisen vuosisadan koittaessa). On huomattava, mihin tämä yhteys rajoittui. Siinä ei ollut kristillistä kastetta yhteyden siteenä, siinä ei ollut pyhää ehtoollista eikä piispoja tai presbyteerejä palvelemassa.

Sakraalinen yhteys, joka perustui kristilliseen kasteeseen ja ehtoollisyhteyteen, oli alusta alkaen irrallaan synagoogasta myös ennen sitä aikaa, jolloin 18. rukous liitettiin liturgiaan, aikana jolloin jonkinlainen kanssakäyminen oli mahdollinen synagoogan kanssa. Nyt jotkut käyttävät tätä synagooga-argumenttia puolustaakseen hengellistä välitöntä yhteyttä nykyisessä kansankirkon elämässä. Ei haluta nähdä tosiasioita.

Toinen argumentti on, että SELK:n (Suomen evankelis-luterilainen kirkko) perustus olisi yhä kunnossa. Tosiasiallista käytännön harhaa ei saa puolustella sillä, että kirkon perustus on kuitenkin oikea ja hyvä. Ratkaisevaa on se oppi, jota todellisuudessa harjoitetaan.

Junkkaalan kannasta seuraisi, että uskonpuhdistusta ei ehkä olisi tapahtunut lainkaan, koska huomattava osa niistä harhoista, joita vastaan uskonpuhdistuksessa käännyttiin, ei silloin kuulunut Kirkon viralliseen oppiin (vaan oli pastoraalista opetusta) vielä siihen aikaan. Trenton konsiilin (1545–1563) jälkeen tilanne oli toinen.

Augsburgin tunnustus on selvillä siitä, ettei se virallista oppia silmällä pitäen ole ristiriidassa Katolisen ja Rooman kirkon kanssa.  ”…voidaan todeta, ettei siinä ole mitään, mikä on ristiriidassa Raamatun tai katolisen kirkon tai Rooman kirkon kanssa” (TK 1990, s.  61).

Näiden kahden ensimmäisen argumentin jälkeen seuraa puhetta siitä, miten herätyskristillisten on syytä estotta jäädä hengelliseen yhteyteen moniarvoisessa yhteisössä. Sen jälkeen seuraa komentelua yksilöille: ”Älä eroa kirkosta. Jos olet eronnut, liity takaisin.” Tähän on sanottava, että sellainen komentelu on törkeää.

Ajatelkaamme esimerkiksi harrasta kristittyä, joka tunnetasolla on ollut kiintynyt kotiseudun kirkkoon ja sitten Raamatun sanan opetuksesta on saanut rohkeuden siirtyä sellaisesta vaarallisesta kanssakäymisestä sivuun huomattuaan harhan myrkkyä olevan esillä ja sen johdosta todellisen vaaran joutua luopumukseen ja epäuskoon.

Hyvin kummallinen on lopussa oleva johtopäätös, että ei haluta nähdä muuta vaihtoehtoa kuin se, että vedotaan nykyisiin SELK:n piispoihin ja pyydetään vihkimystä perinteisellä linjalla oleville pappiskandidaateille.

Tällä tavoin jumitetaan vain vaarallista tilannetta ja toimitaan tunnustuksen vastaisesti. Hyviä pappiskandidaatteja ei vihitä utopistisesta toiveajattelusta huolimatta. Seurakuntien elämää myrkytetään siten, että niihin alati tulee uusia harhaopettajia. Seurakunnan oppi ja elämä on kuitenkin ratkaiseva asia.

Tämä asennoituminen on suora vastakohta tunnustuksen ohjeelle. Jos piispat eivät halua vihkiä tai ovat harhaopettajia niin: ”.. heidän tähtensä ei kirkkoa saa jättää ilman palvelijoita” (TK s. 277).
”Kaiken tämän perusteella on päivänselvää, että seurakunnalla on yhä oikeus valita ja vihkiä palvelusviran hoitajia.

