Työelämää kirkossa: saavatko papit mennä lakkoon?

"Akateemisen teologian näkökulmia ajankohtaisiin tutkimusaiheisiin."
11.2.2019 | Esko M. Laine :


Työelämää kirkossa: saavatko papit mennä lakkoon?


Vuonna 1975 kirkossa yhteiskunnan viimeisenä vanhan maailman saarekkeena otettiin käyttöön virkaehtosopimusjärjestelmä. Se antoi papistolle ensimmäisen kerran lakko-oikeuden, joka siltä oli puuttunut, jollei pikkuvihan aikaista oikeutta poistua seurakunnasta vihollisen uhatessa lasketa sellaiseksi. Muutos oli radikaali, sillä viimeistään se toi modernit työmarkkinat myös kirkkoon ja sen piirissä toimivien työntekijöiden ja seurakuntalaisten tietoisuuteen. Miten sen myötä kävisi seurakuntalaisten oikeudelle päästä papin puheille ja armonvälineiden pariin 24/7?


Työehtosopimusjärjestelmä jakoi seurakuntia

Papiston palkoista määrättiin perinteisesti lailla tai asetuksella. Lähemmät työehdot sovittiin paikallisesti papin ja seurakunnan kesken. Uusi työehtosopimusmalli siirsi palkoista ja työehdoista sopimisen Kirkon sopimusvaltuuskunnan ja työntekijäjärjestöjen väliseksi asiaksi. Pappisliitto kävi neuvotteluja Akavan jäsenenä. Uuteen järjestelmään sisältyi sen yhtenä piirteenä myös työtaistelutoimenpiteet. Mutta voisivatko papit todella mennä lakkoon?

Ennen kuin kirkolliskokous teki päätöksen, järjestettiin kaikille Suomen seurakunnille kysely, johon sisältyi myös kysymys pappien lakko-oikeudesta. Seurakuntien mielipiteet jakautuivat, kuten odottaa sopikin. Osa suhtautui uudistukseen myönteisesti katsoen, että kirkon oli seurattava muuta yhteiskuntaa. Esimerkiksi Urjalan seurakuntaneuvosto totesi, että oli asiallista luoda samanlainen järjestelmä kirkkoon kuin valtiolla ja kunnilla oli käytössään.

Eräät seurakunnat kuitenkin torjuivat uudistuksen kategorisesti. Heinäveden luottamushenkilöt muun muassa vaativat esityksen hylkäämistä papiston lakko-oikeuden vuoksi. Osa seurakunnista haikaili kirkolle omaa järjestelmää. Jyrkintä esityksen kritiikki oli Porvoon hiippakunnassa. Snappertunassa kirkkoneuvosto ilmaisi yksimielisesti vastustavansa sitä, sillä ajatus papiston lakosta oli sen käsityksen mukaan sovittamattomassa ristiriidassa pappisvalan ja pappisviran kanssa; papeille ei tullut sallia minkäänlaisia painostuskeinoja. Suurimman vastatuulen esitys kohtasi Ahvenanmaalla. Uuden järjestelmän pelättiin muuttavan perusteellisesti seurakunnan työkulttuurin.

Valtaosa seurakunnista asettui välimaastoon. Joko ne kannattivat työehtosopimusjärjestelmää periaatteessa mutta vastustivat pappien lakko-oikeutta, tai ne ilmaisivat kannattavansa kirkkohallituksen kompromissiehdotusta, jonka mukaan pappien lakko tuli periaatteessa hyväksyä, mutta rajata niin, että sen ulkopuolelle jäisivät papin hengelliset tehtävät. Lakko koskisi siis vain viraston hoitamista. Eniten tukea sai kanta, joka salli periaatteessa papeille lakko-oikeuden osana järjestelmää, mutta vesitti sen rajauksillaan.

Lakkoilun vastustamisella on kirkossa pitkät juuret

Kielteisellä suhtautumisella lakkoihin oli kirkossa pitkät juuret. Suomalaisessa kansanperinteessä pappi nähtiin perinteisesti esikuvana, jonka takissa ”fläkit pian näkyivät”. Siihen kuvaan eivät sopineet pyrkimykset pappien omien etujen ajamisesta saati lakkojen kaltaiset mielenilmaukset. Kirkossa puhalsivat lisäksi 1800-luvun puolivälistä uudet tuulet, jotka halusivat vapauttaa papiston ”vieraasta ikeestä”, jotta hengenmiehet saattaisivat keskittyä ”varsinaiseen” hengelliseen tehtäväänsä.

Jo suurlakon ajoista 1905 alkaen lakot oli nähty yhteiskuntaa järkyttäviksi tai vallankumouksellisiksi toimiksi. Myös Pappisliiton kanta lakkoihin oli ennen vuotta 1975 torjuva. Maaliskuussa 1963 puheenjohtaja Aimo T. Nikolainen kiinnitti huolestuneena huomiota siihen tilanteeseen, missä yhteiskunta parasta aikaa eli ”palkkaliikehtimisten ja lakkojen seurauksena”.

Liiton Jäsenlehdessä muuan kirkkoherra ehdotti jopa Pappisliiton eroa Akavasta siksi, että hänen mukaansa se koettiin papiston keskuudessa ”palkkataistelujärjestönä”. Edunvalvonta oli kirjoittajan mukaan myös moraalinen ongelma, sillä Akavan jäsenjärjestönä Pappisliitto taisteli muutenkin hyväpalkkaisten puolesta. Liiton johtokunta piti vaatimuksia erosta liioiteltuna. Se halusi pysyä Akavassa, joskin hiljaisesti se jakoi näkemyksen lakoista papeille sopimattomina. Tasapainoilu ihanteellisuuden ja reaalimaailman välissä oli kuitenkin hankalaa.

