Alkukirkon kristityt elivät pahemmassa maailmassa kuin me

Kristus  tahtoo  sanoa  meille  yhä  uudelleen  ja  uudelleen:  riemuitse,  Jumalan  kansa!  Sinä olet autuas, näytti miltä näytti ja tuntui miltä tuntui.  Vaikka  te  katsottekin  Jumalan  tekoja  ympärillänne, historian kulkua ja omaa Jumalan lapseuttanne, niin katsokaa ennen kaikkea joka päivä Herraan Kristukseen.

Pyydän  aivan  erityisesti  rohkaista  teitä  kaikkia,  jotka  murehditte  isänmaanne    ja  koko  nykyisen  kristikunnan  tilaa  yhä  kasvavan    jumalattomuuden    puristuksessa.    Kuulkaa  nyt  kaikki:  se  maailma,  johon  apostolit  veivät  riemun  sanomaa,  evankeliumia,  ei  ollut  parempi  kuin  nykyinenkään,  pikemminkin  pahempi.

Ihmiset  Palestiinassa,   Vähässä-Aasiassa,   Syyriassa,   Makedoniassa,     Ateenassa,     Roomassa,     juutalaiset, kreikkalaiset ja barbaarit olivat varmasti   yhtä   riehakkaan   syntisiä   kuin   ihmiset  nykyisinkin,  ja  silloinkin  oli  vastustusta, pilkkaa ja vainoja, oli totisesti.  Entä  kaikki  muu?

Oli  silloinkin  sotia,  jos  kohta  Rooman  maailmanvalta  jonkin  aikaa vielä pitikin yllä järjestystä ja kuria. Jerusalem hävitettiin kauheasti vuonna 70. Oli silloinkin luonnonmullistuksia, joita yksikään jumalalliseen kaitselmukseen uskova ei käsittänyt. Muistakaa Pompeijin hävitystä, muistakaa jo Siloan tornia, muistakaa Paavalin merimatkaa Roomaan.

Oli silloinkin nälkää, tauteja, kodittomuutta, pakolaisia, köyhyyttä, yksinäisyyttä, äärimmäistä   hätää, oli vanhurskaudettomuutta ja raakuutta. Mahtoiko joku silloisen syrjäkylän asukas tai itse  Rooman miljoonakaupungin kadulla ruoanjätteitä etsivä kulkuri olla vähemmän yksinäinen kuin yksinäiset vanhukset  ja  unohdetut  nyt?

Lisätkää  tähän  orjuus,  naisen  huono  asema,  irstaat  menot huvipaikoilla ja paljon, paljon muuta, mikä on kristillisen siveellisyyden ja  humaanisuuden ainakin osittain tullut tuomituksi.  Huomatkaa: tämän pahan maailman keskellä Herra julisti opetuslapset autuaiksi  ja  lähetti  nämä  viemään  eteenpäin  autuaan  riemun  uutta  sanomaa.  

He  eivät  julistaneet mitään maailmasta tai ihmisistä riippuvaa,  eivät  tehneet  äärimmäisiä  ponnistuksia  saadakseen  henkisin  voimin  –  aineellisiahan  heillä  ei  edes  ollut  –  maan  päälle   jonkinlaista   tuhatvuotista   onnen   valtakuntaa.  Ei,  vaan  he  julistivat  Kristusta,  Vapahtajaa.

Hänestä oli sanoma vietävä  yli  maitten  ja  merten,  saatettava  yhtä  hyvin  juutalaisille  kuin  Rooman  käskynhaltijoille ja sotilaille, rikkaille ja köyhille, terveille   ja   sairaille,   vapaille   ja   orjille.   Olkoon tämä maailma, mikä se on, Jumala on  tehnyt  pelastusteon,  aika  on  täyttynyt,  autuus annettu.

Jumalattomat  eivät  tuolloinkaan  tahtoneet  tätä  ilosanomaa  kuulla,  vaan  etsivät  itselleen  tekosyitä  milloin  järjestään,  milloin  jostakin  muusta,  mutta  aina  sisintä  Jumalatarvettaan  vastaan,  ja  tiedätte  heidän  vainonneen  kristittyjä  kolme  pitkää  vuosisataa.  Uusia  vainojen  aikoja on sen jälkeen tullut.

Kuitenkin Jumalan kansa on alusta  pitäen, kuten myöhemminkin, omistanut riemun, sillä  se on saanut ottaa vastaan mittaamattoman   paljon   arvokkaampaa   kuin   tämän   maailman   menon   lihan   himossa,   silmäin  pyynnössä  ja elämän  korskassa,  itse Jumalan Pojan, Vapahtajan.

Vaikka maailma onkin sama paha maailma  nyt  kuin  kaksituhatta  vuotta  sitten  ja  vaikka uskovien ilolla on sama perustansa, emme   kuitenkaan   saa   unohtaa   Jumalan   aivoituksen  kulkevan  kohti  viimeistä  täyttymystään.  Nykyisellä  jumalattomuudella  on  entisiin  verrattuna  omat  vakavat, mietteitä herättävät piirteensä, jotka panevat meidät herkin mielin tarkkaamaan   ajan merkkejä.

Lisäksi  mieltämme  askarruttaa  kaikki,  mitä  näemme  ennustusten  toteutumisesta  Israelin   kohdalla. Toinen suuri adventti tulee ehkä pian. Antikristilliset voimat keskittyvät. On kuin niiden   päämajassa tiedettäisiin, että  aikaa on vähän; siksi on kaikki mahdolliset viettelykeinot pantava  kiireisesti käyntiin.

Mutta  kun  näemme  tämän  tapahtuvan,  tietäkäämme,  ettei  ole  meneillään  mitään sellaista,  mitä  suuri  Jumala  ei  jo  iankaikkisessa   aivoituksessaan   olisi   sallinut   ja   mille  hän  tulee  asettamaan  rajan.  Vanha  kuva  pitää  paikkansa:  ennen  aamua  on  pimeä  yö.

Mutta  aamun  valoa  ei  mikään  mahti estä koittamasta.  Rukoilemme:  Suuri  Vapahtaja,  Pyhä  Henki,  itse  Kaikkivaltias  Isä,  anna  meille  se  armosi,  että  osaisimme  ja  jaksaisimme katsoa  sinuun. Sinä näet maailman hädän. Sinä tulet pian uudelleen. Sinä saatat omasi  luoksesi. Sinun  eteesi  polvistumme,  sinua kohti ojennamme kätemme. Tule, Herra Jeesus!
Amen.

Katkelmia dogmatiikan professori  Osmo Tiililän (1904-1972)  1966 pitämästä saarnasta

https://www.evankeliumikoulu.fi/wp-content/uploads/2014/10/AR_2011-5.pdf