Miksi synti ”riippuu” minussa?

On ajattelua, että risti on ikään kuin välietappi, tai pikemminkin pakollinen alku jollekin erityisemmälle, johon uskovan tulee päästä. Ristiltä tulee jatkaa eteenpäin. ”Olen vain armahdettu syntinen” –ajattelu kuuluu paikalleen jähmettyneelle vanhanaikaiselle kristitylle. Uusi viini ei sovi vanhoihin leileihin, opetetaan. Uuden viinin kristityn tavoite on vallata maailma ja siihen valmistavat ns. Pyhän Hengen voiman ja Jumalan läsnäolon kokemukset, joita tulee tavoitella.

Näillä tarkoitan lukuisia, erilaisia ja erityisinä pidettyjä kokemuksia ja ilmiöitä aikamme kristillisessä kentässä: voimakkaita ruumiillisia kokemuksia kokoustilanteessa ja tunne-elämän vaikutuksia, jotka tulkitaan merkeiksi Jumalan läsnäolosta. Näistä kokemuksista saattaa tulla uskonelämän sisältö ja niihin pyritään etsiytymällä kokouksiin joissa puhujien tiedetään ohjaavan ihmisiä siihen suuntaan.


Roomalaiskirjeen 7 luku on ongelma monille aikamme uuden viinin raamatunopettajille, joiden mukaan synti ei enää riipu uskoon tulleessa. Ihmisen kaksijakoista tilaa ei haluta täysin nähdä ja siihen on hyvä syy. Nimittäin, ilman Paavalin Roomalaiskirjeessä kuvaamaa todellista uskonkokemusta itsestä, on helpompaa edetä ristiltä edemmäs, korostamaan muita näkemyksiä Jumalan läsnäolosta ja uskontiestä joka ei saa jäädä "vain" ristille.


Esimerkkinä lainaus tunnetun suomalaisen uuden aallon herätysjohtajan opetuksesta:

”Synti Riippui Minussa Kiinni– Nyt Olen Erillinen.” (Otsikko).

”Ennen uskoontuloa, synti riippui minussa kiinni. Sen varassa minä usein olen ja se kannattelee jotenkin minua elämässä kiinni (kuin tuoli ja sen päällä istuva olisivat yhtä). Jeesuksen pelastustyön kautta se (tuoli) ei ole enää osa minua. Kun minä tulen uskoon, minä jätän sen (voin lähteä kävelemään ja tuoli jää paikoilleen). Siinä on synti.

Minä olen erillinen siitä. Puhdista minut! Sinä olet erillinen siitä, mikä sinua vaivaa, mikä sinua kietoo. Joskus ’istahdan’ taas uudelleen syntiin, mutta silloin pyydän: ’Jeesus, sinun veresi tähden, puhdista minut!’” (Markku Koivisto, Kristityn kehityskertomus 19.2.2006 http://tampere.nokiamissio.fi//index.php?option=com_content&task=view&id=70&Itemid=38 - Alleviivaus ja suluissa oleva JA).

Edellä oleva esimerkki on sisällöltään ongelmallinen. Ensimmäiseksi se on suoraan ristiriidassa Raamatun kanssa vaihtamalla Raamatun sanan ”riippuu” sanaan ”riippui”. Toiseksi se antaa uskovan tilanteesta kuvan, jota Raamattu ei tue. Kolmanneksi se ei kuvaa synnin vakavuutta, kuten Raamattu tekee. Omaansa ja meidän kaikkien tilaa Paavali kuvaa Roomalaiskirjeessä 7:13-25. Edelliseen viitaten jakeessa 21 sanotaan, ”paha (siis synti) riippuu minussa kiinni” – ei ”riippui minussa kiinni”.

Roomalaiskirjeen 7 luku jatkaa jo kirjeen alkupuolella esille nostettua synnin, lain, uskon ja armon teemaa. Paavali kysyy 7:7: ”Onko laki syntiä?”. Hän vastaa siihen ehdottoman kieltävästi selittäen sitten lain tarkoituksen: Se paljastaa, näyttää synnin, tekee sen tiettäväksi. Lain kautta ihminen ja koko ihmiskunta tietää mikä on synti.