Kun siis piispoista tulee kerettiläisiä tai kun he kieltäytyvät vihkimästä virkaan, silloin seurakuntien on jure divino (jumalallisen oikeuden mukaan) pakko jo virassa olevien paimentensa välityksellä vihkiä uusia paimenia ja viran hoitajia. Tämän väitetyn hajaannuksen ja erimielisyyden syynä on yksinomaan piispojen jumalattomuus ja tyrannius. Paavali määrää, että niitä piispoja, jotka saarnaavat ja puolustavat jumalatonta oppia ja kulttia, on pidettävä kirouksen alaisina.” (TK 1990, s. 294)

Junkkaalan kirjoituksen lopussa huomaa sen, että kirkko ja seurakunnat eivät loppujen lopuksi ole ensisijaisesti hänen tähtäimessään. Niihin tunnetaan kiinnostusta vain sen vuoksi, että niistä saa puitteet herätysliikkeille.

Kysymyksessä on suoraan sanoen syvästi ei-kirkollinen näkemys. Kriisin tilassa toivotaan, että herätysliikkeiden palvelukseen voisi silti vihkiä pappeja. Vielä sanotaan sellaisen toiminnan olevan tärkeää, missä saa hengellistä ravintoa, kun kansankirkon seurakunnissa ei saa. Siis: Kirkko ja paikallisseurakunnat itsessään – tämän näkemyksen mukaan – eivät ole edes välttämätön
ehto.


http://concordia.fi/second/2019/01/03/kansankirkollinen-hyokkays-luterilaista-tunnustuksellisuutta-vastaan/

Uusi luterilainen kirkko Suomeen

Pääkirjoitus 1 | 2015

Turun arkkihiippakunnan tuomiokapitulissa puuhataan viiden papin erottamista Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappisvirasta. Ennen kuin tämä lehti ilmestyy, asia saattaa olla jo tapahtunut. Tilanne on ainutlaatuinen. Pappisvirasta erottaminen on kaiken kaikkiaan harvinaista. Tällaista joukkoerottamista ei liene koskaan aiemmin tapahtunut.

Sen jälkeen kun Tampereen hiippakunnan tuomiokapituli oli erottanut ensin Matti Väisäsen ja sitten Risto Soramiehen ja Oulun kapituli Juhana Pohjolan, oli selvää, että sama jatkuu Turussakin. Kirkkojärjestyksen kannalta on ymmärrettävää, että kun Luther-säätiö vihki itselleen piispan ja pappeja omin luvin ja järjestäytyi hiippakunnaksi seurakuntineen, se teki itse mahdottomaksi, että se voisi jatkaa Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Mutta hämmentävää on, että nyt erotetaan niitä, jotka pitäytyvät kirkon perusteisiin, Jumalan sanaan ja tunnustukseen, mutta papit, jotka opettavat Raamatun vastaisesti, saavat jatkaa viroissaan.

Toinen kummallisuus on siinä, että kirkko vaikeuttaa niidenkin perinteisellä virkakannalla olevien toimintaa, jotka haluaisivat pysyä kirkossa. Kirkolliskokouksen päätöstä, jolla taattiin perinteisellä kannalla oleville toimintavapaus kirkossa, rikotaan koko ajan. Sen sijaan, että kirkossa pyrittäisiin antamaan tilaa niille seurakuntalaisille, jotka ovat virkakysymyksessä yhä samalla kannalla kuin koko kristikunta on ollut 1900 vuotta, heitä ajetaan pois kirkon yhteydestä.

Tämän seurauksena Suomeen syntyy pian uusi luterilainen kirkko. Muutamia niitä on jo ennestään. Tähän tutuimpaan ja suurimpaan kuuluu yli neljä miljoonaa ihmistä. Harva edes tietää, että muitakin on. Pian uskonnonvapauslain tultua voimaan 1923 syntyi kaksi, joiden nimet ovat nykyisin Suomen tunnustuksellinen luterilainen kirkko ja Suomen evankelisluterilainen seurakuntaliitto. Kummassakin on yhä vain muutama seurakunta ja niissä jokunen sata jäsentä. Viime vuosikymmeninä on syntynyt muutama uusi paikallinen luterilainen seurakunta, jotka nekin ovat jääneet hyvin pieniksi.