Pappisliitto – veljien yhteisö vai ammattiliitto?

Työehtosopimusjärjestelmä asetti 1970-luvun puolivälistä alkaen Pappisliiton puun ja kuoren väliin. Tehokas edunvalvonta olisi edellyttänyt tehokkaita painostuskeinoja, millä ei ollut liiton piirissä jakamatonta kannatusta. Osa jäsenistä toivoi pikaista palkankorotusta, mikä edellytti toimenpiteitä, toiset taas suhtautuivat koko järjestelmään epäillen tai kielteisesti. Varsinkin liiton vanhemmilla jäsenillä ei välttämättä ollut käsitystä siitä, mitä virkaehtosopimusjärjestelmä merkitsi Pappisliitolle.

Pappisliiton identiteetti oli perustunut ennen sotaa ja vielä jälleenrakennuskaudellakin arvojen ja normien yhdenmukaisuuteen sekä liiton integroivaan tehtävään papiston keskuudessa. Myöhemmät ratkaisut, jotka virkaehtosopimusjärjestelmä toi mukanaan, pakottivat liiton määrittelemään identiteettinsä uudelleen.

Kun liitto neuvotteli Akavan välityksellä palkoista, se joutui priorisoimaan osaryhmiä toisten kustannuksella ja ylläpitämään työtaisteluvalmiuksia. Ennen sopimusjärjestelmää jäsenten välillä vallinnut konsensus liiton arvoista sekä sen yhteistä hyvää tavoittelevasta, kirkkoa, seurakuntia ja yhteiskuntaa integroivasta pyrkimyksestä kyseenalaistui. Ilman palkankorotuksia jääneet pettyivät ja joissain tapauksissa jättivät liiton. Maakunnissa toimineet liiton alaosastot eli veljespiirit kokivat puolestaan ulkopuolisuutta ja vierautta liittoonsa, joka oli nopeasti muuttunut papiston yhteyttä vaalineesta veljien yhteisöstä moderniksi jäsentensä taloudellisia etuja valvovaksi ammattiliitoksi, joka oli valmis viemään papitkin lakkoon.

Lakon uhka sai piispankin eroamaan pappisliitosta

Keväällä 1981 kirkon työmarkkinoilla myrskysi. Neuvottelut Kirkon sopimusvaltuuskunnan ja Akavan välillä katkesivat 15.3.1981. Tapahtui se, mistä uuden työehtosopimusjärjestelmän epäilijät olivat varoittaneet: papiston yllä leijui konkreettinen lakon uhka. Koskaan aikaisemmin tai sen jälkeen tähän aikaan asti Suomen evankelis-luterilaisen kirkon papisto ei ole ollut näin lähellä lakkoa.

Neuvottelujen katkeamisen syiksi todettiin muun muassa kiistat papiston vapaa-ajasta, määrävuosikorotuksista ja virkapuvusta. Suurempi ongelma oli kuitenkin akavalaisten virkamiesten pitkään jatkunut reaalipalkkojen lasku erityisesti korkeimmissa tuloryhmissä kuten kirkkoherroilla. Piispojen palkat olivat laskeneet vuodesta 1970 alkaen kymmenessä vuodessa reaalisesti peräti 38 %. Neuvottelujen takkuamisen taustalla oli myös osapuolten välisen keskinäisen luottamukseen säröily.

Dramaattiseksi kehittynyt tilanne laukesi viime hetkessä, kun Pappisliiton puheenjohtaja Tapani Vuorela oli yhteydessä Porvoon piispa John Vikströmiin. Lakolta vältyttiin, mutta pelkästään sen uhka aiheutti vastalauseiden ryöpyn.

Liiton puheenjohtaja Tapani Vuorela joutui puolustuskannalle. Hän vastasi, että luterilaisen käsityksen mukaan pappeuteen kuului sekä kasteessa saatavaan hengellinen eli yleinen pappeus, johon liitto ei puuttunut. Sen sijaan se keskittyi pappeuteen ”erityisenä tehtävänä”. Papiston palkkauksen ja työolojen järjestäminen oli Vuorelan mukaan maallinen tehtävä, joka ei riippunut pappeuden hengellisestä sisällöstä.

Määritelmä oli uuden virkaehtosopimusjärjestelmän aikana ensimmäinen yritys perustella teologisesti papiston edunvalvontaa. Vaikkei Vuorela sitä sanonutkaan, se sisälsi myös papiston lakon teologisen perustelun. Kysymys pappien lakko-oikeuden oikeutuksesta ei kuitenkaan ratkennut tähän vaan jäi hiertämään niin keskusliittojen kuin yksittäisten pappienkin mieleen.

Kirjoittaja Esko M. Laine on Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian dosentti

Artikkeli perustuu painamattomaan käsikirjoitukseen:
Laine, Esko M.
[2019] Pappien veljespiireistä moderniksi ammattiliitoksi. Suomen kirkon Pappisliiton historia perustamisesta AKIn syntyyn 1918–2001.
https://teologia.fi/2019/02/tyoeelaemaeae-kirkossa-saavatko-papit-mennae-lakkoon/