Koska Jumalan laki tuomitsee synnin, se on ”pyhä, vanhurskas ja hyvä”, 7:12. Ihminen ei voi lakia täyttää, koska hän on perin juurin turmeltunut, ei ole ketään hyvää, kaikki ovat ”poispoikenneet ja tyynni kelvottomiksi käyneet”. Raamatun kuvaus on täysin ristiriidassa ihmisen oman mielikuvan kanssa. New age liikkeen perusajatus, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä tai että hänessä on ainakin osa hyvää, viehättää: kun ihminen kehittää tätä omaa hyväänsä, hän voi päästä aina jumaluuden tasolle.

Room 7:13 ”Onko siis hyvä tullut minulle kuolemaksi? Pois se! Vaan synti, että se synniksi nähtäisiin, on hyvän kautta tuottanut minulle kuoleman, että synti tulisi ylenmäärin synnilliseksi käskysanan kautta. ”
Paavali viittaa siihen, että meissä oleva synti – ei Jumalan laki – on ongelman ydin. Ongelma on ihmisessä, ei Jumalassa. Usein kuulee sanottavan: Mikä Jumala se on, joka sallii maailmassa niin paljon pahaa? Ihmisen vastuu synnintekijänä sivuutetaan. Synti on ”tuottanut kuoleman”, koska hyvä laki on tuonut synnin päivänvaloon ja tuominnut sen. Laki on annettu, jotta synti nähtäisiin sellaiseksi kuin se on: ”ylenmäärin synnilliseksi”. Se on kertakaikkinen vitsaus. Sen lonkerot ulottuvat kaikkialle ihmiskunnassa. Synnin olemassaolon syvyys ja vakavuus on paljon enemmän kuin mitä osaamme edes aavistaa. Sen vaikutusta ei voi vähätellä.


Room 7:14 ” Sillä me tiedämme, että laki on hengellinen, mutta minä olen lihallinen, myyty synnin alaisuuteen.”

Koska laki on Jumalasta ja hyvä, se on maallisen/lihallisen vastakohta. Se on ”hengellinen”. Sitten Paavali sanoo itsestään Kristukseen uskovana ”mutta minä OLEN lihallinen” ja ”myyty synnin alaisuuteen”. Raamatun kuvaus uskovasta on selvä: hän ON edelleen lihallinen, hän ei ole uskoontulon hetkellä päässyt eroon itsessään olevasta synnistä, sen himoista ja houkutuksista.

Room 7:15 ”Sillä minä en tunne omakseni sitä, mitä teen; sillä minä en toteuta sitä, mitä tahdon, vaan mitä minä vihaan, sitä minä teen. ”

Mutta toki jotain on tapahtunut! Jakeessa 15 luemme mitä: uskovana en tunnekaan enää minussa olevaa syntiä minuuteni keskeiseksi osaksi. En voi aina sanoa, että en koskaan halua syntiä. Minun lihassani oleva synti haluaa sitä ja se on osa minua. En pääse siitä eroon. Silti voin vilpittömästi sanoa havaitsevani itsessäni Jumalan vaikutuksen siinä, että haluaisin, ettei se olisi enää osa minua. Tunnistan ja tunnustan synnin. Kuinka paljon helpompi olisikaan elää pyhää elämää jos synti ei olisi minussa!

Ajoittain voin tuntea syvää vihaa omaa syntisyyttäni kohtaan. Ajoittain tunnen suurta avuttomuutta sen edessä. Ajoittain saatan jopa joutua masennuksen hetkeen sen takia. Tästä ristiriidasta Paavali puhuu. Tämä ristiriita on todellisuutta jokaisen uskovan elämässä. Sen vähättely tai kieltäminen on tekohurskautta. Paavali ei käytä menneitä olomuotoja. Hän ei ”tehnyt” vaan tekee, hän ei ”toteuttanut” vaan toteuttaa, jne.