Lähetyshiippakunnasta syntyvä uusi kirkko on jo syntyessään noita pienimpiä suurempi. Viidessätoista vuodessa on sen yhteyteen syntynyt noin 30 paikallista jumalanpalvelusyhteisöä. Jäseniä on yhteensä noin 1500. Tässä lehdessä selvitämme, mistä uudessa syntyvässä kirkossa on kysymys. Lähetyshiippakunnan piispa Risto Soramies vastaa niihin kysymyksiin, jotka ihmisiä askarruttavat. Saamme mm. kuulla, miksi Helsingin silloinen piispa Eero Huovinen jäi ilman ehtoollista Luther-säätiön jumalanpalveluksessa keväällä 2004 ja miten Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa nyt suhtaudutaan Lähetyshiippakunnan pappien kastamiin lapsiin.

Koska Lähetyshiippakunnasta on tulossa amerikkalaisen Missouri-synodin yhteistyökirkko, esittelemme lehdessä tuota monille vierasta synodia. Kyse on tunnustuksellisesta luterilaisesta kirkosta, joka ei kuulu Luterilaiseen maailmanliittoon. Aiemmin Missouri-synodiin on ollut yhteyksiä evankelisella liikkeellä ja Inkerin kirkolla. Otamme selvää, miltä kyseinen kirkko näiden kokemusten valossa näyttää.

Arkkipiispa Kari Mäkinen taisi syksyllä tahtomattaan edistää uuden kirkon asiaa. Kun eduskunta oli äänestyksessä hyväksynyt lakialoitteen samaa sukupuolta olevien avioliitosta ja arkkipiispa ilmaissut siitä ilonsa, reaktio oli voimakas. Ilma oli sakeana erilaisia adresseja, vetoomuksia ja kanteluita ja tuhannet protestoivat eroamalla kirkosta. Tässä lehdessä palautetaan mieleen, mitä arkkipiispa todella sanoi. Ja mikä on kirkon näkemys avioliitosta.

Kansankirkkoon pettyneille syntyy siis uusi vaihtoehto. Moni joutuu pohtimaan, onko syytä jäädä kansankirkkoon vai hakeutua uuteen. Kansankirkossa joutuu sietämään sen ongelmia, mutta on mahdollisuus myös tavoittaa evankeliumilla laajemmat joukot. Lähetyshiippakunnassa on tiivis uskovien yhteys mutta myös kaikkien pienten yhteisöjen vaarat.

Luterilaisen tunnustuksen mukaan tosi kirkko on ”uskon ja Pyhän Hengen yhteys sydämissä”. Yhtäältä kirkon tuntomerkit ovat puhdas evankeliumi ja sen mukainen sakramenttien hoitaminen. Toisaalta todetaan, että tässä maailmassa joudutaan elämään tilanteessa, jossa teeskentelijät ja jumalattomat eivät vain elä seurakuntaan sekoittuneina vaan myös hoitavat kirkon virkoja. Tunnustuksessa torjutaan sellaiset, jotka kieltävät käyttämästä hyväksi jumalattomien pappien palveluksia ja katsovat niiden olevan hyödyttömiä ja tehottomia. Elämme tässä jännitteessä. Yhtäältä tosi kirkko elää vain oikeasta evankeliumista ja sen mukaisesta sakramenttien toimittamisesta. Toisaalta täällä ajassa eletään aina sekalaisessa seurakunnassa.

Herätysliikejärjestöjen ratkaisu on pysyä Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Syitä siihen on useita. Ensinnäkin Jeesuksen ja kirkon historian antama malli. Jeesus ja apostolit pysyivät synagogassa, kunnes heidät ajettiin sieltä pois. Luther halusi uudistaa kirkon eikä hajottaa sitä. Hän pysyi katolisessa kirkossa, kunnes hänet julistettiin kirkon kiroukseen. Herätysliikeväki oli 1800-luvullakin uskollista kirkkokansaa, vaikka sai sakkoja seurojen pitämisestä.

Toinen syy on siinä, että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon perustus on yhä kunnossa. Arkkipiispan yksityiset mielipiteet eivät ole kirkon kanta. Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa yhä sitä profeetallista ja apostolista oppia, joka on ilmaistu Vanhan ja Uuden testamentin pyhissä kirjoituksissa ja jonka oikeaa tulkintaa edustavat luterilaiset tunnustuskirjat. Sanan julistus ja sakramenttien toimittaminen ovat vaurioituneet, mutta yhä on mahdollisuuksia julistaa ja toimia niin kuin Jumalan sanan mukaisesti oikeaksi kokee. Niiden ei tule jättää kirkkoa, jotka sitoutuvat kirkon perusteisiin. Myös avioliittokysymyksessä kirkon virallinen kanta on yhä Raamatun mukainen. Kaikissa kirkon päätöksissä todetaan, että avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto.