Room 7:16 ”Mutta jos minä teen sitä, mitä en tahdo, niin minä myönnän, että laki on hyvä. ”

Paavali palaa vakuuttamaan lain kaikinpuolista hyvyyttä. Koska siis olen tullut näkemään synnin itsessäni ja koska huomaan, etten pidä siitä mitä näen, silloin se, joka minut on tästä vakuuttanut, eli laki, on hyvä ja kaikin puolin tarpeellinen. Tunnustan Jumalan lain täydellisen auktoriteettiaseman.

Room 7:17 ”Niin en nyt enää tee sitä minä, vaan synti, joka minussa asuu. ”

Paavali puhuu hengellisen ja lihallisen ihmisen välisestä ristiriidasta samassa ihmisolemuksessa. Koska Jumalan armon vaikutuksesta olen saanut tulla tuntemaan syntisyyteni ja kokenut tarvitsevani Jumalan minulle hankkiman sovituksen, niin mikä minä nyt olen? Lankeanko nyt syntiin siksi, koska haluan sitä niin kovasti? Vai lankeanko yksinkertaisesti siksi, koska se edelleen elää minussa – vaikka en haluaisikaan sen olevan osa minua. Tämä ei ole kuitenkaan mikään puolustus syntiin lankeamiselle. Synti on synti eikä sitä voi puolustella.

Paavali erottaa hengellisen ihmisen mainiten sen sanalla ”minä”. Ja se minä todella olen. Se on minun todellinen, ikuinen minäni. Synti on kuin vaikea vuokralainen, jota nyt joudun sietämään määrättyyn aikaan saakka. Jumalan laki tuomitsee sen, minä tunnustan Jumalan lain ja näin tuomitsen syntini. Mutta silti se on minussa, se ”asuu” minussa. Se ei ole kuin tuoli, josta nousen ja johon voin joskus palata istahtamaan. Se ”asuu” ja toisinaan vieläpä voi minussa aika hyvin.

Room 7:18-19 ”Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei; sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen. ”

Paavali jatkaa kuvaamalla lihallista luontoamme. Jakeessa 18 on totuus, jota ilman ei synny todellista ja kestävää uskonyhteyttä Jumalan kanssa: minun synnin ruumiissani ei ole ”mitään hyvää”. ”Ei mitään hyvää” käsittää kaiken. Olen täysin kelvoton. En voi mitenkään omin avuin nousta jumaluuteen, en edes ”hyväksi ihmiseksi” Jumalan silmissä.

Kaikilla ihmisillä, huolimatta siitä ollaanko uskossa tai ei, on yleinen käsitys hyvästä. Aina välillä löytyy kiistatta hyvää tahtoakin. Mutta lopulta aina hyvät pyrkimykset ikään kuin valuvat hiekkaan. Ne eivät ole riittäviä. Aina jossakin välissä synnin ihminen astuu mukaan kuvaan: ahneus, oma etu, halut ja himot, yms. torpedoivat tehokkaasti monet hyvät pyrkimykset. Ei ole riittävästi voimaa hyvän tekemiseen. Maailmaa ei saada muutettua, ei pelastettua.

Jae 19 vahvistaa asian. Se ei tarkoita, ettenkö joskus Jumalan armosta saisi aikaan hyvääkin, mutta en saa sitä aikaan siinä määrin kuin tahtoisin. Haluaisin paljon enemmän. Vaikka myönnän minussa asuvan synnin ja vaikka haluaisin sen asuvan jossakin muualla, huomaan kuitenkin tekeväni ajatuksissa, puheissa ja teoissa asioita, jotka tiedän vääriksi ja joita haluaisin välttää. Se oli kiusallista Paavalille, se on kiusallista minulle.

Room 7:20-23 ”Jos minä siis teen sitä, mitä en tahdo, niin sen tekijä en enää ole minä, vaan synti, joka minussa asuu. Niin huomaan siis itsessäni, minä, joka tahdon hyvää tehdä, sen lain, että paha riippuu minussa kiinni; sillä sisällisen ihmiseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin, mutta jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun jäsenissäni on. ”

Jakeessa 20 Paavali palaa jälleen vakuuttamaan, että ikuinen minäni ei ole näiden synnillisten taipumusten lähde. Synti asuu minussa ja siksi näin tapahtuu. Oikein ymmärrettynä tämä ristiriita ratkeaa lohduttavalla tavalla. Vaikka ”paha riippuu minussa kiinni” j.21, se ei ole koko totuus minusta. Joudun kärsimään sitä ja sen takia, mutta Pyhän Hengen valaisema ymmärrykseni ei enää puolla sen tekoja. En etsi tekosyitä synnilleni. En esiinny tekohurskaana synnittömänä. Tunnustan olevani syntinen ja mikä ihmeellisintä: Tunnustan Jumalan lain oikeudenmukaisuuden ja voin jopa iloita siitä, että laki tuomitsee syntini!, j.22.


Ilman sitä olisin tietämätön ja osaton Jumalan armosta!

Jakeissa 22-23 Paavali erittelee uskovan olemuksen. Hengellinen ihminen, eli ”sisäinen ihminen” viittaa ihmisen olemuksen sisimpään, henkeen jonne Jumala on muuttanut ”asumaan” uskoontulon hetkellä. Tällä tarkoitetaan sitä uutta käsityskykyä, ymmärrystä, joka on herännyt havaitsemaan synnin itsessä ja maailmassa ja sitä kautta saanut armon nähdä Jumalan teon Kristuksessa tavaton suuruus.

Tämä on aitoa, ehdotonta ja 100 % oikeaa Pyhän Hengen työtä ja Jumalan läsnäoloa. Paavalin maininta ”sisäinen ihminen” viittaa myös siihen Raamatun usein vahvistamaan tosiasiaan, ettei Jumala ole koettavissa ihmisen synnin ruumiin tuntemuksilla eikä sen aisteilla.

Jumala koetaan aidoimmin ihmisen sisäisessä maailmassa, jonne Hän on antanut rauhan, ilon, yms. tuntemuksen. Sieltä Jumalan vaikutus ulottuu ruumiiseen ja sieluun. Sisäisen ihmisen ulkopuolella maailma voi järkkyä ja järkkyykin monin tavoin. Meillä on monenlaista ahdistusta ja vaikeutta. Mutta sisäisessä ihmisessä säilyy nöyryys Jumalan edessä, kiitollisuus Kristuksen uhrin takia, jatkuva kääntyminen Jumalan puoleen rukouksessa ja huokauksessa, jne.

Sisäisen ihmisen vastakohtana on minun ”jäsenissäni” vaikuttava lihallinen ihminen. Tämä viittaa fyysiseen olemukseen, mutta myös ihmisen sielunmaailmaan tuntemusten ja ajattelun tasolla. Tämä ”toinen laki”, synti, on sodassa ”mieleni lakia” vastaan. Tässä Paavali käyttää ”sisäisestä ihmisestä” nyt nimitystä ”mielen laki”. Jumalan teko on tullut hengen maailmasta mielen ja ajattelun tasolle. Mieleni ja mielipiteeni asioista muuttuvat kun tulen näkemään minussa ja maailmassa ”kiinni riippuvan” synnin, jonka Jumalan laki on paljastanut ja sen vastakohtana Jumalan armon. Tästä huolimatta synnin laki ON minun jäsenissäni. En voi sitä jättää sivuun kuin käytettyä huonekalua kaatopaikalle.


Room 7:24-25 ”Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia. ”

Jakeissa 24-25 Paavali yhdistää dramaattisella tavalla kaiken edellä mainitun. Hän huudahtaa totuuden tuntoon tulleen ihmisen huudon tunnustaen: ”minä viheliäinen ihminen”. Koska olen siis täysin kelvoton, kuka minut pelastaa, kuka minut tämmöisenä, synti minussa kiinni riippuvana, voi ylipäätään vapahtaa ja ottaa vastaan? Ihana ja vapauttava vastaus syntiselle ja syntinsä tunnustavalle on kuin voittohuuto taistelun vielä ollessa kesken. Taistelu on kesken, mutta nyt tiedetään jo, että voitto on VARMA. Tapahtui jotakin joka VAHVISTI voiton.