Herätysliikejärjestöt pysyvät kirkossa myös siksi, että niillä on hyvät yhteydet satoihin paikallisiin seurakuntiin ja niiden tuhansiin jäseniin. Seurakuntia ja uskovia ihmisiä ei tule jättää. Herätysliikkeet ystävineen ovat itse asiassa hyvin olennainen osa kirkkoa. Useimmat herätysliikkeiden ystävistä ovat samalla paikallisseurakuntien aktiivisimpia jäseniä. Kirkkoamme on syystä kutsuttu herätysliikkeiden kirkoksi. Tilanne on ehkä muuttumassa, mutta meidän ei tule huonoja muutoksia omilla toimillamme edistää.

Yksi syy pysyä kirkossa on, että kansankirkolla on kaikkine puutteineenkin suuri merkitys. Tämä malli on avannut kirkolle ja sen seurakunnille suurenmoiset mahdollisuudet. Useimmat nuoret käyvät yhä rippikoulun ja mm. koulujen uskonnonopetus ja sotilaspapisto ovat osoituksia siitä, mitä hyvää lähes koko kansaa koskettanut kirkko on tuonut mukanaan. Ajat ovat kovassa muutoksessa, mutta meidän ei tule omilla ratkaisuillamme murentaa näitä rakenteita ja mahdollisuuksia.

Nykytilanteessa viestin tulee siis sisältää kolme kohtaa. Ensinnäkin: Älä eroa kirkosta. Jos olet eronnut, liity takaisin. Kirkkoa ei tule jättää niiden käsiin, jotka eivät rakenna sitä Jumalan sanan varaan.

Toinen viesti on kirkon johdolle: Avatkaa nyt vihdoin perinteisellä virkakannalla oleville se mahdollisuus, jonka kirkolliskokous lupasi. Ellei virkasulkua pureta ja toimintamahdollisuuksia avata, kirkko menettää koko ajan yhä kasvavan joukon kaikkein sitoutuneimmista jäsenistään. Ei ole mitään järkeä työntää pois kirkosta niitä, jotka pitäytyvät kirkon apostoleilta perittyyn oppiin ja käytäntöön ja edustavat virkanäkemystä, joka yhä on kristikunnan enemmistön kanta.

Kirkon johto on jo liian kauan ampunut itseään jalkaan. Osa perinteisellä virkakannalla olevista teologian maistereista alkaa ajaa bussia tai löytää muuta tekemistä. Osa saa vihkimyksen muualta ja ryhtyy kokoamaan laumaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ulkopuolelle. Molemmat vaihtoehdot tarkoittavat kirkon kannalta menetettyjä mahdollisuuksia. Sanotaan tosin, että kaikki rukoilevat bussikuskien kaahatessa ja nukkuvat pappien saarnatessa, mutta tosiasiassa teologin paikka on mieluummin saarnatuolissa eikä auton ratissa. Ja jokainen kirkon torjuma kutsumustietoinen teologi tarkoittaa potentiaalista kilpailevaa seurakunta, joka vie seurakunta-aktiiveja paikallisseurakunnista. Jos katsotaan, ettei yhteistyöstä kieltäytyviä voi vihkiä seurakuntavirkoihin, kaikkien etu olisi, jos he saisivat vihkimyksen kirkon sisäisiin herätysliikkeisiin.

Kolmas viesti kuuluu: On rakennettava sellaista toimintaa, jossa nekin, jotka eivät kansankirkon seurakunnissa saa hengellistä ravintoa, saavat kuulla Jumalan sanaa.

•Timo Junkkaala

PS. Tammikuun alussa pidettiin maamme suurin vuosittainen teologitapahtuma, Perustan teologiset opintopäivät. Tapahtuman antia julkaistaan Perustassa myöhemmin, mutta jo tässä lehdessä kerrotaan mm. maailmankuulun eksegeetin Craig A. Evansin annista. Nekin, jotka eivät päässeet paikalle, voivat saada hyvän kuvan hänen sanomastaan juuri ilmestyneestä kirjasta Jeesus-huijaus paljastuu.


https://www.perustalehti.fi/2015/02/uusi-luterilainen-kirkko-suomeen/