Se tiedetään jo, siitä voidaan olla varmoja. Kristus kuoli ristillä ja kantoi minun syntitaakkani. Synti on minussa kiinni, mutta sitä ei lueta enää minulle taakaksi. Jumala katsoo minuun NYT aivan kuin minulla ei enää olisi koko taakkaa kannettavana! Hän ei yksinkertaisesti näe sitä, koska Kristus osti koko taakan! Se on minussa, mutta siitä tuleva seuraus ei enää kosketa minua, koska Kristus sovitti kaikki synnin seuraukset!

Siksi saan iloiten, tällaisena kuin olen, sisällisen ihmiseni puolesta, ”mielessäni” ”palvella Jumalan lakia”, vaikka edelleen näen ja koen lihallisessa ihmisessäni olevan synnin todellisuuden, synnin ”lain”. Kuinka sitten ”palvelemme” lakia? Lakia palvellaan tunnustamalla sen ehdoton oikeus, noudattamalla sitä ja täyttämällä sen kaikki ehdot. Kun tulimme uskoon ja uskonvaelluksemme aikana tapahtuuko niin?

Voimme vain sanoa: En minä vaan Kristus minussa! Tässä paljastuu sanan ”Kristuksessa” ainutkertaisuus. Uskova on ”Kristuksessa”, ei kristus, eikä jonkun kristillisen eliittijoukko-kristuksen tai globaalin ”seurakuntakristuksen” osa, vaan omana itsenään ”Kristuksessa”. Se tarkoittaa Kristuksen sovitustyön peittämänä olemista. Peite peittää kaiken synnin meissä ja täten vain Jumalalle kelpaava ”sisällinen ihminen” näkyy Hänen silmiinsä.

Gal.2:20: ”ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni.” Minä en elä, vaan Kristus minussa, ei tarkoita jotakin ihmeellistä, yliluonnollista, valkoisten hahmojen kohtaamista ja niiden kosketusta, jonka kautta minusta tulisi kristus.

Se ei tarkoita, että synti olisi olemuksestani kadonnut. Se ei tarkoita toistuvia ”pyhiä harjoituksia” joiden kautta voisin ”kuolla maailmalle” ja ”lihalliselle minälleni”. Se tarkoittaa Raamatussa kaikkialla läsnä olevaa totuutta: minä olen tämmöisenä kuin olen Kristuksessa ja Kristus minussa, se on, olen ottanut vastaan Jumalan tarjoaman syntien sovituksen.

Samaan asiaan viittaa myös olla ”ristillä Kristuksen kanssa”. Gal.2:19: ”Sillä minä olen lain kautta kuollut pois laista, elääkseni Jumalalle. Minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu.” Kuinka ristillä oleva voi liikkua enää eteenpäin? Ei mitenkään. Siksi ei ole mitään paikkaa ristiä edempänä. Jos olemme rehellisiä Jumalan edessä, myös koskien meissä olevaa synnin todellisuutta, Pyhä Henki todistaa sisimmässämme yksin Kristuksen kautta saatavasta sovituksesta Pyhän Jumalan edessä.

Se yksin on riittävä uskon perusta, sen keskus ja päämäärä. On tärkeää, että käsityksemme pysyy Raamatun opetuksen mukaisena. Tällöin emme saata lähteä ristiltä edemmäs, koska oman viheliäisen tilan jatkuva tunnustaminen pitää meidät riippuvaisina Kristuksen ristintyöstä joka hetki. Se onkin ”synnin ruumiin” todellisuuden käsittämisen ja kokemisen tarkoitus.

“Mitä vanhemmaksi tulee, sitä selvemmin näkee omat heikkoutensa, puutteensa ja vikansa. Vaikka onkin jo vuosikymmenet kilvoitellut Herran askelissa, täytyy kuitenkin rehellisesti tunnustaa, että kovin vähän on Kristus minussamuotoa saanut. Missä on se nöyryys, rakkaus, epäitsekkyys, uhrau tuvaisuus ja kaikki muut hyveet, joiden tulisi kaunistaa kristityn elämää? Miten monta kertaa täytyy murheella tunnustaa, että “vanhalla ihmisellä” on vielä niin suuri vaikutusvalta meidän elämässämme, vaikka sen olisi pitänyt jo aikoja sitten tulla ristiinnaulituksi ja kuoletetuksi. Yhdellä on yhdet vaikeudet, toisella toiset.

Jonkun helmasynnit ovat henkisellä alalla, toisen lihallisella. Kuka on ajatuksissaan ylpeä,itserakas, kateellinen ja anteeksian tamattoman pitkävihainen. Toinen taas elämän mukavuuksia rakastava, lihallisiin intohimoihinsa lankeileva,syömäri ja juomari, joilla tarkoitan ihmisiä, jotka vatsaansa palvovat. Eiköhän vain ole niin, että mitä kauemmin elämän tietä vaellamme sitä selvemmin alamme nähdä omat heikkoutemme ja puutteemme.

Syvenevä synnintunto onkin aivan luonnollinen ilmiö vilpittömän Jumalan lapsen koettaessa kaikin puolin elää Herransa ja Mestarinsa tahdon mukaan. Mutta yhä syvenevä synnintunto vaatii vastapainokseen yhä kirkkaampaa näkemystä Kristuksen armoon. Kun oma syntisyys kasvaa yli äyräitten, täytyy Herran kirkkauden nousta taivaaseen asti.

Suuri syntinen tarvitsee suuren Vapahtajan. Ja tämä suuri Vapahtaja ilmenee hänen elämässään niin, että hän tietää Jeesuksen läpikohtaisesti tuntevan hänet viimeistä piirtoa myöten ja kuitenkin rakastavanhäntä äärettömällä, jumalallisella rakkaudella. Tämän ajatuksen on Paavali Roomalaiskirjeessä pukenut muotoon “Missä synti on suureksi tullut, siinä armo on ylenpalttiseksi tullut” (Room 5:20).

Hyvä kilvoitus, rakas ystäväni, merkitsee sitä, että sinä jättäydyt Jeesuksen Kristuksen käsiin sellaisena syntisairaana kuin olet ja uskot koko sydämestäsi, että hän on vaikuttava sinussa niin tahtomisen kuin tekemisenkin.Ja kun sinä et yhtenäkään päivänä selviydy sellaisena voittajana, että sinulla ei olisi asiaa Golgatalle, Jeesuksen ristin juurelle, niin ei si nun kerskauksenasi milloinkaan voi olla oma pyhyytesi ja vaelluksesi, vaan kerskauksenasi on ainoastaan Herra ja Hänen armonsa.

Kun opetuslapset saivat kirkastusvuorella nähdä Mestarinsa säteilevän kirkkauden, päättyy tämä kertomus sanoihin “He eivät nähneet ketään muuta kuin Jeesuksen yksinään” (Matt 17:8. Jeesuksen yksinään. Tässä hyvä kilvoitus, Jeesus yhä suuremmaksi. Tässä hyvä kilvoitus, Jeesus kaikeksi kaikessa.

Jospa mekin saisimme lähtöhetkellämme nähdä ainoastaan Jeesuksen, Hänet, joka kerran kutsui meidät omiksensa, vaikka hyvin tiesi, kuinka heikot ja kelvottomat Hän kutsui, ja joka silloin antoi meille armosta kaikki syntimme anteeksi, puhdisti meidät verellään ja uudestisynnytti Sanansa ja Henkensä voimalla, ja joka siitä pitäen on ääretömällä rakkaudella ja uskollisuudella hoitanut meitä tähän hetkeen saakka, antamalla väsymättä meille
uutta armoa uutta kilvoitusta varten.

Niin, jospa lähtöhetkellämme näkisimme vain hänet saaden unhottaa kaiken muun. Oi, Herra, suo tämä armo meille vaivaisille syntisille oman nimesi kunniaksi.

(Herää Valvomaan 46-47/1956)